Tule

Tule mun viereen nukkumaan

Nyt ihan oikeesti, ihan kuka vaan, tulkaa mun viereen nukkumaan. Ette saa pillua, ehkä pari röökiä. Mä en halua mitään muuta kun jonkun jonka vieressä nukkua. Nyt ahdistaa, väsyttää, itkettää ja pelottaa. Ja mä en halua hautautua omiin ajatuksiini ja kylmiin isoihin peittoihin. Mä en halua angstata tai hake sen enempää huomiota, nyt mun on vaan pakko saada joku mun viereen nukkumaan. Täällä on ovi auki ja valot päällä, tänne löytää kyllä. Mä hohkaan sellaista ihan uudenlaista yksinäisyyttä, mikä ei kaipaa romanttista lievitystä tai pusuja ja haleja, mut löytää kyllä. Mä olen sekuntien päässä paniikkikohtauksesta, ja mun rinnan päällä on kahden tonnin kivi. Jos sä välität musta yhtään, tule mun viereen nukkumaan. Mä kävelen vastaan tai haen vespalla. Mä tulen sinne. Mä vaan haluan jonkun viereen, heti. Pliis älkää antako mun olla taas yks säälitty tyttö, jota päivittelette yksin päässänne ja jätätte huomioimatta, älkää antako mun käpertyä kasaan ikkunan viereiseen sängynnurkkaan. Auttakaa. Mä harvoin kehtaan pyytää suoraan, mutta nyt mä pyydän. Joku tulkaa tänne, ja pitäkää loput vaikka pilkkananne loppuvuosi, loppuelämä, mä olen valmis kärsimään seuraukset, kunhan joku nyt tulee viereen ja pitää kiinni. Mä pyydän, ja anelen, ja rukoilen, ja tiputan ihan kaikki vaatimukset ja suojakilvet. Mä kerron ihan kaiken, mä en salaa mitään, mä olen täysin rehellinen ja paljas, kunhan joku vaan uskaltautuu avaamaan meidän etuoven. 

Olkaa kilttejä, ja tulkaa mun viereen. Mä en pyydä nyt, tänään, tänä yönä mitään muuta. Täällä on liikaa varjoja yhdelle päälle. Mä en saa henkeä.

Dude...

...Life's fucking great.

Koska ilmeisesti jos lause alkaa sanalla "Dude", se on jotain supertärkeää.

Mä istuin saunassa, ja avasin ikkunan. Tuli sellanen miellyttävä tunne, kun kuuma ilma ja kylmä ilma kohtaa, muttei sekoitu. Ristiriitaista shokkiterapiaa polttavan kuuman ja hyytävän kylmän ilman välityksellä. (Ennen kuin jatkan, haluaisin huomauttaa että tää päivä on ollut aivan tavallinen, tylsä päivä.) Ja mä vaan aloin hymyillä. Ilman mitään sen suurempaa syytä, tai ehkä juuri siksi suurimman. Mitään erikoista ei tapahtunut, ei mitään erityistä valonpilkettä, söpöä tai hauskaa hetkeä. Mä vaan istuin siinä ylälauteella ja totesin, että mun elämä on oikeesti ihan hienoa. Mä en ole peeaa, mä en ole sairas, mä en ole epäonnistuja, mä en ole yksin. Joo, okei, mulla ei ole ketään romanttisessa mielessä, ja se vituttaa joskus. Ja joo, okei, mä tappelen faijan kanssa aika paljon, ja se vituttaa aika usein. Mut eikö meillä kaikilla ole jotain omia ongelmia? Jotain ylimääräistä taakkaa? Eikä se tee kenenkään elämästä sen enempää tai vähempää perseestä. 

Jos alettais vertaamaan Rössiä nyt Rössiin viime keväänä? Eri ihminen. Mä olen ehjä. Mulla on kaikki (pääsääntöisesti) hyvin. Mä en enää mieti iltaisin itsemurhaa, tai itke itseäni uneen. Mulla ei ole mitään harhaisia kuvitelmia kauneudesta jota mä yrittäisin saavuttaa. Mulla ei ole mitään tuoreita arpia käsissä tai halua hankkia niitä. Mulla ei ole enää mitään ylimääräisiä ihmissuhdedraamoja, eikä kyllä ylimääräisiä ihmissuhteitakaan. Kaikki ne ihmiset, jotka mä haluan elämääni on siinä jo, ja ne joita en siihen halua on lähteneet omasta tahdostaan. Mulla on kaikki okei. Ei mitään jätettävää tai lisättävää.

Te ette voi kuvitella, miten ihana tunne se on, kun on ollut niin rikki niin kauan ja löytää itsensä ehjänä. Miten ihana tunne se on, kun ei voi lakata hymyilemästä. Miten ihana tunne se on, kun on tasapainoinen. Miten läpikotaisin voi ihminen olla onnellinen, edestä, takaa, sivuilta, sisältä ja ulkoa. Perkele, vittu, saatana, kun mä olenkin onnellinen.

Fuck.

.

Jukranpujut. Mä aika harvoin pysähdyn miettimään elämääni, ulkonäköäni tai rakkausasioitani sen pidempään, koska se päättyy aika usein huonosti. Tänään istuin junassa ihan hiljaa, kello oli jotain varttia vaille kolme. Ja mä valehtelematta itkin. En ääneen, mä vaan katsoin ulos ikkunasta ja yritin estää kyynelten valumisen (epäonnistuneesti, I might add). Mä mietin, että milloin mä olen viimeksi merkinnyt jollekin jotain. Jotain enemmän kun yhden illan juttua. Jotain enemmän, kun varmaa panoa. Tai huoraa. Tai toista naista.

Mä tiedän, että mulla on menneisyys. Mulla on aika pitkä ja vaiheikas historia, ja mulla on oma painolastini, taakkani, miten sen nyt haluaakaan sanoa. Mulla on aika paksu rikosrekisteri mitä miehiin tulee, ja mulla on aika huono maine. Mutta tarkoittaako se sitä, että mua ei voi rakastaa? En mä häpeä yhden illan juttujani, eikä mulla ole mitään niitä vastaan: Seksi on kivaa, ja seksi on seksiä. Mutta joskus vaan tuntuu, että olis pitänyt jättää lähtemättä parin ihmisen mukaan. Olis voinut, olis pitänyt. Jos mä olisin seissyt kotona kylmässä suihkussa niiden reissujen sijaan, olisiko mua helpompi kunnioittaa? Jos mä olisin neitsyt, olisko mulla parempi maine? Kyllä mä tiedän, ettei kukaan halua lukkoa johon sopii kaikki avaimet, eikä kukaan halua ostaa lehmää jos saa maidon ilmaiseksi. Kyllä mä tiedän kaikki vertaukset siitä, miten kukaan ei halua puhkikulutettua jakorasiaa. Mä tiedän, ja mä ymmärrän.

Mä tiedän, että se ei ole normaalia hiippailla ulos aamulla koska ei tiedä mitään muutakaan. Mä tiedän, että vain ihmiset, jotka ovat tottuneet nukkumaan yksin pitävät kasvonsa miltei seinässä kiinni öisin. Mä tiedän, että tässä vaiheessa mun pitäisi ottaa se vähä mitä saan, koska mulla ei ole varaa valita. Mieluummin yks yö kuin ei yhtään, right? Mä tiedän, että se on aivan saatanan epätodennäköistä ja harhaista kuvitella näin, tai edes rakentaa mitään pilvilinnoja tästä aiheesta, mutta mä vaan mietin. Mä en voi kumittaa mun rumaa menneisyyttä, enkä arpia ranteissa, enkä vielä viipyileviä itsetuhoisia ajatuksia. Mä vaan mietin, tai pikemminkin toivon kait, että voisinko mä joskus löytää jonkun, joka voisi katsoa mun arpien ja humalaisten virheiden ohi, ja rakastaa mua siitä huolimatta. Mä vaan mietin, että huolisikohan kukaan lukkoa, johon voi runnoa minkä vaan avaimen, ja rynkyttää auki. Lukkoa, johon kuitenkin loppujen lopuksi sopii vain yksi avain, mikä ei riko sitä enemmän kun sen sillä avaa. Huolisikohan kukaan omenapuuta, jossa on jäljellä enää muutama mätä omena. 

P.S. Tää ei ole mikään manifesti yhden illan juttujen pahuudesta, eikä lupaus niiden lopettamisesta. Mä edelleen pidän seksistä, eikä se merkitse mulle mitään - ellei se ihminen merkitse mulle jotain. 

Poetry

Miksei kukaan enää huuda

Minä liikun varjoissa,

likaisissa nurkissa, virtsanhajuisia seinänvierustoja pitkin,

turvattomilla kaduilla.

Hyvinvointivaltion,

ilmaisen terveydenhuollon

ja koulutuksen,

vapaan kasvatuksen

hemmoteltu tuote.

Etsin sitä vaaraa,

tuttavallista jännitystä,

joka ottaisi minut syliinsä

ja riuhtaisisi keskelle väärää kaistaa.

Etsin sitä pelkoa,

lohdullista hermostuneisuutta,

joka painaisi taas mieleeni entisten kasvojen uurteet

ja ensimmäiset katsekontaktit

ja tärisevät kädet.

En löydä iloa enää mieleni valoisilta laidoilta,

en löydä rakkautta aamukasteesta,

auringon kirkastamilta kaduilta,

pikkukaupungin esikaupunkialueilta.

Etsin ekstaasia varjoista,

likaisista nurkista ja virtsanhajuisista seinänvieristä,

turvattomilta kaduilta,

syntymättömien lasten kyyneleitten tahrimista muistoista ja sähkökatkoksista.

r.s.

Run

The Past

En saa aihetta päähäni. Sekuntiviisari lyö raipalla selkään.

Ihan nyt viimesen parin viikon aikana menneisyys on löytäny tiensä takas mun elämään ja tarrannu kunnolla nilkkaan kiinni. Oon ollut yötä mummolassa (toki se ei enää ole mummola, vaan porukat asustelee täällä), oon nähnyt sut taas (no ei nyt oikeeta sua mutta kaksoisolennon), entiset kaverit puhuu mulle, ihan muuten vaan entiset puhuu mulle, ihmiset on alkaneet kysellä multa vanhoista asioista, alkaa taas vähän ahdistaa, ja kaikki entinen ja vanha tuntuu tutulta ja turvalliselta. Helvetti soikoon, ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä. Koko kesä kuitenkin mentiin ihan uusien ihmisten kanssa ja ihan uusia asioita tehden ja oli helvetin kivaa.

En saa tekstiä ulos. Kellon sekuntiviisari ruoskii kovempaa.

Onko se sitten niin huono juttu, ettei koko menneisyydestään osaa luopua? Ettei koko menneisyydestään haluakaan päästää irti? Ei. En mä ainakaan usko. Mutta menneisyydessä on se huono puoli että se naamioi itsensä aina muistojen kullalla kauniimmaksi kuin nykyisyys, ja 

Tekstini on tönkköä. Sekuntiviisarihuutaa, en saa tarpeeksi hyvää jälkeä aikaan. 

sumentaa omat huonot puolensa. Onnistuu aina jotenkin jättämään taka-alalle ja huomioimatta ne syyt, miksi se jätettiin taakse. Jotenkin menneisyys, väärinkäytettynä, alkaa tuntua paremmalta kuin nykyisyys, ja sen jälkeen eletäänkin vain muistellen vanhoja hyviä aikoja, sen sijaan että kehitettäisiin uusia, parempia aikoja. Ei, en sano että on huono juttu ettei koko menneisyydestään osaa luopua, mutta täytyy pitää mielessä myös nykyisyys.

Keskeytin kirjoittamisen tekstaamisella. Sekuntiviisari muistuttaa vähemmän kuin hellästi olemassaolostaan ja pamautti tärykalvot puhki. Jostain päin yläkertaa kuului äidin yskäisy. Sekuntiviisari suutahtaa kun kuvittelen sen joksikin muuksi, pelottavammaksi. Hengitän syvään ja sekin rauhoittuu. pelottaa silti hieman (pienellä peellä).

P.S. Pitäkää pliis kysymykset mun entisten whateverthefuckthatwas peniksen koon utelut niiden mun entisten ja itsenne välillä. Uskon että kyseinen henkilö on enemmän kuin valmis vastaamaan itse Jennan ja hänen välisiinsä asioihin joissa olin sivuhenkilönä, enkä niinkään päähenkilönä. Joten nyt folks calm your onlinetits.

P.P.S. Tahdon silti ASKiin kysymyksiä tai faboseuraa, en saa unta ja mullon tylsää!!

Look-alikes

What the fuck

Istuttiin iltaa/yötä/aamua Tumpilla, ja just parikyt minuuttia ennen kun lähdettiin, pyysin Nicoa ottamaan rillit pois. Ai saatana. Hiukset ponnarilla ja rillit pois, se näytti ihan sulta. En tiedä osaanko käsitellä, tuntuu siltä kuin joku olis taikonut sut takas. Hui helvetti.

Tästä päivän aiheeseen: Monet asiat näyttää samalta, muttei ole. Joskus jos on ollut jotain tunteita toista ihmistä kohtaan (myönteisiä tai positiivisia) niin ne ryntää takaisin sisään kun näkee toisen/puhuu toiselle taas. Esimerkiksi jos on joku entinen ihastus/rakkaus jonka kanssa on välit mennyt poikki, ja näät sen parin kuukauden päästä uudestaan, tuntuu niinkun mitään välirikkoa ei olis ollutkaan. Joku kaveri vituttaa sua aivan järjettömästi, pidät sen näkemisestä 2 kuukauden tauon ja ihmettelet ekalla tapaamisella että miks se oli sun mielestä ärsyttävä alkuunkaan. Sä olet ollut vihainen jollekin ihmiselle puoli vuotta, ja unohtanut sen melkeen kokonaan, ja sitten kun sä puhut sille ensimmäistä kertaa niin sä muistat kaikki ne syyt miksi vihasit sitä. Mutta ei ne ole oikeasti ne samat tunteet. Ne tuntuu siltä, ne näyttää, haisee, ja maistuu siltä, mutta oikeasti ne on vaan muistoja. VAHVOJA muistoja, joita ei ole täysin vielä haudattu, yleisimpinä viha, katkeruus ja rakkaus. Ne on kuin sellanen ohut röökinsavun verho röökin lopettaneelle, jonka se haistaa, ja josta se tuntuu ihan niinkun itse polttais tupakkaa taas. Ei sitä kannata seurata pummimaan röökiä vanhojen muistojen kunniaksi ihan vaan että vois taas jäädä koukkuun. Pitää kerätä kaikki rohkeus ja tahdonvoima mikä itsestä löytyy ja kävellä pää pystyssä, henkeä pidätellen suoraan läpi ja jatkaa matkaa. 

Musta tuntui kuin mä olisin katsonut sun silmiis, kuunnellut sun ääntäs ja sanonut sulle moikat ja heipat.  Tuntuu kuin olis taas vihainen ja katkera ja rakastunut. Mutta ei ne ollut sun silmät, ei sun äänes enkä sulle sano enää ikinä mitään. Ne oli mun aivot, jotka yhdisteli kaikki palaset mahdollisimman lähelle sitä tuttua, ennen läpikäytyä näkyä. Ne oli mun aivot, jotka linkkasi mieliyhtymän sinisistä silmistä ja kaarevasta nenästä ja kapeista kasvoista sut. Ja ne on vaan aivot, jotka yhdistää sen tietyn ihmisen naaman siihen liittyvään VAHVIMPAAN ennen koettuun tunnetilaan. Vähemmän prosessoitavaa yms, liittyy oikeesti ihan vähän jopa aivojen toimintaan. Lukekaa muutama kirja, ehkä ymmärrätte. Pointti kuitenkin oli se, että useimmissa (huom. useimmissa, ei kaikissa) tapauksissa tästä on kyse. Ja mä ainakin yritän parhaani olla ostamatta taas uutta koukuttavaa askia vanhoja tunteita, joista olen jo kerran päässyt eroon.

Rights

Past, present, future

Mua pelottaa yksin kotona. Melkeen aina. Yleensä pääsen sen yli itse, mutta joskus en pääse, ja sillon mä aina soitan kaikki läpi jotka tunnen. Yleensä joku on jossain ja menen sinne, mutta joskus ei ole, ja sillon, sillon mä soitan mun veljelle. Se tulee aina. Tai vähintään osaa puhua mut yli pelosta. Sen takia mä myöskin tuen mun veljeä aina jos tarve on, tai ainakin haluan ajatella tukevani. Sen takia mun veli saa herättää mut aamuviideltä hyppäämällä mun päälle tai luukuttamalla Michael Bubleta mun korvan vieressä. 

Oliko tällä pointti? No oli. Viimeaikoina ihmisiä mun lähimenneisyydestä on alkanut ottamaan muhun taas yhteyttä. Mä olen ikävöinyt niitä kaikkia, joitakin syystä, joitakin syyttä. Jotkut mä olen ottanut elämääni - jotkut jättänyt ottamatta. See, here's the thing; on olemassa sanonta "If you don't want me at my worst, you don't deserve me at my best". Ja mä olen ton sanonnan kanssa täysin samaa mieltä. Viime talvi oli mun elämäni yks vaikeimmista talvista, ja sillon mä menetin välit moniin mun kavereihin (osin omasta syystä), osan mä olen sen jälkeen saanut takaisin heti kun myönsin omat virheeni, tai myönsin tarvitsevani apua, mutta osa ei halunnut olla sellasen sekopään kanssa tekemisissä. Monet ihmiset teki mulle tosi paskasesti ja lopetti juttelun, mutta vaan muutama sulki mut pois totaalisesti. Nää ihmiset alko vihaamaan mua julkisesti ja yritti nolata mut/ loukata mua sosiaalisessa mediassa. Ymmärrän olleeni vaikea, mut silti - not cool. Se oli muutenkin rankkaa nousta takas jaloilleen ihan pohjamudista, kaikki henkiset luut murtuneina, saatika sitten että siihen päälle vielä jotain vittuilua? Ei kiitos. 

Joten nyt kun nää ihmiset on alkaneet viime päivinä ottaa yhteyttä, oon ollut melko yllättynyt - mutta tän mä vielä kestän ja ymmärrän. Mutta siinä vaiheessa kun mulle tulee jotain "Rakastin sua kyllä" ja "Haluun halata sua" viestejä, tai jotain "oli kyl sillon kivaa" blaablaablaa viestejä, niin alkaa vituttaa. Millä oikeudella nää ihmiset kuvittelee, että ne voi vaan kävellä takasin mun elämään ilman sen suurempaa draamaa? Millä oikeudella nää ihmiset haluaa yhtäkkiä taas olla tekemisissä mun kanssa kun mä olen taas helppoa seuraa? Ei millään. Näillä ihmisillä ei ole enää oikeutta puhua mulle mitään. Ne oikeudet luovutettiin siinä vaiheessa kun suljettiin mut kylmästi ulos yhdessä päivässä. "Mä olen viimeiset puoli vuotta viettänyt unohtaen sua, ja nyt SÄ haluat MUISTELLA?" Mä olen käyttänyt liikaa aikaa ja vaivaa parantuakseni, että olisin valmis tuhlaamaan sen mielenterveyden ihmisiin jotka ei selvästikään sitä ansaitse. Mä olen käyttänyt liikaa voimiani ja resurssejani tunteitteni käsittelemiseen, että olisin valmis jakamaan niitä ihmisille joita ne ei suurimman hädän hetkellä kiinnostanut lainkaan. 

Mun mielestä se on aivan tajuttoman ylimielistä kuvitella että voi vaan tulla takaisin ja saada kaiken mun välittämisen ja rakkauden ja ystävyyden takaisin yhdellä lauseella. Musta se on naurettavan egoistista ajatella, että mä olen saatavilla heti ja sataprosenttisesti kun he vähän heittää mulle armossaan ja loistossaan huomiota? Ei sulla ole oikeutta nyt tunnustaa että rakastit mua sillon. Ei sulla ole oikeutta sanoa että kävisit kaiken läpi uudestaan. Ei sen jälkeen kun mä olen puoli vuotta pyhittänyt sun unohtamiselle. Ja mitä väliä sillä enää on? Mitä väliä sillä enää on jos nyt toteat että rakastit, ja pidit, ja että sulla oli hauskaa? OH WOW, NOW JUST BECAUSE YOU SAID THAT ALL THE SHIT AND THE CRYING AND THE BLEEDING I WENT THROUGH AFTER YOU JUST DISAPPEARED! NEVER HAPPENED! UNDID ITSSELF! Like seriously, a time machine just appeared into the kitchen so that I could go back in time 6 months and tell myself not to feel shitty because 6 months later you are going to tell me that you loved me! Pieces of shit... Jos sä rakastat mua, kohtele mua niin sillä hetkellä. Koska puolikkaan vuoden myöhästyneillä sanoilla ei paranneta rumia arpia mun käsivarsista, jotka vaalenee aina kesäisin ruskettuneen ihon seasta, niin että ne näkee aina.

Juuso tuli nyt. Se tuli, koska se välittää, ja sen takia se saa myös huomenna kuunnella mun helppoja juttuja, ja se saa maininnan mun blogissa nimellä ja se tulee aina olemaan mun elämässä ja se tulee aina saamaan mun huomion kun se sitä tarvitsee. Toisin kuin te. 

Nistit, narkkarit, piripäät, huumehörhöt..

Systeemi kusee

Menin tosiaan kusitesteihin a-klinikalle viime keskiviikkona. Testit näytti negatiivista, niin tää mun klinikkatyöntekijä sitten totes että "Nyt kun vaan pysyt poissa vääristä paikoissa etkä hengaa sellasten ihmisten kanssa jotka on epäilyttäviä niin ei sun varmaan takas tarvii tulla." Ihan kivasti tarkoitettu varmaan mun kannalta, mutta mua vituttaa. 

Lauseessahan haetaan sitä, että mä en saa hengata huumeiden käyttäjien kanssa jos en halua joutua itse vaikeuksiin. Kuulostaa ihan loogiselta, kunnes mietit sitä hetken; Mitäköhän huumeiden käyttäjille sanotaan tuolla? "Älä liiku sellaisten ihmisten kanssa jotka käyttää huumeita, niin et joudu ongelmiin". Eli huumeiden käyttäjien pitäis yrittää hengata ihmisten kanssa, jotka ei käytä huumeita. NO MILLÄS HELVETILLÄ KUN SELVIÄ KÄSKETÄÄN PYSYMÄÄN NIISTÄ EROSSA? Logiikka vaan kusasee aika pahasti. Plus se, että kaikkien käsketään välttämään ihmisiä jotka käyttävät huumeita - eikös se nimenomaan pitäis mennä niin että yrittää saada mahdollisimman paljon selviä ihmisiä huumeriippuvaisten ympärille? Meitä käsketään välttelemään polttelijoita niinkun ruttoa. Miksi? Koska se automaattisesti tarkoittaa että alkaa itse käyttämään? Koska jos on polttelijoiden kaveri, se kaveri saa sut polttelemaan? Aika jännä että näillä pahamaineisilla karseilla nisteillä on niin paljon vaikutusvaltaa mun huumeidenkäyttöön, kun mulla taas ei ilmeisesti ole mitään vaikutusvaltaa sen ihmisen huumeidenkäyttöön. Tällä hetkellä tää systeemi kusee huumeongelmaisia suoraan silmäkuoppaan. Oikeen yritetään sysätä ne syrjäytymään. Hienoa, hienoa.

Missä vaiheessa huumeidenkäyttö vei ihmiseltä inhimillisyyden? Mun yks kaveri sanoi fiksusti, että nisteys ei vähennä ihmisyyttä. En osais itse paremmin sanoa. Parhaassa tapauksessa joku kannabiksen polttelu auttaa ahdistukseen/masennukseen, eikä muuta ihmistä muuten tai aiheuta mitään porttiteoriahelvettiä että ollaan kahden viikon päästä jakamassa neuloja. Ja ihmisenä, joka on ollut koukussa viiltelyyn voin sanoa, että on paljon pahempiakin vaihtoehtoja kuin pilvi. JA EDELLEENKIN, mä en ainakaan aio ditchata mun kavereita minkään aineiden käytön takia, kunhan mulle ei kukaan tule tunkemaan pilleriä/jointtia suuhun tai piikkiä käsivarteen. Joten nyt jumalauta järkeä päähän.

Äh, ihan vitun se ja sama, ette varmaan ymmärtäneet mitään, vituttaa liikaa että saisin fiksua jälkeä. MUTTA juu, ei mulla muuta. Perkele.

Minä

Not a clue

Meille tuli luovan kirjoittamisen kurssilta läksyksi kirjoittaa joku teksti aiheesta "minä". Joku teksti, novelli, runo, proosa, mikä vaan. Mä aloin kirjoittaa, ja tajusin etten tiedä mitä helvettiä mä kirjoitan. Kaikki mitä mä oikeesti voisin sanoa itsestäni on jotain mitä mä en halua sanoa, tai en ainakaan mun luovan kirjoittamisen maikalle. 

Mä tajusin että mä olen muuttunut viime talvesta helvetin paljon. Vaikka mä nykyäänkin kirjoitan blogia, mulle ei tulis mieleenkään kertoa koko elämääni tänne. Mä puhun mieluummin yleismaailmallisista asioista. Mä tajusin että mä puhun KAIKILLE nykyään mieluummin yleismaailmallisista asioista. Asioista, jotka liittyy muhun, mun mielipiteistä asioihin, ja lyhyitä otteita mun elämäni välikohtauksista. Mä en tunne tarvetta purkaa itseäni enää mihinkään, kehenkään tai kenellekään. Joten miten mun pitäis kirjoittaa teksti itsestäni? Pitäiskö mun nyt sitten koko yö pähkäillä sitä, millainen mä olen? Saada paperille aikaan jotain elämää suurempaa itsestäni, tai jotain helvetin syvällisiä oivalluksia persoonastani? Pitäiskö mun kirjoittaa satiirinen runo siitä, mistä mä fyysisesti koostun? Pitäiskö mun ivallisesti kirjoittaa mun biologiasta? En tiedä. En sitten saatana kuollaksenikaan tiedä.

Jos nyt pohditaan yhdessä, että mikä mä olen: Ihminen (niin hyvässä kuin pahassa). 

millainen mä olen: Suurisuinen, äänekäs, kovasanainen, oikea tosielämän kiroileva siili, kokoa 38, vähän typerä, vähän itsekeskeinen, lapsirakas ihmisvihaaja, terävä.

mitä mulla on: Niksat, röökiä, colajuomaa, mustat hiukset, pari-kolme-viistoista arpea, huonoja muistoja, hyviä muistoja, liian vahva äidinvaisto mun kavereita kohtaan, tylsä elämä.

mitä mulla ei ole: viinaa, porukoita kotona, lyijytäytekynää, inspiraatiota, ketään jota rakastaa tai edes ketään jonka vieressä nukkua yöni (kutsukaa mua kliseiseksi, mutta sitä me kaikki halutaan), syystakkia, villasukkia.

missä mä olen: kotona, jumissa, levelissä seitkyt-jotain candy crushissa, lukossa, tyhjiössä, universumissa, jossain perkeleen ja vittusaatanan välissä.

tämän lisäksi mua: ahdistaa, vituttaa, pelottaa, rasittaa, kutittaa, hymyilyttää, säälittää, janottaa, panettaa.

Siinä. Koittaa tosta nyt sitten vääntää jotain kympin arvoista. Aloitan kuudetta runoa ja pyyhin tämänkin pois. Ei jaksa, ei pysty, ei osaa.

Noin 45min myöhemmin:

Minä

Minä

en jaksa,

en osaa,

en pysty,

eikä minua huvita.

Minä

en saa inspiraatiota

kahvista,

röökistä,

niksoista,

enkä ikkunani takaa tuijottavasta pimeydestä.

Minä

olen suurisuinen,

kovasanainen,

terävä.

Kyse ei ole siitä

ettenkö saisi sanaa suustani,

vaan siitä

etten saa sanaa sielustani.

Minä

pelkään

pimeää,

yksinäisyyttä,

ihmismassoja

tyhjää paperia,

turhia lauseita

ja liian huonoja tekstejä.

Minä

kärsin

ahdistuksesta,

paniikista,

pelosta,

stressistä,

kutisevista käsivarsista,

ja janosta

- siitä fyysisestä

ja siitä erittäin syvällisestä

ja metaforisesta.

Minä

haluan

elää,

koskea,

ottaa valokuvia,

suudella,

surra,

ja juoda jokaisen lasin viiniä viimeiseen tippaan asti.

Minä

olen

itsekeskeinen,

typerä

ja toivottoman ihastunut.

Minä

olen ihminen,

niin hyvässä kuin pahassa.

Huomenna

Turhaan tänään murehdin, joskus sataa kuitenkin..

Ja sateen jälkeen lupaan kaiken hoidella.. <3

Viimeiset pari päivää armotonta Atlético Kumpula -popitusta. Biisejä myös linkkailtu faboon aika kiitettävästi - kestäkää vielä päivä tai kaks, kohta kyllästyn. 

Bändin yks loistavimmista biiseistä on "Huomenna". Kertoo siitä, miten ei jaksa tehdä mitään ja lykkää tehtävät asiat huomiseen. Eikä silleen saamattomalla laiskalla tavalla, vaan sellasella rauhallisella ja rennolla tavalla. Koska loppujen lopuksi, elämässä aika harvoin on niin tiukkoja deadlineja, että pitäis joka päivä ylisuorittaa ja tehdä kaikki. Joskus on ihan hyvä - varsinkin näin syksyn tullen koulustressien ja flunssan puskiessa päälle - ottaa yksi päivä rennosti. Tai useampikin. Ihan hyvä tehdä asioita omaan tahtiin, pari juttua päivässä, pehmeä lasku arkeen. Ulkona sataa eikä huvita tehdä mitään? Älä sitten tee. Ei se kenestäkään huonoa ihmistä tee jos hyppää sateisena päivänä heti kotiin tultuaan sohvalle tai sänkyyn, avaa läppärin tai (kliseiden suosijat) kirjan, vetää viltin päälle ja ottaa ihan rauhassa. Ole niinkuin ne naiset romanttisissa komedioissa, istu sohvalla, lue kirjaa ja juo teetä, ja ihmettele välillä peltikattoa kolistelevaa sadetta. Meille joilla alkoi lukio / amis; kirjat, vihot ja kynät ehtii hakea huomennakin. Niille joilla on oikeita töitä oikeassa isojen ihmisten maailmassa; laskut ehtii maksaa huomennakin. Otetaan nyt yksi päivä rennosti, ja vietetään jo tänään sunnuntai.

P.S.

Elokuu

Raotan sälekaihtimia

sateisen päivän viimeisinä tunteina.

Lehdet roikkuvat vielä

viimeisillä voimillaan oksissa

haurain varsin,

valmiina antautumaan tuulelle

hetkenä minä hyvänsä

-          muttei aivan vielä.

Elämme sitä silmänräpäystä,

jossa vuodenajat vaihtavat paikkaa

ja tervehtivät toisiaan

kuin yövuorolainen tervehtii aamuvuoroon saapuvaa,

kuin vanhus tervehtii vastasyntynyttä.

Vedän tohvelit jalkaan

hitain ja haurain elkein

istahdan sohvalle

kahvikuppi tärisevässä kädessä

ja vedän viltin vasta puoleenväliin

sillä ei ole enää kesä,

muttei vielä syksykään.

#59

Kävelin tupurissa, olin menossa Vikkiksen kanssa "iltalenkille" (=kävele 1km ja polta 16 tupakkaa) ja näin revontulia. Mulla oli yhtäkkiä ihan hirvittävän kaunis olo. Ei sillä tavalla että olisin tuntenut itseni kauniiksi. Olotila vaan oli törkeän kaunis. Pelottavan kaunis. Niin kaunis, että hävetti löytää roskia tienvarsista. Pyytelin anteeksi olemassaoloani. Pyytelin anteeksi sitä, että seisoin siinä keskellä tietä Vilppaan tuulitakki päällä polttamassa tupakkaa ja pilaamassa sitä kauneutta. Jos joku olisi tullut siihen sillon ja kysynyt että "Mikä pössis?" olisin varmaan lyönyt. Oli niin kaunista, että mun poskelle vieri kyynel. Ja toinen. Ja kolmas. Seisoin siinä -10°c pakkasessa, ja itkin sitä, miten kaiken tämän paskan ja saastan keskellä maailma osasi olla kaunis. Ihan hirvittävän kaunis, niin kaunis etten voinut kuin hymyillä ja itkeä. Hymyillä sitä, miten kaunista oli, ja itkeä sitä, miten mä olisin voinut olla näkemättä sitä.


Jos mä olisin jonain kertana oikeasti tappanut itseni, mä olisin jäänyt paitsi revontulista. Musta tuntui siinä hetken, että mulla oli tarkoitus. Että mullakin oli syyni elää. Mä olisin siinä hetkessä voinut myöntää jokaiselle vastaantulijalle kaikki mun salaisuudet ja kertoa, miten paha mun on olla. Ja miten en tunnu sopeutuvan mihinkään, ja miten kukaan ei ymmärrä. Kertoa, miten mun pitää aina olla jotain. Hauska, syvällinen, lohdullinen, nokkela, hyödyllinen. Kertoa, että mä aina ajan pois ne jotka välittää. Että mä haluan apua, mutten kehtaa pyytää sitä. Ja kertoa, että millään tällä ei ole tänään väliä, koska maailma on kaunis. Niin kaunis että itkettää ja sattuu. Niin kaunis että pelottaa hengittää, koska henkäyskin olisi voinut rikkoa sen hetken.


Mä en halua nukkua yksin, koska öisin kaikki on isompaa. Mä en halua herätä yksin, koska aamuisin kaikki on raskaampaa. Mä en halua olla yksin, koska yksin varjotkin painaa liikaa. Mulla oli yksinäinen olo niin kauan, etten enää halua olla yksin. Enää ikinä. Mä haluan, että joku sanoo mulle että mä kelpaan. Että mä olen tarpeeksi hyvä ilman että hölötän jatkuvasti ja yritän olla hauska. Mä tiedän, että löydän joskus jonkun jolle mä olen tarpeeksi. En vain jaksaisi odottaa kovin montaa yksinäistä yötä enää. Mutta tällä ei ole juuri nyt mitään väliä, koska maailma on kaunis.


Mä en halua nukkua yksin, mutta tänä yönä mun ei tarvitsekaan. Mä avaan kaihtimet ja päästän revontulet sisään. Eivätkä edes varjot uskalla hiipiä viereen.

#54

I love you, I love you not, I love you, I love you not...

"I love you, I love you not", ihana leffa <3 Jude Law on hemmetin hyvännäkönen + vielä se että kaikki toiseen maailmansotaan edes etäisesti liittyvät elokuvat on mielenkiintosia. Hmmh. Ehaanaa.

Ja aiheeseen; Nykyään käytetään sanoja, siis ISOJA sanoja, liian kevyesti. Mitä mieltä on ihastua, kun voi ostaa rakkautta lisäaineettomana Tupurin S-marketista? Mitä järkeä on harjoitella yhtään mitään, kun täydellisyyttä myydään lähimmällä R-kioskilla röökien ja jallun välissä? Mikä tarkoitus on filosofeilla, kun todellisuutta tulee MTV:ltä joka sunnuntai 18:10? Miksi tarvitsisimme runoilijoita, kun elämämme liikuttavimmat tekstit voi lukea seiskan nettisivuilta?

Ei ei ei ei ei. Ei ole olemassa rakkautta ensisilmäyksellä. Kutsukaa kyyniseksi, mutta ei. Kapitalistinen länsimaalainen yhteiskunta on myynyt meille sen kuvan että rakkaus on ihanaa, hyvää, elämää suurempaa, intohimoista, ja se voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja onhan se joitain noista, mutta se on myös vakaata, pysyvää, kivuliasta, pahaa. Ei se ole rakkautta, jos sä voit rakastua joka viikko. Eikä se ole rakkautta, jos sä rakastat useampaa ihmistä samaan aikaan. Ja se ei todellakaan ole rakkautta jos sä voit vaan sanoa sen ilman että sulla menee kylmiä väreitä selkärangassa. Joten lopettakaa sen sanan raiskaaminen. Sä et voi nyky-suomessa (anteeksi kieliopillisesti epäkorrekti sinä-passiivi) kävellä ruokakauppaan ostamatta ainakin yhtä tuotetta jonka mainoksessa viitataan rakkauteen, jonka pakkauksessa viitataan rakkauteen tai jonka nimessä viitataan rakkauteen. 

Ja jos suomen kielessä sana "Rakkaus" on raiskattu, verrataanpa jenkkilään; Love. Love love love love love. Love. Eikä edes kirpase. Se sana herättää yhtä paljon tunteita nykyään kuin "Volvo". Nope, Volvo herätti enemmän positiivisia tuntemuksia. 

Onhan se ihan kiva, että nykyään kaikki rakastaa kaikkea ja ollaan ennen kaikkea in love with the world. Mutta kun ei olla. Ja kohta me ei enää oikeasti rakasteta mitään. Kohta me ei olla oikeasti in love mihinkään. Me vain tyydytään siihen rakkauteen mitä 13-vuotias pitää rakkautena, siihen rakkauteen mistä me nyt käytetään jo sanaa "rakkaus". Laimeita tunnesoppia, rakkauden jäljittelyä. Jos HK:n sinisessä on 17% lihaa ja EU-direktiivit luokittelivat sen leivokseksi, miksi "rakkautta" saa sanoa Rakkaudeksi? Nykypäivänä kun sanotaan että se on rakkautta, siitä on todellista rakkautta 17%. "Rakkaus" on sanojen HK:n sininen.

"RAKKAUS"

Sisältää: Läheisyys (15%), Intohimo (3%), Ihastuminen (17%), Läheisriippuvuus (15%), E 120 (5%),  E1105 (6%), Tyhmyys (19%), E 220(4%), Jauhot (16%)

Valmistusmaa: Intia

Valmistaja: 90027, Hollywood, LA, USA

VAROITUS: Saattaa sisältää pieniä paloja rakkautta tai pähkinää.

#41

What do I write

Mitä mitä mitä mitä. En perkele osaa sanoa mitään. Koitetaan sellasta, että kirjotatte anonyyminä tohon kommentteihin kaiken mitä olette ikinä halunneet kysyä multa/sanoa mulle. Negatiivista tai positiivista. Mä olen kaikki huomiohuorat sun muut kuullu niin monta kertaa että en mä itteeni narun jatkeeks vedä vaikka sanoisitteki ne tohon.

Ready

...

Get set

...

RUN BITCH RUN !