Drank up all my money, tasted kinda lonely.
Jooh, tässä sitä taas mennään monen kuukauden tauon jälkeen - sisäinen taiteilijasieluni halusi avautua jälleen. Ja nyt jaksaa taas kirjoittaa, kun on jotain uutta kirjotettavaa, ja kun elämässä ei ole kaikki ihan 6/5 niin nyt te jaksatte lukeakin kun voitte samaan aikaan tuntea jonkinlaista ylemmyyttä tai ihan vaan ostatte synninpäästöä sympatiallanne. Olkoon miten oli, here - we - go.
Mä olen hereillä kello 2 yöllä. Joka yö. Aina. Ihan sama mikä viikonpäivä, ihan sama onko velvollisuuksia (joita mulla ei ole kun onnistuin nekin kusemaan aika tyydyttävin arvosanoin tossa helmikuussa), ihan sama oonko selvinpäin vai päihtynyt - jota mä myöskin tuppaan olemaan nykyisin sillon tällön (tähän aikaan tai oikeestaan mihin aikaan vaan). Mä kuulen kun Altsun ja Emmin kämpän kello tikittää. Voisin kuulla miten oman kämpän kello tikittää, jos mulla olis kämppää. Poste restante porukoilla, mut oikeeta kotia? Nope. Tavallaan vapauttavaa olla juureton ja irti kaikesta. Omaisuus parissa kassissa. Ei mitään tai ketään jolle olis tilivelvollinen yhtään mistään. Ja tottakai mun pitäis olla helvetin tyytyväinen, tätähän mä olen aina halunnut, eikö? Olla vapaa ja nuori ja outcast ja mitä vielä. Ja olinhan mä aluksi, ensimmäinen kuukaus-puoltoista meni ihan lepposasti kun olin vielä täysin persaukinen. Sit mä sain rahaa. Ja nyt mun pitäis tehdä sillä rahalla jotain, ennen kun mä juon sen pois (ei nyt puhuta mistään huimista summista). Pitäis vuokrata kämppä ja maksaa tällä rahalla ruuat kuukaudeks. Tai ostaa sohva fidasta. Tai jotain. Jotenkin heti, kun rahaa on, sen käyttö alkaa stressaamaan. Kun sulla on kymppi tilillä, ei kukaan tule moralisoimaan miten sä käytät sen. Kun sulla on enemmän, aina on joku tuomitsemassa olan takana. Joo, velkoja oon maksellut pois, jopa niitä joita muut ei oo muistanu. En tykkää olla loinen, joten maksoin myös mutsille jotain sen lahjoituksia takas. Mä tiedän ettei oo helppoo niilläkään kun laskuja tunkee joka kolosta ja rahaa ei yhdestäkään.
Ja en mä voi pelkästään rahaa syyttää, koska let's face it mä voisin vaan lahjottaa noi vikatkin pois ja vaan elää niinkun tähänkin asti. Ei se raha mun vapautta vie pois, vaan mun pelkuruus. Tai ei edes pelkuruus, vaan ihan normaali ihmisluonto. Laumaeläin, y'see. Musta tuntuu että me kaikki tarvitaan jotain stabiilia ja pysyvää. Joku paikka mihin piiloutua kun ei haluu nähdä ketään. Joku paikka mihin kutsua kavereita. Jotain. Ja se on ihan normaalia, eikä mun kuuluis pettyä itseeni kun huomaan haluavani sitä paljon puhuttua perustaa elämälle. Se vaan on melko loukkaavaa tajuta olevansa jotain muuta kuin on aina luullut olevansa. Jotenkin sitä ottaa niin kovin itseensä kun huomaa olevansa päivä päivältä "normaalimpi". Kun tajuaa, että se oma anarkismi olikin vaan common privileged white girl -juttu. Kun huomaa, ettei tässä mun maailmassa ole mitään muuta protestoitavaa kun päihteiden laillistaminen ja alkoholisensuuri. Kun huomaa, ettei se oikee maailma olekaan ihan niin mustavalkoinen ja ääripäitä täynnä kun joskus aatteli. Kun huomaa, ettei tässä maailmassa voi elää reppureissaajana, vaan karu sanonta pätee liiankin kirjaimellisesti, "Routa porsaan kotiin ajaa".
Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).
Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.
Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).
Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.
