Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

Olut 36kcal/100ml.
Punaviini 670kcal/plo.

Ruisleipä 67kcal/kpl.
Gouda (16%) 252kcal/100g.

Omena 30kcal/kpl.

Valkoviini 450kcal/plo.

Jameson 85.5kcal/36ml.

Pinaattikeitto 73kcal/100g.

Kääretorttu 478kcal/100g.

KitKat 523kcal/100 tai 218kcal/kpl.

Nämä on kaikki huolella opiskeltuja numeroita, joita mä en saa pois mun päästäni. Mä en saa pois mun päästäni sitä, miten monta askelta tulee kävellä kuluttaakseen 100 kaloria. En sitä, miten miinuskalorit on vale, miten ylensyöntiin ratkettuaan kannattaa juoda paljon vihreetä teetä koska aineenvaihdunta nopeutuu, miten lämmin kuppi-ateriaa voi laimentaa vedellä, miten kauramaidossa on kaloreita ja siksi kahvi kannattaa juoda mustana.

Mä en ole ikinä mahtunut koon 36 farkkuihin.

Mä olen ollut syömättä niin kauan että istumasta ylösnoustessa humahti päässä.

Mä olen aivan laihimmillaankin ollut kokoa S.

Mä olen oksentanut joskus puolikkaan pinaattikeiton jaetun asunnon vessassa.

Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

Mä olen pitänyt päivittäisenä minimi-askelmääränä kahtaakymmentäkahtatuhatta askelta.

Mun elämäni isoimpia hetkiä oli kun näin kylkiluut vetämättä vatsaa sisään. Ja se kun huomasin että reidet ei hölly yhtään kun heilutin jalkoja. Mä muistan jokaisen kerran kun mulle sanottiin, että "Onks noi sun kylkiluut??" tai "Hyi jestas sä oikeesti näytät Roosa aika pahalta." 

Elämäni iloisin hetki oli kun mulle sanottiin, että mun pitää alkaa syödä koska mun pää alkaa näyttää isolta verrattuna mun kroppaan.

Ja mä olen nähnyt mun lempi artistin livenä.

Mä olen jäänyt koukkuun päihteisiin koska ne vei ruuan pois mielestä tai piti nälän poissa.

Mä olen itkenyt, kun terapeuttini kysyi multa, millaisena mä näen itseni.*

Mä olen jäänyt reissun päälle viikoksi kun en ole uskaltanut mennä kotiin - "Mitä jos mä syön?"

Mä olen jättänyt lähtemättä kokonaan jos reissu on sisältänyt ruokaa. 

 

Mä painan nykyään taas 66 kiloa. Mun vaatekoko on M/40. Mun kylkiluut ei näy, mun reidet höllyy ja mä näytän "terveemmältä" (kuulostaa loukkaavalta mun päässäni). 

Ja mä saan edelleen paniikkikohtauksia kaupassa kun vertailen kuuden eri valmispastan kalorimääriä.

Edelleen päivän syömättömyydestä tulee uskomaton voittaja-fiilis, ja viiden päivän nestedieettirupeaman jälkeinen ylensyönti on edelleen väistämätön.

Edelleen itken usein vessassa ja mun rystysteni ruvet ehtii harvoin arpeutua.

Kokovartalopeiliin katsoessa silmäkulmaan muodostuu vihainen kyynel ja kurkkuun nousee pala, ja ainoa tapa selviytyä on katsoa vuodentakaisia kuvia ja hokea että "kyllä sä vielä joskus".

Mä edelleenkin kehtaan lähteä asunnostani vain silloin, kun en ole syönyt sinä päivänä.

Jos ylensyön, olen epäonnistuja, enkä halua nähdä ketään. Jos olen epäonnistuja, eikä mun tarvitse nähdä ketään, ylensyön lisää.

Tästä seuraa yleensä monen päivän nuku-syö-sykli, turvonneet kasvot, turvonnut vatsa, turvonneet reidet sääret käsivarret miten helvetissä jalkaterätkin voi lihoa.

Nähdään siis vasta, kun olen saanut itseni taas ihmisen näköiseksi paastoamalla hiljaa kotona päivän.

Keskivertokalorimääräni tammikuulta oli 1900. Tämä keskiverto saatiin mm. neljästä 3800kcal päivästä, ja kuudestä 200kcal päivästä. Keskivertoaskelmäärä päivittäin: ~19500.

Mä itkin viimeksi tänään sitä miten ylensöin eilen lähes 3000 kaloria, ja viimeksi 3.2. juhlin viidettä alle 600 kalorin päivää.

Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

"Taas ilman deittiä ystävänpäivänä? Lue 10 tapaa arvottaa elämäsi parisuhdestatuksesi mukaan!"

"Miks mä jään aina yksin?"

"Miksei mulla oo ketään?"

"Miksen mä kelpaa? Mikä mussa on vialla?"

"Mitä jos mä en ikinä löydä ketään?"

Ja muut kootut lausahdukset jo klassikoksi muodostuneessa kirjassamme "En ole ollut romanttisessa suhteessa ainakaan varttiin, joten  taivaalta alkoi sataa tulta ja tulikiveä jonka jälkeen se tippui niskaani ja päätti kaiken elämän".

Mä olen yleensä aina antanut näihin tilanteisiin saman vakiovastauksen jonka oon itsekin saanut: "Kyllä sä vielä jonkun löydät, joka rakastaa sua juuri tollaisena kuin sä olet! Jonain päivänä sä löydät sen ihmisen joka viettää sun kanssa koko loppuelämän, ihan varmasti, sun pitää vaan olla kärsivällinen!" Etenkin tänään, kun interwebsin ihmeellinen maailma, sosiaalinen media ja lähikaupat huutaa jenkkiläisten super size -juhlapyhää nimeltä Valentine's Day, huomasin että itsellekin ehti tulla sellainen ajatus, että

          "Mitä jos mä en OIKEESTI ikinä löydäkään ketään? Mitä jos mä jään ikuiseksi sinkuksi ja kuolen ihan yksin? Mitä jos mun kissa syö mun naaman kun kukaan ei huomaa mun kuolleen yksiööni ennen kuin naapuri valittaa hajusta parin viikon päästä?"

          Rojahdin sängyn pohjalle älypuhelin kädessä swaippaamaan tinderiä, ja klikkailemaan raivokkaasti dislikeä kaikelle rakkaushömpälle. Auto-swaippailin (oikeeta, oikeeta, oikeeta, oikeeta, pliis joku rakastukaa muhun kamooooooon, oikeeta, oikeeta, oikeeta) ja keräsin netistä sinkkujen some-sääliä pari tuntia, kunnes mulla vaan yksinkertaisesti kiehahti. 

          En mä halua olla mikään vitun Bridget Jones. Pyöriä pitkin kämppää paniikissa ennen treffejä etsimässä muotoilevia alushousuja tai itkeä kylpyammeessa viinipäissään romanttisten leffojen aikana että "Mutku määki haluun"?! En mä halua olla "sellanen" sinkku, joka epätoivoisena etsii jotain kaiken korjaavaa sielunkumppania tai maailman tuuliin kadonnutta puuttuvaa palasta, ja jonka päätavoite elämässä on saada töttö-ötöttö tai poikakamuli.

          Kun olin ensin ollut itelleni helvetin kärttyinen hetken, mä tajusin ettei se oo mun vika että mä koen olevani jotenkin vähemmän arvokas tai hukassa tai kesken siksi että oon sinkku. Mulle on opetettu niin. Joka ikinen klassikko chick-flicki maailmanhistorian alusta asti on opettanut mulle, että naisen (ja ylipäänsä ihmisen) sinkkuus on jotenkin vähän säälittävää ja surullista. Jopa ne voimaannuttavat itsevarmoista uraohjuksista kertovat elokuvat loppujen lopuksi opettaa että kaikkea muuta tärkeämpää tässä maailmassa on Love. Vaikka ne naiset ja miehet on itsevarmoja, itsenäisiä, ja täydellisen tyytyväisiä elämäänsä, ne tajuaa olevansa kuitenkin heikkoja ja kesken ja elävänsä kulissia, kun ne menettää niiden elämään yllättäen ilmestyneen rakkausintressin vikan vartin taitteessa. Ja sit elokuvan lopuksi ne vaihtaa sen "onton ja itsekeskeisen" sinkkuelämän Aitoon Rakkauteen joka nostaa niiden sielun jollekin astraalitason olemassaololle jossa ne vihdoin nyt näkevät selkeästi, että sade on mennyt. (badumts)

          Roll credits, popcornit pois salista ja ulos uskomaan että Meille Kaikille On Tuolla Se Joku (™) ja odottamaan että ehkä se osuisi paikalle jo teatterin parkkipaikalla jos vähän viehkeästi sytyttää tupakan.

          Enkä mä sano että siinä on mitään väärää, jos niin toivoo. Ei siinä ole mitään väärää, että haluaa olla parisuhteessa, tai että haluaa naimisiin ja lapsia ja keltaisen omakotitalon jossa on valkoiset ikkunanpokat. Mut onko todella niin, että siinä on kaikki? "Ai lav juu", ja sitten elämä on elämisen arvoista, ja if hii/shii dasnt kaikki on vain turhaa, tyhjää, mieletöntä soutamista. Jos et koskaan päädy naimisiin, tai et koskaan koe pitkää ja merkityksellistä suhdetta, se on vähän niinkuin polkisit maratonia kuntopyörällä. Niinkun oisit koko elämäsi vaan kävellyt väärään suuntaan liukuportaissa. 

          Eikö tässä elämässä ole loppujen lopuksi aivan HÄVYTÖN määrä asioita, joilla on merkitystä? Taide ja kauneus ja tiede ja tieto ja kulttuuri ja Taru Sormusten Herrasta -kirjat ja tosi hyvä porno? Eikö se oo jopa vähän loukkaavaa sun ystäviä, sun perhettä, ja sitä tuntematonta kohtaan joka kilttiyttään auttoi sua kantamaan sohvan kolmanteen kerrokseen, ajatella että ne on kaikki vaan pieruja tuulessa jos kukaan ei pussaile sun kanssa sunnuntaisin? Olisko sun elämä niinku-oikeestaan-käytännössä päättämistä vaille valmis jos saisit tietää että sä tulet kuolemaan sinkkuna?

          Miksei me voida oppia ottamaan romantiikkaa sinä, mitä se on? Osana elämää, ihan samalla tavalla kun pitkät illat ystävien kanssa, sade joka kastelee läpimäräksi matkalla töihin ja antaa flunssan, tai aamukahvi. Romantiikka, romanssit ja romcomit ei ole elämän ydin, eikä niitä tai niiden puutetta pitäisi käyttää asteikkona mittaamaan sitä, oletko sinä tai onko sun elämä arvokas.

          En tiedä oliko tässä ees punaista lankaa enää, ja mä oon pahoillani jos ei ollut, mutta johonkin nää kelat oli pakko saada ulos. Mä huutelen paljon tässäkin siitä, miten meidän pitäis ajatella ja miten meidän pitäis käyttäytyä tai toimia, tietäen täysin hyvin että itsekin oon tehnyt aina näiden määritelmien mukaan "väärin". Tietäen itseasiassa, että varmasti tuun vielä useasti ajattelemaan just niinkuin tässä paasaan ettei sais, ja että ihan varmasti vielä joskus viskipäissäni itken naistenvessassa parhaalle kaverille et "mikä mus on vialla, mun elämä on ihan pyllystä kun mulla ei oo ketään ketä viedä mummolaan jouluksi". Antakaa se anteeksi, koska tää oli ennenkaikkea vuodatus tai mielipidekirjotus eikä essee tai vannottu vala. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja eletään niinkun parhaaks nähdään, mä vaan toivon et se eläminen ois kaikille rahtusen helpompaa, ja aattelin että näiden juttujen miettiminen ja ratkominen vois tehdä siitä sellasta.

          Ja antakaa anteeksi, jos kielenkäyttö oli karkeeta, mä oon meinaan Valentinuksenpäivän treffeillä yhden ikisinkun kanssa ja on tullut juotua vähän viiniä. Se on tosi nätti ja ihan äärettömän ihana, ja mä oon ihan varma et tää on se juttu mikä kestää loppuelämän! Se tykkää kaikista samoista bändeistä, sil on samat lempparileffat ja -viinit, ja sen kaa on pitäny aiemminkin mennä jo treffeille, mutta jotenkin on aina vaan tullu mietittyä, ettei se ihan riitä sellaseks isoks rakkaudeksi.

          Sen nimi on Roosa-Emilia Sainio, ja musta tuntuu että mä sanon sille joku päivä vielä et "Ai laav juu" tai soitan sille sonetin.

Kiusaamisen jälkeen

"Et kai sä vieläkin muistele noita juttuja?"

"Siitähän on vaikka kuinka kauan" ja 

"Kaikki nyt teininä tekee tyhmiä juttuja" 

- The complete collection.

Päädyin tänään keskustelemaan kiusaamisesta internetissä. Tilanne oli siitä mielenkiintoinen, että kiusaamisesta oli kulunut lähemmäs kymmenen vuotta. Ja koska mukana olivat sekä kiusaajat, että kiusatut.

Alkuun pitää sanoa, että kyseessä oleva kiusaaminen tapahtui siis yläasteella. Ja että se kohdistui muutamaan ihmiseen, että se oli päivittäistä, ja että se oli henkistä, eikä fyysistä  - vaikka arpia siitäkin on jäänyt - , ja että tilanteessa kiusaajat eivät omien sanojensa mukaan ole tajunneet kiusaavansa. Seuraavaksi pitää sanoa, että vaikken koskaan itse katso joutuneeni kiusaamisen kohteeksi, olen vihannut näitä ihmisiä ääneen ja lujaa jo lähemmäs kymmenen vuotta. Olen vihannut, koska he ovat kiusanneet minun ystäviäni. Olen ollut silmittömän, järjettömän, käsiä tärisyttävän vihainen siitä, miten joku on kehdannut sanoa minun ystävilleni jotain niin hirveää. Miten joku on kehdannut tuoda minun ystävilleni sellaisen olon. Miten joku on kyennyt kohtelemaan ketään sillä tavoin. Olen ollut sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut päässäni tilanteita, joissa löisin heidän päänsä seinään. Sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut saavani heidät itkemään, ja nauravani vieressä. Sillä tavalla vihainen, että olen toivonut heidän, heidän lastensa, ja heidän lastenlastensa tulevan kiusatuksi.
          Tämän vuoksi suivaannuinkin heti, kun näin yhden heistä päivittävän facebookiin jotain ystävyyteen kannustavaa, jossa mainittiin, kuinka kaikkia pitää kohdella aina ja poikkeuksetta kiltteydellä.

Kommentoin itse ensin jotain ironista. Jotain siihen suuntaan, että olin samaa mieltä, ja että tosiaan kaikkia pitää kohdella aina kiltteydellä, sillä koulukiusaaminen jättää monelle elinikäiset arvet. Ja kohta olikin jo sota käynnissä. Mainittakoon, että tiedän näiden keskustelujen kuuluvan yksityisiin viesteihin, eikä julkisille kommenttialustoille. Mainittakoon myös, että jos keskustelu olisi ollut yksityinen, diplomatiani olisi ollut vain etäinen muisto jo kolmannen kommentin kohdalla.

Ensimmäisenä oli entisten kiusaajien kommenteissa huomattavissa seuraavat toistuvat kaavat: Siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt "tyhmyydet". Seuraavaksi huomasi selkeästi sellaisen ärtymyksen, joka kommentteja kirjoittaessa oli vallannut sormet. Rivien väleistä pystyi kuulemaan sen tuhahduksen, joka on päässyt kun he ovat huomanneet jonkun edes ottaneen aiheen puheeksi.
             Tästä syvennyttyäni keskusteluun erään ihmisen kanssa, huomasin, että taustalla kuitenkin oli aito katumus, että (ainakin häntä) aidosti harmitti ne asiat mitä on tullut tehtyä ja sanottua. Kuitenkaan anteeksipyyntöä kiusatuille tivatessani tuli itselle sellainen fiilis, ettei asiaa kuitenkaan pidetty niin vakavana. Koska "siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt ´tyhmyydet´."

Voiko kiusaamisesta todella koskaan päästä yli? Oma vihani kesti miltei vuosikymmenen. Ystävieni ja muiden tarinoita kuunnellessa tulee vieläkin tippa linssiin, kun huomaa kuinka ne asiat edelleen satuttaa miltei vuosikymmenen, tai jopa useamman vuosikymmenen jälkeen. Kuinka ne lauseet kaikuu päässä ikuisuuden. Kuinka ne tuntuu itsetunnossa, kuinka niiden jälkeen on ollut vaikeaa ymmärtää omaa arvoaan. Oma sukulaiseni, yli 40-vuotias, muistaa vieläkin joitain lauseita, joita hänelle on sanottu lukioaikoina. Ne on vaikuttaneet ihmissuhteisiin, luottamukseen ja vaikuttavat edelleen etäisesti itsetuntoon. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Kiusaamisesta ei voi todella koskaan päästä yli.

Onko katumus lippu synninpäästöön? Onko oman oikean ja väärän ymmärryksen parantuminen? Onko päätös tulla paremmaksi ihmiseksi? Monet sanovat katuvansa todella tekojaan, ja että jos voisivat, ottaisivat jokaisen sanan takaisin. Siinäpä ongelma piileekin; "jos voisivat". Mutta eivät voi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sanottua saa poistettua olemassaolon historiasta, vaikka kuinka haluaisi. Ne sanat, joiden sanominen harmittaa, on joidenkin ihmisten syy olla puhumatta kellekään. Ne asiat haluaa lakaista maton alle molemmat osapuolet, mutta kiusatulle ne tulevat pintaan aina, kun on paha olla. Kiusaajille niistä sanoista tuntuu olevan ikuisuus, mutta kiusatulle ne tuntuvat yhä ihan eilisiltä. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Katumus, ja muutos parempaan suuntaan eivät ole lippuja synninpäästöön.

Nuoruutta ja tyhmyyttä taas en lähde edes käsittelemään, sillä kaikki varmaan itsekin ymmärtävät, että kaikki nuoret eivät ole kiusaajia omasta "nuoruuden tyhmyydestään" huolimatta. Tulee toki tehtyä tyhmiä juttuja teininä: itse hyppäsin salonjokeen vaatteet päällä viisitoista kesäisenä, ja jäin kiinni torilla kaljan juomisesta. Kuitenkaan nämä minun nuoruuden tyhmyyteni eivät ole tehneet elämisestä kenellekään päivittäistä tappelua. Paitsi ehkä äidille, joka joutui muistuttamaan mua muutaman kuukauden, etten taas tee mitään idioottimaisuuksia.

Mitä sitten voi tehdä? Mitä voi tehdä, jos kerran katumus ja muuttuminen ei auta?

"Anteeksi."

Sen voit tehdä. Vaikka se itselle tuntuisikin aivan mielettömältä pyytää anteeksi jotain teini-iän tyhmyyksiä mistä on ikuisuus, sun täytyy tehdä se. Siksi, koska se on ainoa asia minkä sä voit tehdä, ja siksi, koska se varmasti merkitsisi jotain kuulla, että edes niiden ilkeiden kommenttien laukojat ei tarkoita niitä. Että ne vetäisi ne takaisin jos voisi. Että ne toivoo hyvää. Ehkä sitten niiden kommenttien kuulijakin lakkaisi uskomasta niihin, lakkaisi määrittelemästä itseään niiden kautta.

Sekään ei välttämättä auta, mutta muuta sä et oikeen voi.

Viimeinen fakta: Sun täytyy vaan elää sen tiedon kanssa, että sä olet peruuttamattomasti vaikuttanut jonkun elämään. Ja se on sun rangaistuksesi, jonka joudut kohtaamaan joka päivä koko loppuelämäsi. Että sä olet aiheuttanut sellaista tuhoa, jonka se toinenkin joutuu kohtaamaan loppuelämänsä. Mä haluaisin sanoa, että sä et ole ansainnut sitä, mutta rehellisyyden nimissä en voi. Mä olen melkein pahoillani siitä, mutta sen kanssa sun täytyy elää. Että ihan sama mitä teet, sä olet saanut jonkun itkemään itsensä uneen iltaisin. Sä olet saanut jonkun pelkäämään koulua, kauppakeskusta tai omiin profiileihinsa kirjautumista. Sä olet saanut jonkun tuntemaan olonsa arvottomaksi ja huonoksi. Sä olet syönyt palan siitä ihmisestä, tai palan sen elämästä, jota se ei koskaan saa takaisin.


Elä sen kanssa, jos voit. Koska muutakaan sä et voi.



Tämä on omistettu ennen kaikkea niitä varten tehty, joiden kiusaajat eivät vieläkään ymmärrä tai pyydä anteeksi. Mä antaisin teille uudet ala-asteet, ylä-asteet, lukiot ja nuoruudet jos voisin, mutta en voi, joten yritän edes saada ne ymmärtämään.

Kuolemansyntejä

Laiskuus

Minä katselin televisiota, jotain vieraskielisiä kokkiohjelmia, mitä nyt mainoskanavilta tulee siihen aikaan päivästä, kun television ääreen ehtii messuamaan vain työttömät ja sairaat. Hiljaa harmaissa verkkareissa, huojuva massa nousee sängystä ja kokee uudelleensyntymän vain siirtyäkseen sohvalle, tukka rasvaisena puolinutturalla, ottaa käteen kaukosäätimen, ja vaipuu transsiin. Se pieni särähdys, kun sähkö liikkuu ruudun mustan pinnan päälle kertyneen pölyn läpi, se on meidän rukouskutsumme ja silloin me käännymme vatsa pystyssä pyhintä kohti. Sumeita ja lasittuneita silmiä kehystämässä tummat silmänaluset joiden syntyä ei kukaan oikein osaa selittää, kun ei olla mitään tehty yrittääksemmekään. Vessaan pitäisi jaksaa, muttei jaksa, ja sitä jo miettii kuinka pitkälle rakko venyy, että jos katsoisi vielä yhden jakson ja sitten menisi, jos vielä yhden puolituntisen voisi maata paikallaan ja keskittyä siihen, mitä Ray kokkaa kun teemana on "Välimeri".

Eikä sitä edes tahdo katsoa, mutta kun ei televisiosta tule muutakaan, ja kaikki sohvan ulkopuolella tapahtuvat asiat saattaisivat muistuttaa siitä, mitä asunnon ulkopuolella tapahtuu. Ehkä siellä paistaa aurinko, niinkuin joinain päivinä on paistanut, ja niinä päivinä on aina tuntunut kaksin verroin vaikeammalta olla ja maata sohvalla ja olla ja maata itsensä kanssa ja olla itse. Ehkä vastaan tulee lasku, joka on avaamattomana luiskahtanut postiluukusta ja liukunut muiden avaamattomien paperien sileää ramppia pitkin eteisestä seuraavan oven, vessan oven, eteen. Ja sitten siinä lukisi joku päiväys, niinkuin joissain kuorissa on lukenut, ja niistä kuorista on aina tullut kaksin verroin vaikeampi olo kun ne muistuttavat siitä että aikaa kuluu vaikkei olekaan sitä kuluttanut. Vaikka on sitä nimenomaan yrittänyt hidastaa ja olla kuluttamatta, kun nykyään pitäisi vähentää keskivertokulutusta kun ollaan kohta kulutettu kaikki luonnonvaratkin. Kaikki, paitsi aika, josta ei näy löytyvän puutetta, ja siksi sitä ei kai myydäkään, kun ekonomian opettaja sanoi yläasteella että kysyntä (mikä on hienompi sana puutteelle) luo markkinaraon. Vai sanoikohan se mitään sen suuntaistakaan? Oliko meillä edes ekonomiaa? Jos oli, niin turhaan, ei yläasteikäinen mitään sillä tee, kun ei jaksa edes opetella, kun on niin kiire juosta ulos ja olla nuori. Toisin kuin nyt. Nyt ei ole kiire mihinkään.

Ja juuri tällaisia tajunnanvirtoja vältelläkseen on helpompaa uppoutua täysin sieluin siihen, mitä Ray kokkaa munakoisoista ja fetajuustosta, kun teemana on "Välimeri".

Viha

Siinä sinä saatana istut, nakerrat sitä kohtaa sormen päällä, johon kynnen kuuluisi loppua, mutta jonka sinä olet jo puhtaaksi järsinyt. Tarkkailen hiljaa, kun pienet pupillisi paniikissa pakenevat toisiaan silmäsi valkuaisissa, ja katseesi loikkii huoneen nurkasta toiseen, tyytymättömänä pysähtymään mihinkään. Niinkuin ne heinäsirkat joita veljelläni oli lapsena tapana ensin pyydystää ja sitten vapauttaa makuuhuoneeseen. Se siritys seurasi minua asunnosta asuntoon, makuuhuoneesta makuuhuoneeseen, välittämättä minne muutin ja kenen kanssa. Ja se siritys oli minusta kuvottavinta, mitä tulisin koskaan kuulemaan, siitä olin aina varma, kunnes korviini ottivat kiinni ne pienet äänet, joita nyt päästät melusaasteena minun huoneilmaani. Ne pienet äänet, narahduksen ja rasahduksen väliltä, kun saat jonkin kovettuneen kynsinauhan, lihan ja kynnen välisen materian taipumaan hermostuneiden hampaittesi tahtoon katkeamaan. Kuvottavaa.

Sinun palasiasi on nyt minun matonkuteitteni välisissä tiloissa, kankaan säikeiden lukitussa kidassa. Pitänee ostaa uusi matto. Ja sohva. Siinä sohvassa on nyt sinun hiustesi latvoja. Ja sen, joka on viimeksi kiehnännyt säälittävästi päätään sinun takkisi olkaa vasten, olettaenkin koska olette istuneet bussissa yhdessä yön pieninä tunteina, suurina tunteina, matkalla sinun sänkyysi. Hiukset ovat niin ohuita, että ne pääsevät ihohuokosten sisään, tiesitkö? Kampaajat voivat todistaa, ettei ole harvinaista saada jalanpohjiinsa muiden hiuksia jotka sitten tulehduttavat sen ihohuokosen, ja siitä tulee punainen ja kipeä. Ja minä olen kuollut ennen kuin otan itseeni yhtäkään tulehtunutta kipuisaa kohtaa sinusta tai uudesta naisestasi. Kuvottavaa. Siis, uusi sohva.

"Tiesitsä että jollain linnuilla on lyhyemmät viserrykset kaupunkialueella kuin maalla?"
"Mitä?"
"Joo. Vähän niinkun slangia."

Nauraa hörähdät niin, että näen suusi sisustan kokonaisuudessaan sekunnin verran. Ja siinä sekunnissa sieltä silmääni pistää oikean viisaudenhampaasi takana pesivä, mätivä paise. Siellä melkein kurkunpäässä, valuttamassa itseään sinuun. Ällöttävä, läpimätä, mustanharmaa kohta. Hänen nimensä. Siellä, mikä oli minun nimeni kotina vielä vaaleanpunainen, lempeä ja puhdas.
Lattian laminaatit pitää vaihtaa. Tuollaisen paiseen asuttamasta suusta ässiesi mukana lentävä sylkipisarat syöpynevät halpakauppamattoni läpi silmäyksessä. Ja minä kun olin niin alkanut pitää tuosta lämpimästä vaaleanharmaan sävyisestä puusta.

Niin. Siinä sinä nyt istut, minun sohvalla pureksimassa kynsiesi punertavia raunioita. Kovettuneet sormenpäät kilahtelemassa sietämättömästi mätänevän suusi hampaisiin. Puhumassa jostain saatanan linnuista, niinkuin ne linnut eivät olisi minulle jo kertoneet, kenen vierestä sinä heräät aamuisin. Pyytäisin sinua lähtemään, jos ilkeäisin enää edes hengittää tässä infektoituneessa huoneessa. Kaadan siis sinulle lisää teetä, ja kysyn ääneen, oletko huomannut että telkkarissa pyörii nykyään jatkuvasti vain vieraskielisiä kokkiohjelmia.

Kateus

"Täällä soi kyllä ihan paskaa musaa."
"Hä?"
"Niin, että täällä soi ihan paskaa musaa!"
"Mitä??"
"Niin, että .... No siis EI MITÄÄN!"

Istun loosissa yksin, ja pidän tiukasti kiinni olutpullostani. Tai onhan tässä muitakin, mun lapsuuden paras kaveri ja pari jotain jätkää. Mutta kyllä mä näkisin sen niin, että kun mun ja mun parhaan kaverin välissä on yks tuntematon selkä mua kohden, niin sen pöydän asetelma on selkeä: Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Eikä mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, ja kyllä mä oon tottunu, siks mä otin lompakon mukaan baariin. Mä hiljaa kuuntelen jotain paskaa jumputusmusiikkia, jonka yli kuuluu just ja just vaimeena mun korvaan kun ne kyselee pöydän toisella puolen mun kaverin ammattia, asuinpaikkaa ja yösuunnitelmia.

Kiira on aina ollu nätimpi meistä, ja parempi small-talkissa. Mä oon ollu se tilannekoominen sivuhahmo, joka pamahtaa paikalle, sanoo jotain kiusaannuttavaa tai ilkeetä, naurattaa jengiä ja poistuu lavalta tökerösti käsikirjoitetulla tekosyyllä. Kiiralla on kiree punanen ponnari, ja koon 32-persefarkut, ja napapaita. Just sopivan pieni, ettei kuitenkaan näytä horahtavalta. Siis Kiira, ei paita. Mulla on lyhyet kulahtaneet hiukset, koska en osaa ylläpitää hiusväriä niinkun Kiira. Mulla on koon 38 mustat pillihousut, ja löysä pitkähihanen, ja mä vedän kokoajan vatsaa sisään, koska en osaa ylläpitää ruokavalioo tai treeniä niinkun Kiira. Just sopivan iso, ettei kuitenkaan huomaa jos välillä hengitän sisään. Siis paita, en mä.

Nää on toiset tai kolmannet jätkät jotka tulee tähän pöytään, ja viimesimmät Kiira käski vittuun siinä kohtaan kun huomas että olin istunu tiskillä vartin juttelemassa baarimikolle mukavia. Kiiran mielestä ei oo kivaa että mä vaan istun juttelemassa baarimikolle kun pitäs olla viettämässä yhdessä aikaa, johon mä tietty vastasin että "sori", vaikka se itse oli just viettänyt tunnin pöydässä, jossa oli Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Koska ei mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, koska kyllä mä ymmärrän, siks mä lähen baariin valmiiks kännissä.

Joskus mä kyllä mietin, vaikken sais. Mä mietin, et mikä tekee Kiirasta niin vitun... Kiiran. Ja et minkä takii kun pojat puhuu Kiiralle, mä oon mustasukkanen molemmista, niistä pojista ja Kiirasta. Mä mietin, et mäki oon kasvoiltani Kiiraan verrattuna ihan kaunis. Kiiralla on loppujenlopuks tosi vinot hampaat ja harvat kulmakarvat, ja jos mäki osaisin meikata niinkun Kiira ja kasata pakkelia pakkelin päälle peittääkseni jokaisen saatanan virheen ihossa niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi pienet tissit, ja tosi löysä perse, ja jos mäki vetäisin superpushupeilla tissit leukaan asti ja perseen freddyihin niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi tympeet luonteenpiirteet, ei sitä jaksais kukaan kuunnella varttii pidempään koska ei se oo hauska, mä oon hauska ja kaikkee, ja mua jengi jaksaa kuunnella, mut Kiiraa katella, ja siks ne sitä kai kuunteleekin eikä mua. Ja toisekseen, ei Kiirakaa nätti aina oo, ja mitä sitten jos se osaa kirjottaa ja laulaa, mäki osaan, ja sit kun Kiirasta tulee ruma ni joku alkaa lukee ja kuunnella mua. Ja sit Kiirankin pitää alkaa ottaa lompakko mukaan baariin.

Mun rystyset on valkoiset kun mä oon niin kovaa ja kauan puristanu tätä olutpulloa, ja havahdun vasta kun Kiira nousee ylös käydäkseen vessassa. Kun se tulee takas, mä nään että sen housunlahkeeseen on jääny kiinni vessapaperipala, sellanen kolmen taitoksen pitunen. Jostain syystä mä hymyilen mun olutpullolle enkä sano siitä mitään koko iltana.

Sullon aikaa

Kriisejä

Mä olen miettinyt viimeaikoina ihan hirveästi sitä, millaisia paineita meille pienille ihmisille laitetaan. Pitää käydä koulut, harrastaa, tehdä töitä, verkostoitua ja löytää rakkaus. Ja kaikki tämä tiettyyn sanattomaan deadlineen mennessä. Ja sitten sitä lopulta käy niin että kaikki se stressi ja saamattomuuden tunne käy todella uuvuttavaksi ja lopulta siihen hautautuu. 

Mä olen alkoholisti. Sitä on edelleen vähän vaikea sanoa ääneen ja kirjoittaa, varsinkin kun tietää että tän voi lukea kuka vaan. Joillekin ihmisille on vaikea myöntää omia ongelmia ja sen sijaan pistää urhean hymyn päälle ja vähättelee kaikkea - meille suomalaisille se on sellainen koko kansakunnan synnynnäinen supervoima. Mutta sellainen mä olen, ja mä tiedän että vaikka mä olisin puoli vuotta selvinpäin, mä olen silti alkoholisti. Ja vaikka mä pystyisin käyttämään hyvinkin fiksun oloisesti alkoholia kuukauden tai kaks niin mä olen silti alkoholisti. (Ja tähän taitteeseen tahtoisin sanoa, että jatka lukemista koska tää ei ole sellainen avautumispostaus, vaan tässä on ihan yleisesti päteviä ajatuksia ja pointteja.) 

On todella vaikeeta raitistua yhteiskunnassa joka laittaa kaikelle deadlinen. Kaikki pitäis tehdä nopeasti ja hyvin. Vaikeaa raitistua kun pitäis viikossa olla kolmatta vuotta selvinpäin, että se raitistuminen otetaan tosissaan. Ei sais kestää montaa kuukautta raitistua, mutta silti pitäis olla ollut jo kuukausia raittiina ennenkuin kukaan edes uskoo että raitistut. Sen takia tuntuu välillä todella toivottomalta, ja siltä että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan yksin tän asian kanssa ja kaikki muut on joko luovuttanut tai onnistunut, eikä kellään muulla ole tapeltavaa tässä suhteessa.

Mä en ole vieläkään valmistunut lukiosta. Mä olen 19. Mä en valmistu 4. vuodessa, vaan vasta ens syksynä. Ja sen vuoksi musta on todella pitkään tuntunut jo siltä, että oon toivoton tapaus. Että kaikki ne ylä- ja ala-asteen unelmat on vähän niinkun kuollut ja kuopattu, kun en valmistunut lukiosta. Että olen vähän niinkuin toisen luokan kansalainen kun mulla ei ole peruskoulunjälkeistä todistusta vielä 20-vuotiaanakaan. Sitten tulee se pieni ääni joka kysyy että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan ainoa myöhässä, tipahtanut kelkasta, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu vääntämään tän asian kanssa.

Mä olen veloissa todella pahasti. Monta, monta tuhatta euroa. Opintolainoja, yks pikavippi, Klarnaa, dna:ta, Elisaa, Sveeaa, käräjäoikeuden käsittelymaksuja ja vuokravakuuksia. En saa kaikkia maksettua millään seuraavaan eräpäivään mennessä. Ja siksi tuntuu helvetin usein siltä, että ei ole mitään väliä maksanko mitään kun kuitenkin joudun kuseen, niin onko sillä kolmenkympin laskulla mitään painoa siellä tuhansien velkojen alla. "Jäävuoren huippu". Jälleen, se ääni: "kannattaako tää edes". Tuntuu siltä kuin olisin tässäkin ihan yksin näin huono ja epäonnistunut, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu pureksimaan tällaisten kanssa kynsiään. 

Mä olen sinkku. Mulla on koko lyhyen elämäni aikana ollut yksi vakavasti otettava seurustelusuhde. 20 vuodesta ei ole jäänyt käteen kuin a)yhden illan juttuja tai b)hämäriä seksisuhteen ja ystävyyden rajalla keikkuvia kahden viikon salaisuuksia. Ja sitten kun joku tulee vastaan, niin sitä jotenkin ihan pää edellä sukeltaa siihen, ottaakseen vaan uudelleen turpaan. Sitten miettii että onko mussa jotain vikaa kun kaikki muut on niin onnellisesti sinkkuja tai suhteessa. Huomaa miettivänsä ääneen, että "kannattaako tää edes". Niinkuin olisin ihan ainoana kipuillen rakkaudenkaipuussa kiinni, ja kaikki muut olis onnistuneet, eikä kukaan muu itkis yössä yksinäisyyttään.

Mutta enhän mä ole. Mä tiedän jo nyt, että tätä lukevista ihmisistä on kaikki samaistuneet johonkin aiemmista. Ja se on ihmeellistä, miten suuri osa tästä ei paperilla oikeasti kuulostakaan niin pahalta, kuin se kuulostaa kaikuessaan sun päässä. Pieniä ajatuksia jotka paisuu niinkuin kuiskaukset tyhjässä kirkossa. 

Jostain syystä meillä on sellainen käsitys, että jos asiat on huonosti, niin sitten ne vaan on huonosti. Jos sen voi korjata, se pitää korjata heti. Jos ei sitä voi korjata heti, niin sitä ei vaan voi korjata. Piste. Ja sitten jos ihmisellä on asiat niin huonosti, ettei niitä voi korjata heti, niin leimataan koko ihminen. Epäonnistuja, luuseri, syrjäytynyt ja mitä näitä nyt on, kun ei pysty täyttämään yhteiskunnan asettamia kriteereitä siinä ajassa kuin "kaikki muutkin". Ja eniten sitä ajatusta syöttää itse itselleen. Ettei ole mitään, ettei mikään kannata, ja ettei tästä suosta enää nousta. Että jos et ole valmistunut ennenkuin olet 20, se valmistuminen on arvotonta. Ihan niinkun sua kolkytvuotiaana kiinnostais vittuakaan valmistuitko 2015 vai 2017.  Että jos et ole löytänyt sitä rakkautta ennen kuin olet 25, se on jo turha toivo. Niinkun sua kuuskymppisenä kiinnostais vittuakaan rakastuitko 2010 vai 2020. Että jos et saa velkojas maksettua vuodessa, et saa niitä maksettua koskaan. Niinkuin sua viidentoista vuoden päästä enää kiinnostais milloin sait maksettua sen osamaksupuhelimen tai pikavipin tai vuokrarästin. 

Kuitenkin tässä raitistuessani oon hokenut itselleni yhtä ainutta mantraa. Niin kliseinen, että melkeen ällöttää, mutta niin totta. Tänään on sun loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Ja niin se on. Ei entisen elämäsi viimeinen päivä, vaan loppuelämäsi ensimmäinen. Ihmisinä meillä on siitä uskomaton mieli ja maailma, että me saadaan joka päivä herätä uuteen aamuun, ja hyvinvointiyhteiskunnan osina meillä on se uskomaton mahdollisuus tehdä siitä päivästä mitä vaan. Koskaan ei voi aloittaa huipulta, mutta joka päivä alkaa uudelta pohjalta. Enää ei ole eilinen, ja eilinen ei enää koskaan tule takaisin. Et herää yhteenkään aikaisempaan aamuun enää koskaan, etkä nukahda yhteenkään entiseen iltaan. Se jotenkin unohtuu aina välillä tämän kaiken keskellä, mutta meillä on koko loppuelämä edessä. Koko. Loppuelämä. Ihan kaikki. Jokainen päivä on vielä tulossa, ja sulla on täysi mahdollisuus muuttaa niiden kulkua.

Mä en ehkä valmistunut viime vuonna. Sä et ehkä mennyt eilen kouluun. Tai jätit soittamatta töihin tai psykiatrille. Se on toki harmi, mutta sä et voi sille enää mitään. Sä et voi sille enää yhtään mitään, mutta tänään - tälle päivälle - sä voit vielä tehdä kaikkes. Vaikka sä et olisi kolmeen viikkoon käynyt koulussa, niin tänään sä voit mennä. Vaikket olis soittanut töihin tai psykiatrille viiteen päivään, niin tänään sä voit nostaa puhelimen ja tehdä niin. Vaikket olis valmistunut tai opiskellut vuosiin, niin tänään sä voit aloittaa. Tänään. Ja vaikka asiat olis kuinka solmussa, niin tänään sä voit aloittaa puhtaalta pöydältä niiden selvittämisen. Koska jos sä jäät jumiin eilisen virheisiin, sä et koskaan elä tätä päivää. Huomisessa sä et voi elää, ja eilisessä harvoin edes haluaisit. Mutta tänään. Jumalauta tänään, kun aurinko paistaa ja kevät on maassa ja ilmassa ja pian versoavissa koivuissa, tänään kun sun keuhkot täyttyy uudesta ilmasta ja rinnassa sydän pumppaa uutta happea sun sormenpäihisi asti. Tänään on se päivä, mistä huominen alkaa.

Mä olen tänään soittanut vuokranantajalle ja yhteen osamaksufirmaan. Se on silti vasta neljäsosa mun veloista, eikä nekään ole hoidettu, pelkästään selitetty. Mutta jos mä soitan huomenna seuraaviin, ja sitä seuraavana päivänä kolmansiin ja neljänsiin, niin kohta mä olen saanut selvitettyä asiani niin että mun tarvitsee vaan enää - niin tyhmältä kun se kuulostaakin - maksaa niitä.

Mä päätin, että tänään on se Huominen, jolloin mä oikeasti alan lukea matikankirjoituksiin. Ja se Huominen, kun soitan autokouluun toisesta vaiheesta. Ja se Huominen, kun kirjoitan ne esseet. 

Mä olen ollut raittiina vasta 7,53 päivää. Ja jokainen ilta kun kävelen kaupan ohi, mun tekee mieli mennä ostamaan kaljaa, tai vaihtaa kantabaarin kahvi Jamesoniin tuplana, yhdellä jäällä. Ja sit kun on ollut tarpeeks kauan kännissä tai juonut, niin sitä miettii että miks mä enää ees yrittäisin, kun olin eilenkin kännissä ja edellispäivänä ja sitä ennen ja viimeiset kolme viikkoa. Ja sitä ennen monta kuukautta ryypännyt ihan liikaa. Että kun ennenkin on epäonnistunut niin mitä se yks onnistumisen päivä siihen enää auttais? Näitä keloja on joka ikinen päivä. Ja joka ikinen päivä mä muistutan itseäni, että tänään on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Että ei mun tarvitse olla yhdessä ajatuksessa loppuelämääni selvänä. Ei mun tarvitse kärsiä siitä "ei enää ikinä"-aatteesta. Tää on vaan yks päivä. Yks päivä selvinpäin. Koska just nyt mä en pysty elämään huomista, enkä muuttaa eilistä. Tänään on olemassa vaan Tänään, ja Huomenna tää Tänään on jo mennyt ja muokkaamattomissa. Ja tänään mun ei tarvitse olla kuin tänään selvinpäin. 

En tiiä oliko tässä järkeä. Hm. Kunhan muistatte, että kaikki on auki. Ihan kaikki. Kaikki, paitsi eilinen. Ne virheetkin on jo kuollut ja kuopattu. Älä mieti niitä, tai mitä niistä seuras. Sulla on tänään vain tänään, ja se tilanne jossa olet nyt. Sille sä voit tehdä vaikka ja mitä, vaikket virheille jotka siihen johti. Koittakaa kestää, se on vaan yks päivä. Ja aloittakaa tänään. Vaikkette jatkaisi huomenna, niin aloittakaa tänään. Samalla mentaliteetilla jokainen päivä. Niin mäkin koitan.

Tänään on sun (loppu)elämäsi ensimmäinen päivä.

Rakkauskirje

It's okay, and it's gonna get better.

Mua ärsyttää. Mua ärsyttää se, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi. Mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa asioiden stressaamiseen kun niiden hoitamiseen. Ja ennen kaikkea mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa viikossa syömistapojen, painon, pömppiksen, punottavan ihon, kuivan tukan, yksinäisyyden ja tylsien päivärutiinien stressaamiseen ja niistä ahdistumiseen, kun mä olen vuosiin käyttänyt laskuihin tai vuokraan tai koulunkäyntiin tai työnhakuun.

                           Mä haluaisin että joku kirjottaisi kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan. Joku kirjoittaisi suomalaisista tytöistä jotka näyttää siltä kun keskiverto suomalainen naisenalku näyttää, jotka asuu keskivertopienissä kaupungeissa tai kylissä, ja joilla on keskinkertainen koulumenestys ja keskinkertainen elämä ja keskinkertainen painoindeksi. Mä haluan, että joku kirjoittais kaikista näistä, niin että ne olis kauniita. Niin, ettei niiden kaikki toivo ole menetetty vaikka ne asuis vielä täysikäisinä vanhemmillaan tai pienessä kaupungissa neljännessä kämpässä kun ne vannoi muuttavansa heti kun pystyy pois. Niin, ettei niiden tarvitsis käydä läpi suurta muodonmuutosta tai laihduttaa neljäätoista kiloa ennen kun ne on 25. Mä haluan, että joku kirjoittais siitä mitä on olla kuustoista ja vihata kuntaliitoksia, kirjoittais niin ettei siinä ole mitään hävettävää.

Valitettavasti mä en osaa kirjoittaa kirjoja, en tv-sarjoja, enkä elokuvia. Mutta mä kirjoitan tämän tekstin, tämän pienen sydämenlyönnin pituisen rakkauskirjeen teille, jotka olette pienten kaupunkien pieniä naisia:

Se on ihan ok olla sä.

                           Ei vain sen takia koska John Green sanoo että sussa on universumi ja kaikkeus. Eikä vain sen takia, että sun äitis sanoo niin( tosin kiitos, äiti, kaikista niistä kerroista kun sanoit). Eikä tosiaankaan vain sen takia, että maailma on vihdoin ottanut mantrakseen "Lihavat, lättärintaiset ja appelsiini-ihoisetkin ovat ihmisiä!"

                           Koska mä tiedän, että sitä on vaikea uskoa. Mä tiedän, että sanoja on vaikea uskoa kun ne kuvitetaan aina piirroksilla kreikkalaisista jumalattarista tai painetaan Cara Delevignen naaman päälle. Mä tiedän, että on vaikea uskoa että rakkaus on sokeaa, kun sen kasvoiksi valitaan aina 50-kiloinen näyttelijä joka aloitti uransa mallina. Ja mä tiedän, kuinka kamalaa se on katsoa 6-kiloa ylipainoista 18-vuotiaan kroppaa peilistä sen jälkeen kun on kaksi tuntia katsonut kun rakkautta julistetaan Julia Robertsille, Natalie Portmanille ja Mila Kunikselle (surullinen fakta: en muistanut näyttelijättärien nimiä ja kun laitoin googlen hakukoneeseen "actresses", oli ensimmäinen linkki "101 Most Beautiful Actresses Alive"). Ja mä tiedän kuinka sä katsot itkuista itseäs, turvonneita silmiäs ja yhteen hinkkaavia reisiäs peilistä ja mietit "Miksi mä kuvittelen että kukaan haluais tätä".

                           Mutta joku haluaa. Ja joku on jo katsonut sua joskus ja miettinyt, miltä tuntuis nähdä sut alasti tai suudella sua. Ja joku on katsonut sun instagram-kuvia ja nähnyt susta märkiä unia. Joku haluaa baarista lähtiessä tietää, miten sun X-kupin rinta sopii sen käteen, tai miltä sun reiden ja lantion välinen kurvi tuntuu. Moni tulee vielä katsomaan sun alastonta kehoa niinkuin se olis kaunein ja haluttavin asia, mitä kukaan on nähnyt. Moni tulee hivelemään sun mahaa( vaikka sä olet siitä epävarma ja koitat peittää sen käsilläs), koska sen iho on niin pehmeää. Moni tulee vielä hivelemään sormiaan sun kylkiluiden tai lapaluiden välissä ja miettimään että voisikohan niitä soittaa niinkuin ksylofonia tai bongorumpuja. Moni tulee vielä katsomaan sua, ja miettimään, miten kukaan missään ikinä on voinut haluta mitään muuta.

                           Ja se on ihan ok olla sinä. Ei vain siksi, että me ollaan kaikki toistemme puolikkaita tai siksi, että sun äiti sanoo niin( ja jälleen äiti, kiitos kaikista kerroista kun sanoit). Se on ihan ok olla ujo ja kliininen. Tai ronski ja rönsyilevä. Tai koohottaja. Tai kaikkia edellämainittuja eri päivinä tai samaan aikaan.

                           Koska mä tiedän, että sitäkään ei ole helppo uskoa. Ei ole helppo mukautua yhteiskuntaan jossa rakastettavia naisia on vain muutamaa lajia: 1. Kivenkova ja myrskyisä ja itsenäinen ja mysteeri; 2. Hiljainen ja herkkä ja pienisieluinen ja sinisilmäinen ja hauras; 3. Itsevarma ja hauska ja vapaasieluinen ja positiivinen; 4. Hellä ja lämmin ja pullantuoksuinen ja turvallinen. 

                           Jos rakastettavat naiset olisivat kappaleita, niitä olisi kahdeksan: 1. Nirvanan tai RHCP:n biisi ; 2. Damien Ricen tai Bon Iverin biisi; 3. Dexy's Midnight Runnersin tai Queenin biisi; 4. Pariisin Kevään tai Ed Sheeranin biisi. Ja jokainen noista on todella hieno ja ihana ja omalla tavallaan uskomaton, mutta sinä päivänä kun koko maailma kuuntelee kahdeksaa kappaletta niin aurinko laskee itään ja mä olen koira. Ja mä toivon että te ymmärsitte mun vertauskuvan ja vaikkette ymmärtäneetkään niin sillä ei ole väliä, koska sä et ole kappale etkä ihmistyyppi etkä Hollywood-hahmo. Sä olet tyttö, tai nainen, tai jotain siltä väliltä ja mietit vielä itsekin että missä mennään.

                           Se on ok olla sä. Ja mä tiedän, ettei se tunnu siltä kun koko media ja naistenlehdet tunkee sulle käteen testejä joilla saat selvittää oletko luonnetyyppiä a,b,c vai d. Ja kun koko internet survoo sun jokaiseen sosiaaliseen mediaan kauniita lainauksia kirjoista joissa kuvaillaan mysteerisiä ja uskomattoman kiehtovia naisia, ja jostain syystä sä luulet että ne näyttää ja kuulostaa Kristen Stewartilta koska niin Hollywood sulle sanoi. 

                           Ja jos hetkeksikään erehdyt luulemaan olevas tylsä, muistele kaikkia niitä kertoja, kun olet tehnyt jotain mitä et usko kenenkään muun tekevän: Kun kerran söit kolme päivää salmiakkia ja katsoit tv-sarjaa, kun pienenä vapautit ruohonkorsia purkeista, kun päiväkodissa opeteltiin aakkosia ja sä piirsit vierustoverien kirjoihin L:n kohdalle E:tä. Mitä vaan, koska ne on kaikki kiehtovia ja ihmeellisiä asioita ja kaikki sun oudoimmat ajatukset on runoja jonkun korvaan, ja niin moni ihminen kuolisi kuullakseen sun tarinoita sun ylä-asteen matematiikan tunnista ja katsoakseen sua silmiin eikä voi juuri nyt sua ajatellessaan edes kuvitella että pitäisit itseäs tylsänä. Ja joku on jo katsonut sun koohottamista ja sähläämistä kun oot tiputtanut laukkus keskelle kävelytietä tai sitä kun kosket ovenkahvaan kolmesti ennenkun avaat sen tai sitä kun naurat niin että röhkit, ja miettinyt kuinka kiva olis nostaa se laukku tai avata se ovi tai tietää mille sä naurat. 

                           Se on ihan ok olla sä. Se on ihan ok, se on aina ollut ihan ok ja se tulee aina olemaan ihan ok. Ei siksi että mä sanon niin kun olen vihainen Hollywoodille, eikä siksi että kirjailijat ja runoilijat ja laulajat ja kauniit miehet ja naiset sanoo niin. Vaan siksi, että kaikille meille muille se on ollut kokoajan ihan ok, ja suurimmalle osalle se mitä sä olet ollut on ollut huomattavasti parempaa kuin ok ja ainoa jolla on ongelma sun kanssa olet sinä. Rehellisyyden nimessä maailman väestöstä n. 0.000000005% tulee ikinä pitämään sua yhtään vähempänä kun ok, ja sekin johtuu siitä että ne on kateellisia tai niillä on itsellä paha olla. 

                           Se on ihan ok olla sä. Ja sun pitää ymmärtää se, se on niin, niin tärkeää että sä ymmärrät sen.

                           Sun pitää ymmärtää se, koska mä olen niin kyllästynyt kuulemaan tytöistä jotka itkee äideilleen olevansa lihavia kun ne painaa 60 kiloa 14-vuotiaina. Mä olen kyllästynyt tietämään niin monta tyttöä jotka itkee itsensä uneen koska ne on yksinäisiä ja niistä tuntuu että se johtuu niiden pömppiksestä tai isosta nenästä. Mä olen kyllästynyt näkemään hiljaisia tyttöjä baarien reunoilla jotka katsoo vierestä kun niiden pienemmille kavereille puhutaan koska ne on niin varmoja ettei ketään kiinnosta ne. Mä olen kyllästynyt tyttöihin joista tuntuu että elämä on ajanut ohi jo vaikka ne ei ole vielä edes 20.

                           Ja se on niin tärkeää että kun susta tuntuu ettei sun elämä ole sellaista kun sen pitäis olla etkä sä ole sellainen kun sun pitäis olla, niin katsot ulos ikkunasta tai menet ulos ja hengität ilmaa ja kyyläilet taivasta ja kuvittelet olevas siellä missä sun pitäis olla niiden ihmisten kanssa ja sellaisena kuin sun pitäis olla, koska kulta se taivas on samanlainen siellä ja joku siellä katsoo sitä just nyt ja on lähtenyt sieltä missä sä olet just nyt. Ja se muistaa miltä tuntuu olla sä, mut se tietää ettei se oo ikuista ja se haluaa että säkin tiedät sen. Ja kun sulle tulee paha mieli siitä ettei sun vatsa kaarru sivuilta, muista että maailmassa alkaa sillä aikaa tuhat rakkaustarinaa joiden painoindeksiä ei mitata, ja maailmaan syntyy sillä aikaa miljoonia tyttöjä tuhansiin pieniin kaupunkeihin ja joku niistä on seitsemäntoistavuoden päästä sinä. Ja muista se tuntematon joka kääntyi tänään bussipysäkillä katsomaan sun perään ja tiedä että se mietti miltä sun hiukset tuoksuu tai miten sun lantio kaartuu, ja se on yksi kymmenistä muista.

                           Ja vieläkään mä en tiedä, saako tästä mitään järkeä, muttei sillä kai ole väliä kun mä olen kuullut ettei rakkauskirjeitä kirjoiteta luokkahuoneisiin. Mutta syteen tai saveen, siinä se nyt sitten oli. Lähes tunnin pituinen avautuminen jonka te luette minuuteissa, ja joka joiltakin katoaa sekunneissa. Mä vaan toivon että sä tiedät, miten paljon rakkautta mä lähetän sulle, ja kuinka mä kyllä ymmärrän ettei ole helppoa olla sä. Mut mä toivon että sä muistat tän rakkauskirjeen, ja nyt kun mä tärisevin käsin, niin kuin 14-vuotias poika painaa kätensä ensikertaa vasempaan rintaan painan ENTER ja lähetän tämän, mä toivon että olet sille ja itsellesi hellä.

Rakkaudella,

Keskivertokokoinen, Keskivertokyläläinen, Outo eikä erityisen Hollywoodmainen, Rakastettava tyttö.

p.s. Eniten mä haluaisin, että joku olis kirjoittanut sen kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan sillon kun mä olin 15 ja kertonut mulle ettei rakkaus tule kokoina 30-36. Koska mä olen myös lopen kyllästynyt istumaan baarin reunalla ja vihaamaan pitkätukkaisia naisia koska niillä on rakastettavampi vyötärönmitta ja ihastuttavampi nauru, eikä ne tarvitse meikkiä. Ja itkemään yksinäisyyttäni koska olen ihan varma että se johtuu mun tavasta lähettää tekstiviestejä.

Julkaisukelvotonta materiaalia

Joulupäivän dancet

Hei, läheks tänään riksuun?
Tuliks rahaa?
Söiks hyvin?

Joopa joo, nää on näitä. Joulu on yksinäistä aikaa kaikille. Mennään ryyppäämään. Mennään baariin äidin ostama koru kädessä ja mammalta saatu satanen hurahtaa kurkusta alas alta aikayksikön. Isä hei, kiitos koneesta, googletan sillä parin viikon päästä sukupuolitautien oireita, raskaustestin hintaa tai "avoiding hangover how to". Me ollaan oltu kilttejä, pukki, me luvataan. Ollaan vältetty vankila ja vanhustenhoito. Ei olla huorintekijöitä eikä huumeongelmaisia. Ollaan pidetty huoli kyllä, älä huoli.

Kiitos suklaasta, lupaan antaa ylen vielä ennen kinkkua. Eihän meistä kukaan tahdo lihavaa lasta tai tuhtia tyttöystävää. Kilttejä tyttöjä. Kiltisti syödään ja kiitetään ja niiataan vessanpöntön äärelle. Snapsi viinaa auttaa laskemaan ruuan. Otin kuusi. Kiitos kiitos, kaksi pulloa viiniä. "Joulunpyhiä aatellen". Sitten vielä viimeiset hitaat ja kotiin vaihtamaan vaatteet. Minihame, pitsitoppi.

Portsarille hyvät joulut. Tiskille heiluttelemaan tädin pikku kummitytön seteliä. Kuin olisi hukassa avomerellä, heiluttaen vihreää lippua. "Apua, apua, auttakaa hukkuvaa!" Ja otetaan ensin kolmet, sitten kahdet ja loput yksitellen. Kun ystävät katoaa ja niitä ei edes tahdo löytää. Viittomakieltä tanssilattialla, tuletko viettämään jouluyön kahdestaan yksin. Pilkku ja piha täynnä tonttuja. Lahjaksi tupakkaa tai turpaan. Väistetään jäätyneet oksennukset, pidän kiinni kun uit mua rantaan. Päästään kotiovelle, ovi auki ja valot kiinni ettei jouluruokien jäljet näy. Aamulla ollaan jo niin kypsiä toisiimme ettei meistä saisi eilisiä tekemälläkään. Kiitos, kiitos, hyvää joulua ja uuttavuotta.

Hiivitään seinänvieriä pitkin katse maassa ja toivotaan ettei Joulupukki tai Jumala näe miten tuhmia ollaan oltu.

pimeys ei asu täällä enää

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Valkeaa armoa luojan helmoista, ettei silmä tottuisi mustaan. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää mitään? Katsellaan vaan lunta, hiutaleita, pyryä, kerros kerrokselta päällemme kasaantuvaa nietosta. Unohdetaan kylmä ja tuuli ja kuolemattomat viisaudet kaiken katoavaisuudesta.

En osaa sanoa, että rakastan. En tahdo sanoa, että vihaan, vaikka se sammakon lailla loikkaa suustani joskus liiankin innokkaasti. Kun katson sinua, näen välillä hänet, ja jotkin lauseet tuntuvat kaiuilta vuoden takaa. Minä olen yhden huomaamattoman erheen päästä rakastamasta sinua, ja niin sinäkin välillä minua. Enkä uskalla kertoa sinulle onnellisimpia muistojani, koska pelkään että niissä seikkaileva pojankloppi muuttuu vielä möröksi. Ei tämä ole kilpailu. Ei tässä ole kuin me kaksi. Me kaksi. Välissä jotain uhkaavan rakkausmaista, himoa, ja sinun silmäsi. Oliko hänellä ruskeat silmät? Minä en tahdo kuin sinut, mutta tunnettuja ajanmääreitä pienemmissä hetkissä maistan huuliltasi hänet.

Silmäripsilläsi lunta, ja hymyä. Katsot kuinka kiukuttelen ja rämmin ja pureksin kynsiäni, hypin ja loikin ja nauran ja tanssin pitkin asfalttia. Ajattelemattoman tytön dramaattinen huuto pimeyteen, miten sitä OLLAAN OLEMASSA JA TÄÄLLÄ JA MERKITÄÄN JOTAIN. Aikuisen lapsen joululahjatoivelistalla että äiti ja isi olis onnellisia, ja että löytyisi merkitys ja rakkaus ja onni. Niinkuin niitä voisi ostaa lelukaupasta tai ripotella riisipuuron päälle. Ja sinä katsot minua, silmäripsilläsi lunta, ja hymyä.

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Äidinmaitoa kauneudenkaipuisille. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää  mitään? Katsellaan vaan lunta, ja toisiamme. Unohdetaan kaikki. Unohdetaan Ei mitään. En osaa sanoa, että rakastan, mutta ehkä kun he keväällä löytävät meidät tästä, he tietävät sen.