"Miks mä jään aina yksin?"
"Miksei mulla oo ketään?"
"Miksen mä kelpaa? Mikä mussa on vialla?"
"Mitä jos mä en ikinä löydä ketään?"
Ja muut kootut lausahdukset jo klassikoksi muodostuneessa kirjassamme "En ole ollut romanttisessa suhteessa ainakaan varttiin, joten taivaalta alkoi sataa tulta ja tulikiveä jonka jälkeen se tippui niskaani ja päätti kaiken elämän".
Mä olen yleensä aina antanut näihin tilanteisiin saman vakiovastauksen jonka oon itsekin saanut: "Kyllä sä vielä jonkun löydät, joka rakastaa sua juuri tollaisena kuin sä olet! Jonain päivänä sä löydät sen ihmisen joka viettää sun kanssa koko loppuelämän, ihan varmasti, sun pitää vaan olla kärsivällinen!" Etenkin tänään, kun interwebsin ihmeellinen maailma, sosiaalinen media ja lähikaupat huutaa jenkkiläisten super size -juhlapyhää nimeltä Valentine's Day, huomasin että itsellekin ehti tulla sellainen ajatus, että
"Mitä jos mä en OIKEESTI ikinä löydäkään ketään? Mitä jos mä jään ikuiseksi sinkuksi ja kuolen ihan yksin? Mitä jos mun kissa syö mun naaman kun kukaan ei huomaa mun kuolleen yksiööni ennen kuin naapuri valittaa hajusta parin viikon päästä?"
Rojahdin sängyn pohjalle älypuhelin kädessä swaippaamaan tinderiä, ja klikkailemaan raivokkaasti dislikeä kaikelle rakkaushömpälle. Auto-swaippailin (oikeeta, oikeeta, oikeeta, oikeeta, pliis joku rakastukaa muhun kamooooooon, oikeeta, oikeeta, oikeeta) ja keräsin netistä sinkkujen some-sääliä pari tuntia, kunnes mulla vaan yksinkertaisesti kiehahti.
En mä halua olla mikään vitun Bridget Jones. Pyöriä pitkin kämppää paniikissa ennen treffejä etsimässä muotoilevia alushousuja tai itkeä kylpyammeessa viinipäissään romanttisten leffojen aikana että "Mutku määki haluun"?! En mä halua olla "sellanen" sinkku, joka epätoivoisena etsii jotain kaiken korjaavaa sielunkumppania tai maailman tuuliin kadonnutta puuttuvaa palasta, ja jonka päätavoite elämässä on saada töttö-ötöttö tai poikakamuli.
Kun olin ensin ollut itelleni helvetin kärttyinen hetken, mä tajusin ettei se oo mun vika että mä koen olevani jotenkin vähemmän arvokas tai hukassa tai kesken siksi että oon sinkku. Mulle on opetettu niin. Joka ikinen klassikko chick-flicki maailmanhistorian alusta asti on opettanut mulle, että naisen (ja ylipäänsä ihmisen) sinkkuus on jotenkin vähän säälittävää ja surullista. Jopa ne voimaannuttavat itsevarmoista uraohjuksista kertovat elokuvat loppujen lopuksi opettaa että kaikkea muuta tärkeämpää tässä maailmassa on Love. Vaikka ne naiset ja miehet on itsevarmoja, itsenäisiä, ja täydellisen tyytyväisiä elämäänsä, ne tajuaa olevansa kuitenkin heikkoja ja kesken ja elävänsä kulissia, kun ne menettää niiden elämään yllättäen ilmestyneen rakkausintressin vikan vartin taitteessa. Ja sit elokuvan lopuksi ne vaihtaa sen "onton ja itsekeskeisen" sinkkuelämän Aitoon Rakkauteen joka nostaa niiden sielun jollekin astraalitason olemassaololle jossa ne vihdoin nyt näkevät selkeästi, että sade on mennyt. (badumts)
Roll credits, popcornit pois salista ja ulos uskomaan että Meille Kaikille On Tuolla Se Joku (™) ja odottamaan että ehkä se osuisi paikalle jo teatterin parkkipaikalla jos vähän viehkeästi sytyttää tupakan.
Enkä mä sano että siinä on mitään väärää, jos niin toivoo. Ei siinä ole mitään väärää, että haluaa olla parisuhteessa, tai että haluaa naimisiin ja lapsia ja keltaisen omakotitalon jossa on valkoiset ikkunanpokat. Mut onko todella niin, että siinä on kaikki? "Ai lav juu", ja sitten elämä on elämisen arvoista, ja if hii/shii dasnt kaikki on vain turhaa, tyhjää, mieletöntä soutamista. Jos et koskaan päädy naimisiin, tai et koskaan koe pitkää ja merkityksellistä suhdetta, se on vähän niinkuin polkisit maratonia kuntopyörällä. Niinkun oisit koko elämäsi vaan kävellyt väärään suuntaan liukuportaissa.
Eikö tässä elämässä ole loppujen lopuksi aivan HÄVYTÖN määrä asioita, joilla on merkitystä? Taide ja kauneus ja tiede ja tieto ja kulttuuri ja Taru Sormusten Herrasta -kirjat ja tosi hyvä porno? Eikö se oo jopa vähän loukkaavaa sun ystäviä, sun perhettä, ja sitä tuntematonta kohtaan joka kilttiyttään auttoi sua kantamaan sohvan kolmanteen kerrokseen, ajatella että ne on kaikki vaan pieruja tuulessa jos kukaan ei pussaile sun kanssa sunnuntaisin? Olisko sun elämä niinku-oikeestaan-käytännössä päättämistä vaille valmis jos saisit tietää että sä tulet kuolemaan sinkkuna?
Miksei me voida oppia ottamaan romantiikkaa sinä, mitä se on? Osana elämää, ihan samalla tavalla kun pitkät illat ystävien kanssa, sade joka kastelee läpimäräksi matkalla töihin ja antaa flunssan, tai aamukahvi. Romantiikka, romanssit ja romcomit ei ole elämän ydin, eikä niitä tai niiden puutetta pitäisi käyttää asteikkona mittaamaan sitä, oletko sinä tai onko sun elämä arvokas.
En tiedä oliko tässä ees punaista lankaa enää, ja mä oon pahoillani jos ei ollut, mutta johonkin nää kelat oli pakko saada ulos. Mä huutelen paljon tässäkin siitä, miten meidän pitäis ajatella ja miten meidän pitäis käyttäytyä tai toimia, tietäen täysin hyvin että itsekin oon tehnyt aina näiden määritelmien mukaan "väärin". Tietäen itseasiassa, että varmasti tuun vielä useasti ajattelemaan just niinkuin tässä paasaan ettei sais, ja että ihan varmasti vielä joskus viskipäissäni itken naistenvessassa parhaalle kaverille et "mikä mus on vialla, mun elämä on ihan pyllystä kun mulla ei oo ketään ketä viedä mummolaan jouluksi". Antakaa se anteeksi, koska tää oli ennenkaikkea vuodatus tai mielipidekirjotus eikä essee tai vannottu vala. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja eletään niinkun parhaaks nähdään, mä vaan toivon et se eläminen ois kaikille rahtusen helpompaa, ja aattelin että näiden juttujen miettiminen ja ratkominen vois tehdä siitä sellasta.
Ja antakaa anteeksi, jos kielenkäyttö oli karkeeta, mä oon meinaan Valentinuksenpäivän treffeillä yhden ikisinkun kanssa ja on tullut juotua vähän viiniä. Se on tosi nätti ja ihan äärettömän ihana, ja mä oon ihan varma et tää on se juttu mikä kestää loppuelämän! Se tykkää kaikista samoista bändeistä, sil on samat lempparileffat ja -viinit, ja sen kaa on pitäny aiemminkin mennä jo treffeille, mutta jotenkin on aina vaan tullu mietittyä, ettei se ihan riitä sellaseks isoks rakkaudeksi.
Sen nimi on Roosa-Emilia Sainio, ja musta tuntuu että mä sanon sille joku päivä vielä et "Ai laav juu" tai soitan sille sonetin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti