Kuolemansyntejä

Laiskuus

Minä katselin televisiota, jotain vieraskielisiä kokkiohjelmia, mitä nyt mainoskanavilta tulee siihen aikaan päivästä, kun television ääreen ehtii messuamaan vain työttömät ja sairaat. Hiljaa harmaissa verkkareissa, huojuva massa nousee sängystä ja kokee uudelleensyntymän vain siirtyäkseen sohvalle, tukka rasvaisena puolinutturalla, ottaa käteen kaukosäätimen, ja vaipuu transsiin. Se pieni särähdys, kun sähkö liikkuu ruudun mustan pinnan päälle kertyneen pölyn läpi, se on meidän rukouskutsumme ja silloin me käännymme vatsa pystyssä pyhintä kohti. Sumeita ja lasittuneita silmiä kehystämässä tummat silmänaluset joiden syntyä ei kukaan oikein osaa selittää, kun ei olla mitään tehty yrittääksemmekään. Vessaan pitäisi jaksaa, muttei jaksa, ja sitä jo miettii kuinka pitkälle rakko venyy, että jos katsoisi vielä yhden jakson ja sitten menisi, jos vielä yhden puolituntisen voisi maata paikallaan ja keskittyä siihen, mitä Ray kokkaa kun teemana on "Välimeri".

Eikä sitä edes tahdo katsoa, mutta kun ei televisiosta tule muutakaan, ja kaikki sohvan ulkopuolella tapahtuvat asiat saattaisivat muistuttaa siitä, mitä asunnon ulkopuolella tapahtuu. Ehkä siellä paistaa aurinko, niinkuin joinain päivinä on paistanut, ja niinä päivinä on aina tuntunut kaksin verroin vaikeammalta olla ja maata sohvalla ja olla ja maata itsensä kanssa ja olla itse. Ehkä vastaan tulee lasku, joka on avaamattomana luiskahtanut postiluukusta ja liukunut muiden avaamattomien paperien sileää ramppia pitkin eteisestä seuraavan oven, vessan oven, eteen. Ja sitten siinä lukisi joku päiväys, niinkuin joissain kuorissa on lukenut, ja niistä kuorista on aina tullut kaksin verroin vaikeampi olo kun ne muistuttavat siitä että aikaa kuluu vaikkei olekaan sitä kuluttanut. Vaikka on sitä nimenomaan yrittänyt hidastaa ja olla kuluttamatta, kun nykyään pitäisi vähentää keskivertokulutusta kun ollaan kohta kulutettu kaikki luonnonvaratkin. Kaikki, paitsi aika, josta ei näy löytyvän puutetta, ja siksi sitä ei kai myydäkään, kun ekonomian opettaja sanoi yläasteella että kysyntä (mikä on hienompi sana puutteelle) luo markkinaraon. Vai sanoikohan se mitään sen suuntaistakaan? Oliko meillä edes ekonomiaa? Jos oli, niin turhaan, ei yläasteikäinen mitään sillä tee, kun ei jaksa edes opetella, kun on niin kiire juosta ulos ja olla nuori. Toisin kuin nyt. Nyt ei ole kiire mihinkään.

Ja juuri tällaisia tajunnanvirtoja vältelläkseen on helpompaa uppoutua täysin sieluin siihen, mitä Ray kokkaa munakoisoista ja fetajuustosta, kun teemana on "Välimeri".

Viha

Siinä sinä saatana istut, nakerrat sitä kohtaa sormen päällä, johon kynnen kuuluisi loppua, mutta jonka sinä olet jo puhtaaksi järsinyt. Tarkkailen hiljaa, kun pienet pupillisi paniikissa pakenevat toisiaan silmäsi valkuaisissa, ja katseesi loikkii huoneen nurkasta toiseen, tyytymättömänä pysähtymään mihinkään. Niinkuin ne heinäsirkat joita veljelläni oli lapsena tapana ensin pyydystää ja sitten vapauttaa makuuhuoneeseen. Se siritys seurasi minua asunnosta asuntoon, makuuhuoneesta makuuhuoneeseen, välittämättä minne muutin ja kenen kanssa. Ja se siritys oli minusta kuvottavinta, mitä tulisin koskaan kuulemaan, siitä olin aina varma, kunnes korviini ottivat kiinni ne pienet äänet, joita nyt päästät melusaasteena minun huoneilmaani. Ne pienet äänet, narahduksen ja rasahduksen väliltä, kun saat jonkin kovettuneen kynsinauhan, lihan ja kynnen välisen materian taipumaan hermostuneiden hampaittesi tahtoon katkeamaan. Kuvottavaa.

Sinun palasiasi on nyt minun matonkuteitteni välisissä tiloissa, kankaan säikeiden lukitussa kidassa. Pitänee ostaa uusi matto. Ja sohva. Siinä sohvassa on nyt sinun hiustesi latvoja. Ja sen, joka on viimeksi kiehnännyt säälittävästi päätään sinun takkisi olkaa vasten, olettaenkin koska olette istuneet bussissa yhdessä yön pieninä tunteina, suurina tunteina, matkalla sinun sänkyysi. Hiukset ovat niin ohuita, että ne pääsevät ihohuokosten sisään, tiesitkö? Kampaajat voivat todistaa, ettei ole harvinaista saada jalanpohjiinsa muiden hiuksia jotka sitten tulehduttavat sen ihohuokosen, ja siitä tulee punainen ja kipeä. Ja minä olen kuollut ennen kuin otan itseeni yhtäkään tulehtunutta kipuisaa kohtaa sinusta tai uudesta naisestasi. Kuvottavaa. Siis, uusi sohva.

"Tiesitsä että jollain linnuilla on lyhyemmät viserrykset kaupunkialueella kuin maalla?"
"Mitä?"
"Joo. Vähän niinkun slangia."

Nauraa hörähdät niin, että näen suusi sisustan kokonaisuudessaan sekunnin verran. Ja siinä sekunnissa sieltä silmääni pistää oikean viisaudenhampaasi takana pesivä, mätivä paise. Siellä melkein kurkunpäässä, valuttamassa itseään sinuun. Ällöttävä, läpimätä, mustanharmaa kohta. Hänen nimensä. Siellä, mikä oli minun nimeni kotina vielä vaaleanpunainen, lempeä ja puhdas.
Lattian laminaatit pitää vaihtaa. Tuollaisen paiseen asuttamasta suusta ässiesi mukana lentävä sylkipisarat syöpynevät halpakauppamattoni läpi silmäyksessä. Ja minä kun olin niin alkanut pitää tuosta lämpimästä vaaleanharmaan sävyisestä puusta.

Niin. Siinä sinä nyt istut, minun sohvalla pureksimassa kynsiesi punertavia raunioita. Kovettuneet sormenpäät kilahtelemassa sietämättömästi mätänevän suusi hampaisiin. Puhumassa jostain saatanan linnuista, niinkuin ne linnut eivät olisi minulle jo kertoneet, kenen vierestä sinä heräät aamuisin. Pyytäisin sinua lähtemään, jos ilkeäisin enää edes hengittää tässä infektoituneessa huoneessa. Kaadan siis sinulle lisää teetä, ja kysyn ääneen, oletko huomannut että telkkarissa pyörii nykyään jatkuvasti vain vieraskielisiä kokkiohjelmia.

Kateus

"Täällä soi kyllä ihan paskaa musaa."
"Hä?"
"Niin, että täällä soi ihan paskaa musaa!"
"Mitä??"
"Niin, että .... No siis EI MITÄÄN!"

Istun loosissa yksin, ja pidän tiukasti kiinni olutpullostani. Tai onhan tässä muitakin, mun lapsuuden paras kaveri ja pari jotain jätkää. Mutta kyllä mä näkisin sen niin, että kun mun ja mun parhaan kaverin välissä on yks tuntematon selkä mua kohden, niin sen pöydän asetelma on selkeä: Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Eikä mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, ja kyllä mä oon tottunu, siks mä otin lompakon mukaan baariin. Mä hiljaa kuuntelen jotain paskaa jumputusmusiikkia, jonka yli kuuluu just ja just vaimeena mun korvaan kun ne kyselee pöydän toisella puolen mun kaverin ammattia, asuinpaikkaa ja yösuunnitelmia.

Kiira on aina ollu nätimpi meistä, ja parempi small-talkissa. Mä oon ollu se tilannekoominen sivuhahmo, joka pamahtaa paikalle, sanoo jotain kiusaannuttavaa tai ilkeetä, naurattaa jengiä ja poistuu lavalta tökerösti käsikirjoitetulla tekosyyllä. Kiiralla on kiree punanen ponnari, ja koon 32-persefarkut, ja napapaita. Just sopivan pieni, ettei kuitenkaan näytä horahtavalta. Siis Kiira, ei paita. Mulla on lyhyet kulahtaneet hiukset, koska en osaa ylläpitää hiusväriä niinkun Kiira. Mulla on koon 38 mustat pillihousut, ja löysä pitkähihanen, ja mä vedän kokoajan vatsaa sisään, koska en osaa ylläpitää ruokavalioo tai treeniä niinkun Kiira. Just sopivan iso, ettei kuitenkaan huomaa jos välillä hengitän sisään. Siis paita, en mä.

Nää on toiset tai kolmannet jätkät jotka tulee tähän pöytään, ja viimesimmät Kiira käski vittuun siinä kohtaan kun huomas että olin istunu tiskillä vartin juttelemassa baarimikolle mukavia. Kiiran mielestä ei oo kivaa että mä vaan istun juttelemassa baarimikolle kun pitäs olla viettämässä yhdessä aikaa, johon mä tietty vastasin että "sori", vaikka se itse oli just viettänyt tunnin pöydässä, jossa oli Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Koska ei mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, koska kyllä mä ymmärrän, siks mä lähen baariin valmiiks kännissä.

Joskus mä kyllä mietin, vaikken sais. Mä mietin, et mikä tekee Kiirasta niin vitun... Kiiran. Ja et minkä takii kun pojat puhuu Kiiralle, mä oon mustasukkanen molemmista, niistä pojista ja Kiirasta. Mä mietin, et mäki oon kasvoiltani Kiiraan verrattuna ihan kaunis. Kiiralla on loppujenlopuks tosi vinot hampaat ja harvat kulmakarvat, ja jos mäki osaisin meikata niinkun Kiira ja kasata pakkelia pakkelin päälle peittääkseni jokaisen saatanan virheen ihossa niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi pienet tissit, ja tosi löysä perse, ja jos mäki vetäisin superpushupeilla tissit leukaan asti ja perseen freddyihin niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi tympeet luonteenpiirteet, ei sitä jaksais kukaan kuunnella varttii pidempään koska ei se oo hauska, mä oon hauska ja kaikkee, ja mua jengi jaksaa kuunnella, mut Kiiraa katella, ja siks ne sitä kai kuunteleekin eikä mua. Ja toisekseen, ei Kiirakaa nätti aina oo, ja mitä sitten jos se osaa kirjottaa ja laulaa, mäki osaan, ja sit kun Kiirasta tulee ruma ni joku alkaa lukee ja kuunnella mua. Ja sit Kiirankin pitää alkaa ottaa lompakko mukaan baariin.

Mun rystyset on valkoiset kun mä oon niin kovaa ja kauan puristanu tätä olutpulloa, ja havahdun vasta kun Kiira nousee ylös käydäkseen vessassa. Kun se tulee takas, mä nään että sen housunlahkeeseen on jääny kiinni vessapaperipala, sellanen kolmen taitoksen pitunen. Jostain syystä mä hymyilen mun olutpullolle enkä sano siitä mitään koko iltana.