Sullon aikaa

Kriisejä

Mä olen miettinyt viimeaikoina ihan hirveästi sitä, millaisia paineita meille pienille ihmisille laitetaan. Pitää käydä koulut, harrastaa, tehdä töitä, verkostoitua ja löytää rakkaus. Ja kaikki tämä tiettyyn sanattomaan deadlineen mennessä. Ja sitten sitä lopulta käy niin että kaikki se stressi ja saamattomuuden tunne käy todella uuvuttavaksi ja lopulta siihen hautautuu. 

Mä olen alkoholisti. Sitä on edelleen vähän vaikea sanoa ääneen ja kirjoittaa, varsinkin kun tietää että tän voi lukea kuka vaan. Joillekin ihmisille on vaikea myöntää omia ongelmia ja sen sijaan pistää urhean hymyn päälle ja vähättelee kaikkea - meille suomalaisille se on sellainen koko kansakunnan synnynnäinen supervoima. Mutta sellainen mä olen, ja mä tiedän että vaikka mä olisin puoli vuotta selvinpäin, mä olen silti alkoholisti. Ja vaikka mä pystyisin käyttämään hyvinkin fiksun oloisesti alkoholia kuukauden tai kaks niin mä olen silti alkoholisti. (Ja tähän taitteeseen tahtoisin sanoa, että jatka lukemista koska tää ei ole sellainen avautumispostaus, vaan tässä on ihan yleisesti päteviä ajatuksia ja pointteja.) 

On todella vaikeeta raitistua yhteiskunnassa joka laittaa kaikelle deadlinen. Kaikki pitäis tehdä nopeasti ja hyvin. Vaikeaa raitistua kun pitäis viikossa olla kolmatta vuotta selvinpäin, että se raitistuminen otetaan tosissaan. Ei sais kestää montaa kuukautta raitistua, mutta silti pitäis olla ollut jo kuukausia raittiina ennenkuin kukaan edes uskoo että raitistut. Sen takia tuntuu välillä todella toivottomalta, ja siltä että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan yksin tän asian kanssa ja kaikki muut on joko luovuttanut tai onnistunut, eikä kellään muulla ole tapeltavaa tässä suhteessa.

Mä en ole vieläkään valmistunut lukiosta. Mä olen 19. Mä en valmistu 4. vuodessa, vaan vasta ens syksynä. Ja sen vuoksi musta on todella pitkään tuntunut jo siltä, että oon toivoton tapaus. Että kaikki ne ylä- ja ala-asteen unelmat on vähän niinkun kuollut ja kuopattu, kun en valmistunut lukiosta. Että olen vähän niinkuin toisen luokan kansalainen kun mulla ei ole peruskoulunjälkeistä todistusta vielä 20-vuotiaanakaan. Sitten tulee se pieni ääni joka kysyy että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan ainoa myöhässä, tipahtanut kelkasta, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu vääntämään tän asian kanssa.

Mä olen veloissa todella pahasti. Monta, monta tuhatta euroa. Opintolainoja, yks pikavippi, Klarnaa, dna:ta, Elisaa, Sveeaa, käräjäoikeuden käsittelymaksuja ja vuokravakuuksia. En saa kaikkia maksettua millään seuraavaan eräpäivään mennessä. Ja siksi tuntuu helvetin usein siltä, että ei ole mitään väliä maksanko mitään kun kuitenkin joudun kuseen, niin onko sillä kolmenkympin laskulla mitään painoa siellä tuhansien velkojen alla. "Jäävuoren huippu". Jälleen, se ääni: "kannattaako tää edes". Tuntuu siltä kuin olisin tässäkin ihan yksin näin huono ja epäonnistunut, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu pureksimaan tällaisten kanssa kynsiään. 

Mä olen sinkku. Mulla on koko lyhyen elämäni aikana ollut yksi vakavasti otettava seurustelusuhde. 20 vuodesta ei ole jäänyt käteen kuin a)yhden illan juttuja tai b)hämäriä seksisuhteen ja ystävyyden rajalla keikkuvia kahden viikon salaisuuksia. Ja sitten kun joku tulee vastaan, niin sitä jotenkin ihan pää edellä sukeltaa siihen, ottaakseen vaan uudelleen turpaan. Sitten miettii että onko mussa jotain vikaa kun kaikki muut on niin onnellisesti sinkkuja tai suhteessa. Huomaa miettivänsä ääneen, että "kannattaako tää edes". Niinkuin olisin ihan ainoana kipuillen rakkaudenkaipuussa kiinni, ja kaikki muut olis onnistuneet, eikä kukaan muu itkis yössä yksinäisyyttään.

Mutta enhän mä ole. Mä tiedän jo nyt, että tätä lukevista ihmisistä on kaikki samaistuneet johonkin aiemmista. Ja se on ihmeellistä, miten suuri osa tästä ei paperilla oikeasti kuulostakaan niin pahalta, kuin se kuulostaa kaikuessaan sun päässä. Pieniä ajatuksia jotka paisuu niinkuin kuiskaukset tyhjässä kirkossa. 

Jostain syystä meillä on sellainen käsitys, että jos asiat on huonosti, niin sitten ne vaan on huonosti. Jos sen voi korjata, se pitää korjata heti. Jos ei sitä voi korjata heti, niin sitä ei vaan voi korjata. Piste. Ja sitten jos ihmisellä on asiat niin huonosti, ettei niitä voi korjata heti, niin leimataan koko ihminen. Epäonnistuja, luuseri, syrjäytynyt ja mitä näitä nyt on, kun ei pysty täyttämään yhteiskunnan asettamia kriteereitä siinä ajassa kuin "kaikki muutkin". Ja eniten sitä ajatusta syöttää itse itselleen. Ettei ole mitään, ettei mikään kannata, ja ettei tästä suosta enää nousta. Että jos et ole valmistunut ennenkuin olet 20, se valmistuminen on arvotonta. Ihan niinkun sua kolkytvuotiaana kiinnostais vittuakaan valmistuitko 2015 vai 2017.  Että jos et ole löytänyt sitä rakkautta ennen kuin olet 25, se on jo turha toivo. Niinkun sua kuuskymppisenä kiinnostais vittuakaan rakastuitko 2010 vai 2020. Että jos et saa velkojas maksettua vuodessa, et saa niitä maksettua koskaan. Niinkuin sua viidentoista vuoden päästä enää kiinnostais milloin sait maksettua sen osamaksupuhelimen tai pikavipin tai vuokrarästin. 

Kuitenkin tässä raitistuessani oon hokenut itselleni yhtä ainutta mantraa. Niin kliseinen, että melkeen ällöttää, mutta niin totta. Tänään on sun loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Ja niin se on. Ei entisen elämäsi viimeinen päivä, vaan loppuelämäsi ensimmäinen. Ihmisinä meillä on siitä uskomaton mieli ja maailma, että me saadaan joka päivä herätä uuteen aamuun, ja hyvinvointiyhteiskunnan osina meillä on se uskomaton mahdollisuus tehdä siitä päivästä mitä vaan. Koskaan ei voi aloittaa huipulta, mutta joka päivä alkaa uudelta pohjalta. Enää ei ole eilinen, ja eilinen ei enää koskaan tule takaisin. Et herää yhteenkään aikaisempaan aamuun enää koskaan, etkä nukahda yhteenkään entiseen iltaan. Se jotenkin unohtuu aina välillä tämän kaiken keskellä, mutta meillä on koko loppuelämä edessä. Koko. Loppuelämä. Ihan kaikki. Jokainen päivä on vielä tulossa, ja sulla on täysi mahdollisuus muuttaa niiden kulkua.

Mä en ehkä valmistunut viime vuonna. Sä et ehkä mennyt eilen kouluun. Tai jätit soittamatta töihin tai psykiatrille. Se on toki harmi, mutta sä et voi sille enää mitään. Sä et voi sille enää yhtään mitään, mutta tänään - tälle päivälle - sä voit vielä tehdä kaikkes. Vaikka sä et olisi kolmeen viikkoon käynyt koulussa, niin tänään sä voit mennä. Vaikket olis soittanut töihin tai psykiatrille viiteen päivään, niin tänään sä voit nostaa puhelimen ja tehdä niin. Vaikket olis valmistunut tai opiskellut vuosiin, niin tänään sä voit aloittaa. Tänään. Ja vaikka asiat olis kuinka solmussa, niin tänään sä voit aloittaa puhtaalta pöydältä niiden selvittämisen. Koska jos sä jäät jumiin eilisen virheisiin, sä et koskaan elä tätä päivää. Huomisessa sä et voi elää, ja eilisessä harvoin edes haluaisit. Mutta tänään. Jumalauta tänään, kun aurinko paistaa ja kevät on maassa ja ilmassa ja pian versoavissa koivuissa, tänään kun sun keuhkot täyttyy uudesta ilmasta ja rinnassa sydän pumppaa uutta happea sun sormenpäihisi asti. Tänään on se päivä, mistä huominen alkaa.

Mä olen tänään soittanut vuokranantajalle ja yhteen osamaksufirmaan. Se on silti vasta neljäsosa mun veloista, eikä nekään ole hoidettu, pelkästään selitetty. Mutta jos mä soitan huomenna seuraaviin, ja sitä seuraavana päivänä kolmansiin ja neljänsiin, niin kohta mä olen saanut selvitettyä asiani niin että mun tarvitsee vaan enää - niin tyhmältä kun se kuulostaakin - maksaa niitä.

Mä päätin, että tänään on se Huominen, jolloin mä oikeasti alan lukea matikankirjoituksiin. Ja se Huominen, kun soitan autokouluun toisesta vaiheesta. Ja se Huominen, kun kirjoitan ne esseet. 

Mä olen ollut raittiina vasta 7,53 päivää. Ja jokainen ilta kun kävelen kaupan ohi, mun tekee mieli mennä ostamaan kaljaa, tai vaihtaa kantabaarin kahvi Jamesoniin tuplana, yhdellä jäällä. Ja sit kun on ollut tarpeeks kauan kännissä tai juonut, niin sitä miettii että miks mä enää ees yrittäisin, kun olin eilenkin kännissä ja edellispäivänä ja sitä ennen ja viimeiset kolme viikkoa. Ja sitä ennen monta kuukautta ryypännyt ihan liikaa. Että kun ennenkin on epäonnistunut niin mitä se yks onnistumisen päivä siihen enää auttais? Näitä keloja on joka ikinen päivä. Ja joka ikinen päivä mä muistutan itseäni, että tänään on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Että ei mun tarvitse olla yhdessä ajatuksessa loppuelämääni selvänä. Ei mun tarvitse kärsiä siitä "ei enää ikinä"-aatteesta. Tää on vaan yks päivä. Yks päivä selvinpäin. Koska just nyt mä en pysty elämään huomista, enkä muuttaa eilistä. Tänään on olemassa vaan Tänään, ja Huomenna tää Tänään on jo mennyt ja muokkaamattomissa. Ja tänään mun ei tarvitse olla kuin tänään selvinpäin. 

En tiiä oliko tässä järkeä. Hm. Kunhan muistatte, että kaikki on auki. Ihan kaikki. Kaikki, paitsi eilinen. Ne virheetkin on jo kuollut ja kuopattu. Älä mieti niitä, tai mitä niistä seuras. Sulla on tänään vain tänään, ja se tilanne jossa olet nyt. Sille sä voit tehdä vaikka ja mitä, vaikket virheille jotka siihen johti. Koittakaa kestää, se on vaan yks päivä. Ja aloittakaa tänään. Vaikkette jatkaisi huomenna, niin aloittakaa tänään. Samalla mentaliteetilla jokainen päivä. Niin mäkin koitan.

Tänään on sun (loppu)elämäsi ensimmäinen päivä.