Fuck.

.

Jukranpujut. Mä aika harvoin pysähdyn miettimään elämääni, ulkonäköäni tai rakkausasioitani sen pidempään, koska se päättyy aika usein huonosti. Tänään istuin junassa ihan hiljaa, kello oli jotain varttia vaille kolme. Ja mä valehtelematta itkin. En ääneen, mä vaan katsoin ulos ikkunasta ja yritin estää kyynelten valumisen (epäonnistuneesti, I might add). Mä mietin, että milloin mä olen viimeksi merkinnyt jollekin jotain. Jotain enemmän kun yhden illan juttua. Jotain enemmän, kun varmaa panoa. Tai huoraa. Tai toista naista.

Mä tiedän, että mulla on menneisyys. Mulla on aika pitkä ja vaiheikas historia, ja mulla on oma painolastini, taakkani, miten sen nyt haluaakaan sanoa. Mulla on aika paksu rikosrekisteri mitä miehiin tulee, ja mulla on aika huono maine. Mutta tarkoittaako se sitä, että mua ei voi rakastaa? En mä häpeä yhden illan juttujani, eikä mulla ole mitään niitä vastaan: Seksi on kivaa, ja seksi on seksiä. Mutta joskus vaan tuntuu, että olis pitänyt jättää lähtemättä parin ihmisen mukaan. Olis voinut, olis pitänyt. Jos mä olisin seissyt kotona kylmässä suihkussa niiden reissujen sijaan, olisiko mua helpompi kunnioittaa? Jos mä olisin neitsyt, olisko mulla parempi maine? Kyllä mä tiedän, ettei kukaan halua lukkoa johon sopii kaikki avaimet, eikä kukaan halua ostaa lehmää jos saa maidon ilmaiseksi. Kyllä mä tiedän kaikki vertaukset siitä, miten kukaan ei halua puhkikulutettua jakorasiaa. Mä tiedän, ja mä ymmärrän.

Mä tiedän, että se ei ole normaalia hiippailla ulos aamulla koska ei tiedä mitään muutakaan. Mä tiedän, että vain ihmiset, jotka ovat tottuneet nukkumaan yksin pitävät kasvonsa miltei seinässä kiinni öisin. Mä tiedän, että tässä vaiheessa mun pitäisi ottaa se vähä mitä saan, koska mulla ei ole varaa valita. Mieluummin yks yö kuin ei yhtään, right? Mä tiedän, että se on aivan saatanan epätodennäköistä ja harhaista kuvitella näin, tai edes rakentaa mitään pilvilinnoja tästä aiheesta, mutta mä vaan mietin. Mä en voi kumittaa mun rumaa menneisyyttä, enkä arpia ranteissa, enkä vielä viipyileviä itsetuhoisia ajatuksia. Mä vaan mietin, tai pikemminkin toivon kait, että voisinko mä joskus löytää jonkun, joka voisi katsoa mun arpien ja humalaisten virheiden ohi, ja rakastaa mua siitä huolimatta. Mä vaan mietin, että huolisikohan kukaan lukkoa, johon voi runnoa minkä vaan avaimen, ja rynkyttää auki. Lukkoa, johon kuitenkin loppujen lopuksi sopii vain yksi avain, mikä ei riko sitä enemmän kun sen sillä avaa. Huolisikohan kukaan omenapuuta, jossa on jäljellä enää muutama mätä omena. 

P.S. Tää ei ole mikään manifesti yhden illan juttujen pahuudesta, eikä lupaus niiden lopettamisesta. Mä edelleen pidän seksistä, eikä se merkitse mulle mitään - ellei se ihminen merkitse mulle jotain. 

Poetry

Miksei kukaan enää huuda

Minä liikun varjoissa,

likaisissa nurkissa, virtsanhajuisia seinänvierustoja pitkin,

turvattomilla kaduilla.

Hyvinvointivaltion,

ilmaisen terveydenhuollon

ja koulutuksen,

vapaan kasvatuksen

hemmoteltu tuote.

Etsin sitä vaaraa,

tuttavallista jännitystä,

joka ottaisi minut syliinsä

ja riuhtaisisi keskelle väärää kaistaa.

Etsin sitä pelkoa,

lohdullista hermostuneisuutta,

joka painaisi taas mieleeni entisten kasvojen uurteet

ja ensimmäiset katsekontaktit

ja tärisevät kädet.

En löydä iloa enää mieleni valoisilta laidoilta,

en löydä rakkautta aamukasteesta,

auringon kirkastamilta kaduilta,

pikkukaupungin esikaupunkialueilta.

Etsin ekstaasia varjoista,

likaisista nurkista ja virtsanhajuisista seinänvieristä,

turvattomilta kaduilta,

syntymättömien lasten kyyneleitten tahrimista muistoista ja sähkökatkoksista.

r.s.

Run

The Past

En saa aihetta päähäni. Sekuntiviisari lyö raipalla selkään.

Ihan nyt viimesen parin viikon aikana menneisyys on löytäny tiensä takas mun elämään ja tarrannu kunnolla nilkkaan kiinni. Oon ollut yötä mummolassa (toki se ei enää ole mummola, vaan porukat asustelee täällä), oon nähnyt sut taas (no ei nyt oikeeta sua mutta kaksoisolennon), entiset kaverit puhuu mulle, ihan muuten vaan entiset puhuu mulle, ihmiset on alkaneet kysellä multa vanhoista asioista, alkaa taas vähän ahdistaa, ja kaikki entinen ja vanha tuntuu tutulta ja turvalliselta. Helvetti soikoon, ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä. Koko kesä kuitenkin mentiin ihan uusien ihmisten kanssa ja ihan uusia asioita tehden ja oli helvetin kivaa.

En saa tekstiä ulos. Kellon sekuntiviisari ruoskii kovempaa.

Onko se sitten niin huono juttu, ettei koko menneisyydestään osaa luopua? Ettei koko menneisyydestään haluakaan päästää irti? Ei. En mä ainakaan usko. Mutta menneisyydessä on se huono puoli että se naamioi itsensä aina muistojen kullalla kauniimmaksi kuin nykyisyys, ja 

Tekstini on tönkköä. Sekuntiviisarihuutaa, en saa tarpeeksi hyvää jälkeä aikaan. 

sumentaa omat huonot puolensa. Onnistuu aina jotenkin jättämään taka-alalle ja huomioimatta ne syyt, miksi se jätettiin taakse. Jotenkin menneisyys, väärinkäytettynä, alkaa tuntua paremmalta kuin nykyisyys, ja sen jälkeen eletäänkin vain muistellen vanhoja hyviä aikoja, sen sijaan että kehitettäisiin uusia, parempia aikoja. Ei, en sano että on huono juttu ettei koko menneisyydestään osaa luopua, mutta täytyy pitää mielessä myös nykyisyys.

Keskeytin kirjoittamisen tekstaamisella. Sekuntiviisari muistuttaa vähemmän kuin hellästi olemassaolostaan ja pamautti tärykalvot puhki. Jostain päin yläkertaa kuului äidin yskäisy. Sekuntiviisari suutahtaa kun kuvittelen sen joksikin muuksi, pelottavammaksi. Hengitän syvään ja sekin rauhoittuu. pelottaa silti hieman (pienellä peellä).

P.S. Pitäkää pliis kysymykset mun entisten whateverthefuckthatwas peniksen koon utelut niiden mun entisten ja itsenne välillä. Uskon että kyseinen henkilö on enemmän kuin valmis vastaamaan itse Jennan ja hänen välisiinsä asioihin joissa olin sivuhenkilönä, enkä niinkään päähenkilönä. Joten nyt folks calm your onlinetits.

P.P.S. Tahdon silti ASKiin kysymyksiä tai faboseuraa, en saa unta ja mullon tylsää!!

Look-alikes

What the fuck

Istuttiin iltaa/yötä/aamua Tumpilla, ja just parikyt minuuttia ennen kun lähdettiin, pyysin Nicoa ottamaan rillit pois. Ai saatana. Hiukset ponnarilla ja rillit pois, se näytti ihan sulta. En tiedä osaanko käsitellä, tuntuu siltä kuin joku olis taikonut sut takas. Hui helvetti.

Tästä päivän aiheeseen: Monet asiat näyttää samalta, muttei ole. Joskus jos on ollut jotain tunteita toista ihmistä kohtaan (myönteisiä tai positiivisia) niin ne ryntää takaisin sisään kun näkee toisen/puhuu toiselle taas. Esimerkiksi jos on joku entinen ihastus/rakkaus jonka kanssa on välit mennyt poikki, ja näät sen parin kuukauden päästä uudestaan, tuntuu niinkun mitään välirikkoa ei olis ollutkaan. Joku kaveri vituttaa sua aivan järjettömästi, pidät sen näkemisestä 2 kuukauden tauon ja ihmettelet ekalla tapaamisella että miks se oli sun mielestä ärsyttävä alkuunkaan. Sä olet ollut vihainen jollekin ihmiselle puoli vuotta, ja unohtanut sen melkeen kokonaan, ja sitten kun sä puhut sille ensimmäistä kertaa niin sä muistat kaikki ne syyt miksi vihasit sitä. Mutta ei ne ole oikeasti ne samat tunteet. Ne tuntuu siltä, ne näyttää, haisee, ja maistuu siltä, mutta oikeasti ne on vaan muistoja. VAHVOJA muistoja, joita ei ole täysin vielä haudattu, yleisimpinä viha, katkeruus ja rakkaus. Ne on kuin sellanen ohut röökinsavun verho röökin lopettaneelle, jonka se haistaa, ja josta se tuntuu ihan niinkun itse polttais tupakkaa taas. Ei sitä kannata seurata pummimaan röökiä vanhojen muistojen kunniaksi ihan vaan että vois taas jäädä koukkuun. Pitää kerätä kaikki rohkeus ja tahdonvoima mikä itsestä löytyy ja kävellä pää pystyssä, henkeä pidätellen suoraan läpi ja jatkaa matkaa. 

Musta tuntui kuin mä olisin katsonut sun silmiis, kuunnellut sun ääntäs ja sanonut sulle moikat ja heipat.  Tuntuu kuin olis taas vihainen ja katkera ja rakastunut. Mutta ei ne ollut sun silmät, ei sun äänes enkä sulle sano enää ikinä mitään. Ne oli mun aivot, jotka yhdisteli kaikki palaset mahdollisimman lähelle sitä tuttua, ennen läpikäytyä näkyä. Ne oli mun aivot, jotka linkkasi mieliyhtymän sinisistä silmistä ja kaarevasta nenästä ja kapeista kasvoista sut. Ja ne on vaan aivot, jotka yhdistää sen tietyn ihmisen naaman siihen liittyvään VAHVIMPAAN ennen koettuun tunnetilaan. Vähemmän prosessoitavaa yms, liittyy oikeesti ihan vähän jopa aivojen toimintaan. Lukekaa muutama kirja, ehkä ymmärrätte. Pointti kuitenkin oli se, että useimmissa (huom. useimmissa, ei kaikissa) tapauksissa tästä on kyse. Ja mä ainakin yritän parhaani olla ostamatta taas uutta koukuttavaa askia vanhoja tunteita, joista olen jo kerran päässyt eroon.