Kuolemansyntejä

Laiskuus

Minä katselin televisiota, jotain vieraskielisiä kokkiohjelmia, mitä nyt mainoskanavilta tulee siihen aikaan päivästä, kun television ääreen ehtii messuamaan vain työttömät ja sairaat. Hiljaa harmaissa verkkareissa, huojuva massa nousee sängystä ja kokee uudelleensyntymän vain siirtyäkseen sohvalle, tukka rasvaisena puolinutturalla, ottaa käteen kaukosäätimen, ja vaipuu transsiin. Se pieni särähdys, kun sähkö liikkuu ruudun mustan pinnan päälle kertyneen pölyn läpi, se on meidän rukouskutsumme ja silloin me käännymme vatsa pystyssä pyhintä kohti. Sumeita ja lasittuneita silmiä kehystämässä tummat silmänaluset joiden syntyä ei kukaan oikein osaa selittää, kun ei olla mitään tehty yrittääksemmekään. Vessaan pitäisi jaksaa, muttei jaksa, ja sitä jo miettii kuinka pitkälle rakko venyy, että jos katsoisi vielä yhden jakson ja sitten menisi, jos vielä yhden puolituntisen voisi maata paikallaan ja keskittyä siihen, mitä Ray kokkaa kun teemana on "Välimeri".

Eikä sitä edes tahdo katsoa, mutta kun ei televisiosta tule muutakaan, ja kaikki sohvan ulkopuolella tapahtuvat asiat saattaisivat muistuttaa siitä, mitä asunnon ulkopuolella tapahtuu. Ehkä siellä paistaa aurinko, niinkuin joinain päivinä on paistanut, ja niinä päivinä on aina tuntunut kaksin verroin vaikeammalta olla ja maata sohvalla ja olla ja maata itsensä kanssa ja olla itse. Ehkä vastaan tulee lasku, joka on avaamattomana luiskahtanut postiluukusta ja liukunut muiden avaamattomien paperien sileää ramppia pitkin eteisestä seuraavan oven, vessan oven, eteen. Ja sitten siinä lukisi joku päiväys, niinkuin joissain kuorissa on lukenut, ja niistä kuorista on aina tullut kaksin verroin vaikeampi olo kun ne muistuttavat siitä että aikaa kuluu vaikkei olekaan sitä kuluttanut. Vaikka on sitä nimenomaan yrittänyt hidastaa ja olla kuluttamatta, kun nykyään pitäisi vähentää keskivertokulutusta kun ollaan kohta kulutettu kaikki luonnonvaratkin. Kaikki, paitsi aika, josta ei näy löytyvän puutetta, ja siksi sitä ei kai myydäkään, kun ekonomian opettaja sanoi yläasteella että kysyntä (mikä on hienompi sana puutteelle) luo markkinaraon. Vai sanoikohan se mitään sen suuntaistakaan? Oliko meillä edes ekonomiaa? Jos oli, niin turhaan, ei yläasteikäinen mitään sillä tee, kun ei jaksa edes opetella, kun on niin kiire juosta ulos ja olla nuori. Toisin kuin nyt. Nyt ei ole kiire mihinkään.

Ja juuri tällaisia tajunnanvirtoja vältelläkseen on helpompaa uppoutua täysin sieluin siihen, mitä Ray kokkaa munakoisoista ja fetajuustosta, kun teemana on "Välimeri".

Viha

Siinä sinä saatana istut, nakerrat sitä kohtaa sormen päällä, johon kynnen kuuluisi loppua, mutta jonka sinä olet jo puhtaaksi järsinyt. Tarkkailen hiljaa, kun pienet pupillisi paniikissa pakenevat toisiaan silmäsi valkuaisissa, ja katseesi loikkii huoneen nurkasta toiseen, tyytymättömänä pysähtymään mihinkään. Niinkuin ne heinäsirkat joita veljelläni oli lapsena tapana ensin pyydystää ja sitten vapauttaa makuuhuoneeseen. Se siritys seurasi minua asunnosta asuntoon, makuuhuoneesta makuuhuoneeseen, välittämättä minne muutin ja kenen kanssa. Ja se siritys oli minusta kuvottavinta, mitä tulisin koskaan kuulemaan, siitä olin aina varma, kunnes korviini ottivat kiinni ne pienet äänet, joita nyt päästät melusaasteena minun huoneilmaani. Ne pienet äänet, narahduksen ja rasahduksen väliltä, kun saat jonkin kovettuneen kynsinauhan, lihan ja kynnen välisen materian taipumaan hermostuneiden hampaittesi tahtoon katkeamaan. Kuvottavaa.

Sinun palasiasi on nyt minun matonkuteitteni välisissä tiloissa, kankaan säikeiden lukitussa kidassa. Pitänee ostaa uusi matto. Ja sohva. Siinä sohvassa on nyt sinun hiustesi latvoja. Ja sen, joka on viimeksi kiehnännyt säälittävästi päätään sinun takkisi olkaa vasten, olettaenkin koska olette istuneet bussissa yhdessä yön pieninä tunteina, suurina tunteina, matkalla sinun sänkyysi. Hiukset ovat niin ohuita, että ne pääsevät ihohuokosten sisään, tiesitkö? Kampaajat voivat todistaa, ettei ole harvinaista saada jalanpohjiinsa muiden hiuksia jotka sitten tulehduttavat sen ihohuokosen, ja siitä tulee punainen ja kipeä. Ja minä olen kuollut ennen kuin otan itseeni yhtäkään tulehtunutta kipuisaa kohtaa sinusta tai uudesta naisestasi. Kuvottavaa. Siis, uusi sohva.

"Tiesitsä että jollain linnuilla on lyhyemmät viserrykset kaupunkialueella kuin maalla?"
"Mitä?"
"Joo. Vähän niinkun slangia."

Nauraa hörähdät niin, että näen suusi sisustan kokonaisuudessaan sekunnin verran. Ja siinä sekunnissa sieltä silmääni pistää oikean viisaudenhampaasi takana pesivä, mätivä paise. Siellä melkein kurkunpäässä, valuttamassa itseään sinuun. Ällöttävä, läpimätä, mustanharmaa kohta. Hänen nimensä. Siellä, mikä oli minun nimeni kotina vielä vaaleanpunainen, lempeä ja puhdas.
Lattian laminaatit pitää vaihtaa. Tuollaisen paiseen asuttamasta suusta ässiesi mukana lentävä sylkipisarat syöpynevät halpakauppamattoni läpi silmäyksessä. Ja minä kun olin niin alkanut pitää tuosta lämpimästä vaaleanharmaan sävyisestä puusta.

Niin. Siinä sinä nyt istut, minun sohvalla pureksimassa kynsiesi punertavia raunioita. Kovettuneet sormenpäät kilahtelemassa sietämättömästi mätänevän suusi hampaisiin. Puhumassa jostain saatanan linnuista, niinkuin ne linnut eivät olisi minulle jo kertoneet, kenen vierestä sinä heräät aamuisin. Pyytäisin sinua lähtemään, jos ilkeäisin enää edes hengittää tässä infektoituneessa huoneessa. Kaadan siis sinulle lisää teetä, ja kysyn ääneen, oletko huomannut että telkkarissa pyörii nykyään jatkuvasti vain vieraskielisiä kokkiohjelmia.

Kateus

"Täällä soi kyllä ihan paskaa musaa."
"Hä?"
"Niin, että täällä soi ihan paskaa musaa!"
"Mitä??"
"Niin, että .... No siis EI MITÄÄN!"

Istun loosissa yksin, ja pidän tiukasti kiinni olutpullostani. Tai onhan tässä muitakin, mun lapsuuden paras kaveri ja pari jotain jätkää. Mutta kyllä mä näkisin sen niin, että kun mun ja mun parhaan kaverin välissä on yks tuntematon selkä mua kohden, niin sen pöydän asetelma on selkeä: Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Eikä mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, ja kyllä mä oon tottunu, siks mä otin lompakon mukaan baariin. Mä hiljaa kuuntelen jotain paskaa jumputusmusiikkia, jonka yli kuuluu just ja just vaimeena mun korvaan kun ne kyselee pöydän toisella puolen mun kaverin ammattia, asuinpaikkaa ja yösuunnitelmia.

Kiira on aina ollu nätimpi meistä, ja parempi small-talkissa. Mä oon ollu se tilannekoominen sivuhahmo, joka pamahtaa paikalle, sanoo jotain kiusaannuttavaa tai ilkeetä, naurattaa jengiä ja poistuu lavalta tökerösti käsikirjoitetulla tekosyyllä. Kiiralla on kiree punanen ponnari, ja koon 32-persefarkut, ja napapaita. Just sopivan pieni, ettei kuitenkaan näytä horahtavalta. Siis Kiira, ei paita. Mulla on lyhyet kulahtaneet hiukset, koska en osaa ylläpitää hiusväriä niinkun Kiira. Mulla on koon 38 mustat pillihousut, ja löysä pitkähihanen, ja mä vedän kokoajan vatsaa sisään, koska en osaa ylläpitää ruokavalioo tai treeniä niinkun Kiira. Just sopivan iso, ettei kuitenkaan huomaa jos välillä hengitän sisään. Siis paita, en mä.

Nää on toiset tai kolmannet jätkät jotka tulee tähän pöytään, ja viimesimmät Kiira käski vittuun siinä kohtaan kun huomas että olin istunu tiskillä vartin juttelemassa baarimikolle mukavia. Kiiran mielestä ei oo kivaa että mä vaan istun juttelemassa baarimikolle kun pitäs olla viettämässä yhdessä aikaa, johon mä tietty vastasin että "sori", vaikka se itse oli just viettänyt tunnin pöydässä, jossa oli Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Koska ei mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, koska kyllä mä ymmärrän, siks mä lähen baariin valmiiks kännissä.

Joskus mä kyllä mietin, vaikken sais. Mä mietin, et mikä tekee Kiirasta niin vitun... Kiiran. Ja et minkä takii kun pojat puhuu Kiiralle, mä oon mustasukkanen molemmista, niistä pojista ja Kiirasta. Mä mietin, et mäki oon kasvoiltani Kiiraan verrattuna ihan kaunis. Kiiralla on loppujenlopuks tosi vinot hampaat ja harvat kulmakarvat, ja jos mäki osaisin meikata niinkun Kiira ja kasata pakkelia pakkelin päälle peittääkseni jokaisen saatanan virheen ihossa niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi pienet tissit, ja tosi löysä perse, ja jos mäki vetäisin superpushupeilla tissit leukaan asti ja perseen freddyihin niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi tympeet luonteenpiirteet, ei sitä jaksais kukaan kuunnella varttii pidempään koska ei se oo hauska, mä oon hauska ja kaikkee, ja mua jengi jaksaa kuunnella, mut Kiiraa katella, ja siks ne sitä kai kuunteleekin eikä mua. Ja toisekseen, ei Kiirakaa nätti aina oo, ja mitä sitten jos se osaa kirjottaa ja laulaa, mäki osaan, ja sit kun Kiirasta tulee ruma ni joku alkaa lukee ja kuunnella mua. Ja sit Kiirankin pitää alkaa ottaa lompakko mukaan baariin.

Mun rystyset on valkoiset kun mä oon niin kovaa ja kauan puristanu tätä olutpulloa, ja havahdun vasta kun Kiira nousee ylös käydäkseen vessassa. Kun se tulee takas, mä nään että sen housunlahkeeseen on jääny kiinni vessapaperipala, sellanen kolmen taitoksen pitunen. Jostain syystä mä hymyilen mun olutpullolle enkä sano siitä mitään koko iltana.

Sullon aikaa

Kriisejä

Mä olen miettinyt viimeaikoina ihan hirveästi sitä, millaisia paineita meille pienille ihmisille laitetaan. Pitää käydä koulut, harrastaa, tehdä töitä, verkostoitua ja löytää rakkaus. Ja kaikki tämä tiettyyn sanattomaan deadlineen mennessä. Ja sitten sitä lopulta käy niin että kaikki se stressi ja saamattomuuden tunne käy todella uuvuttavaksi ja lopulta siihen hautautuu. 

Mä olen alkoholisti. Sitä on edelleen vähän vaikea sanoa ääneen ja kirjoittaa, varsinkin kun tietää että tän voi lukea kuka vaan. Joillekin ihmisille on vaikea myöntää omia ongelmia ja sen sijaan pistää urhean hymyn päälle ja vähättelee kaikkea - meille suomalaisille se on sellainen koko kansakunnan synnynnäinen supervoima. Mutta sellainen mä olen, ja mä tiedän että vaikka mä olisin puoli vuotta selvinpäin, mä olen silti alkoholisti. Ja vaikka mä pystyisin käyttämään hyvinkin fiksun oloisesti alkoholia kuukauden tai kaks niin mä olen silti alkoholisti. (Ja tähän taitteeseen tahtoisin sanoa, että jatka lukemista koska tää ei ole sellainen avautumispostaus, vaan tässä on ihan yleisesti päteviä ajatuksia ja pointteja.) 

On todella vaikeeta raitistua yhteiskunnassa joka laittaa kaikelle deadlinen. Kaikki pitäis tehdä nopeasti ja hyvin. Vaikeaa raitistua kun pitäis viikossa olla kolmatta vuotta selvinpäin, että se raitistuminen otetaan tosissaan. Ei sais kestää montaa kuukautta raitistua, mutta silti pitäis olla ollut jo kuukausia raittiina ennenkuin kukaan edes uskoo että raitistut. Sen takia tuntuu välillä todella toivottomalta, ja siltä että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan yksin tän asian kanssa ja kaikki muut on joko luovuttanut tai onnistunut, eikä kellään muulla ole tapeltavaa tässä suhteessa.

Mä en ole vieläkään valmistunut lukiosta. Mä olen 19. Mä en valmistu 4. vuodessa, vaan vasta ens syksynä. Ja sen vuoksi musta on todella pitkään tuntunut jo siltä, että oon toivoton tapaus. Että kaikki ne ylä- ja ala-asteen unelmat on vähän niinkun kuollut ja kuopattu, kun en valmistunut lukiosta. Että olen vähän niinkuin toisen luokan kansalainen kun mulla ei ole peruskoulunjälkeistä todistusta vielä 20-vuotiaanakaan. Sitten tulee se pieni ääni joka kysyy että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan ainoa myöhässä, tipahtanut kelkasta, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu vääntämään tän asian kanssa.

Mä olen veloissa todella pahasti. Monta, monta tuhatta euroa. Opintolainoja, yks pikavippi, Klarnaa, dna:ta, Elisaa, Sveeaa, käräjäoikeuden käsittelymaksuja ja vuokravakuuksia. En saa kaikkia maksettua millään seuraavaan eräpäivään mennessä. Ja siksi tuntuu helvetin usein siltä, että ei ole mitään väliä maksanko mitään kun kuitenkin joudun kuseen, niin onko sillä kolmenkympin laskulla mitään painoa siellä tuhansien velkojen alla. "Jäävuoren huippu". Jälleen, se ääni: "kannattaako tää edes". Tuntuu siltä kuin olisin tässäkin ihan yksin näin huono ja epäonnistunut, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu pureksimaan tällaisten kanssa kynsiään. 

Mä olen sinkku. Mulla on koko lyhyen elämäni aikana ollut yksi vakavasti otettava seurustelusuhde. 20 vuodesta ei ole jäänyt käteen kuin a)yhden illan juttuja tai b)hämäriä seksisuhteen ja ystävyyden rajalla keikkuvia kahden viikon salaisuuksia. Ja sitten kun joku tulee vastaan, niin sitä jotenkin ihan pää edellä sukeltaa siihen, ottaakseen vaan uudelleen turpaan. Sitten miettii että onko mussa jotain vikaa kun kaikki muut on niin onnellisesti sinkkuja tai suhteessa. Huomaa miettivänsä ääneen, että "kannattaako tää edes". Niinkuin olisin ihan ainoana kipuillen rakkaudenkaipuussa kiinni, ja kaikki muut olis onnistuneet, eikä kukaan muu itkis yössä yksinäisyyttään.

Mutta enhän mä ole. Mä tiedän jo nyt, että tätä lukevista ihmisistä on kaikki samaistuneet johonkin aiemmista. Ja se on ihmeellistä, miten suuri osa tästä ei paperilla oikeasti kuulostakaan niin pahalta, kuin se kuulostaa kaikuessaan sun päässä. Pieniä ajatuksia jotka paisuu niinkuin kuiskaukset tyhjässä kirkossa. 

Jostain syystä meillä on sellainen käsitys, että jos asiat on huonosti, niin sitten ne vaan on huonosti. Jos sen voi korjata, se pitää korjata heti. Jos ei sitä voi korjata heti, niin sitä ei vaan voi korjata. Piste. Ja sitten jos ihmisellä on asiat niin huonosti, ettei niitä voi korjata heti, niin leimataan koko ihminen. Epäonnistuja, luuseri, syrjäytynyt ja mitä näitä nyt on, kun ei pysty täyttämään yhteiskunnan asettamia kriteereitä siinä ajassa kuin "kaikki muutkin". Ja eniten sitä ajatusta syöttää itse itselleen. Ettei ole mitään, ettei mikään kannata, ja ettei tästä suosta enää nousta. Että jos et ole valmistunut ennenkuin olet 20, se valmistuminen on arvotonta. Ihan niinkun sua kolkytvuotiaana kiinnostais vittuakaan valmistuitko 2015 vai 2017.  Että jos et ole löytänyt sitä rakkautta ennen kuin olet 25, se on jo turha toivo. Niinkun sua kuuskymppisenä kiinnostais vittuakaan rakastuitko 2010 vai 2020. Että jos et saa velkojas maksettua vuodessa, et saa niitä maksettua koskaan. Niinkuin sua viidentoista vuoden päästä enää kiinnostais milloin sait maksettua sen osamaksupuhelimen tai pikavipin tai vuokrarästin. 

Kuitenkin tässä raitistuessani oon hokenut itselleni yhtä ainutta mantraa. Niin kliseinen, että melkeen ällöttää, mutta niin totta. Tänään on sun loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Ja niin se on. Ei entisen elämäsi viimeinen päivä, vaan loppuelämäsi ensimmäinen. Ihmisinä meillä on siitä uskomaton mieli ja maailma, että me saadaan joka päivä herätä uuteen aamuun, ja hyvinvointiyhteiskunnan osina meillä on se uskomaton mahdollisuus tehdä siitä päivästä mitä vaan. Koskaan ei voi aloittaa huipulta, mutta joka päivä alkaa uudelta pohjalta. Enää ei ole eilinen, ja eilinen ei enää koskaan tule takaisin. Et herää yhteenkään aikaisempaan aamuun enää koskaan, etkä nukahda yhteenkään entiseen iltaan. Se jotenkin unohtuu aina välillä tämän kaiken keskellä, mutta meillä on koko loppuelämä edessä. Koko. Loppuelämä. Ihan kaikki. Jokainen päivä on vielä tulossa, ja sulla on täysi mahdollisuus muuttaa niiden kulkua.

Mä en ehkä valmistunut viime vuonna. Sä et ehkä mennyt eilen kouluun. Tai jätit soittamatta töihin tai psykiatrille. Se on toki harmi, mutta sä et voi sille enää mitään. Sä et voi sille enää yhtään mitään, mutta tänään - tälle päivälle - sä voit vielä tehdä kaikkes. Vaikka sä et olisi kolmeen viikkoon käynyt koulussa, niin tänään sä voit mennä. Vaikket olis soittanut töihin tai psykiatrille viiteen päivään, niin tänään sä voit nostaa puhelimen ja tehdä niin. Vaikket olis valmistunut tai opiskellut vuosiin, niin tänään sä voit aloittaa. Tänään. Ja vaikka asiat olis kuinka solmussa, niin tänään sä voit aloittaa puhtaalta pöydältä niiden selvittämisen. Koska jos sä jäät jumiin eilisen virheisiin, sä et koskaan elä tätä päivää. Huomisessa sä et voi elää, ja eilisessä harvoin edes haluaisit. Mutta tänään. Jumalauta tänään, kun aurinko paistaa ja kevät on maassa ja ilmassa ja pian versoavissa koivuissa, tänään kun sun keuhkot täyttyy uudesta ilmasta ja rinnassa sydän pumppaa uutta happea sun sormenpäihisi asti. Tänään on se päivä, mistä huominen alkaa.

Mä olen tänään soittanut vuokranantajalle ja yhteen osamaksufirmaan. Se on silti vasta neljäsosa mun veloista, eikä nekään ole hoidettu, pelkästään selitetty. Mutta jos mä soitan huomenna seuraaviin, ja sitä seuraavana päivänä kolmansiin ja neljänsiin, niin kohta mä olen saanut selvitettyä asiani niin että mun tarvitsee vaan enää - niin tyhmältä kun se kuulostaakin - maksaa niitä.

Mä päätin, että tänään on se Huominen, jolloin mä oikeasti alan lukea matikankirjoituksiin. Ja se Huominen, kun soitan autokouluun toisesta vaiheesta. Ja se Huominen, kun kirjoitan ne esseet. 

Mä olen ollut raittiina vasta 7,53 päivää. Ja jokainen ilta kun kävelen kaupan ohi, mun tekee mieli mennä ostamaan kaljaa, tai vaihtaa kantabaarin kahvi Jamesoniin tuplana, yhdellä jäällä. Ja sit kun on ollut tarpeeks kauan kännissä tai juonut, niin sitä miettii että miks mä enää ees yrittäisin, kun olin eilenkin kännissä ja edellispäivänä ja sitä ennen ja viimeiset kolme viikkoa. Ja sitä ennen monta kuukautta ryypännyt ihan liikaa. Että kun ennenkin on epäonnistunut niin mitä se yks onnistumisen päivä siihen enää auttais? Näitä keloja on joka ikinen päivä. Ja joka ikinen päivä mä muistutan itseäni, että tänään on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Että ei mun tarvitse olla yhdessä ajatuksessa loppuelämääni selvänä. Ei mun tarvitse kärsiä siitä "ei enää ikinä"-aatteesta. Tää on vaan yks päivä. Yks päivä selvinpäin. Koska just nyt mä en pysty elämään huomista, enkä muuttaa eilistä. Tänään on olemassa vaan Tänään, ja Huomenna tää Tänään on jo mennyt ja muokkaamattomissa. Ja tänään mun ei tarvitse olla kuin tänään selvinpäin. 

En tiiä oliko tässä järkeä. Hm. Kunhan muistatte, että kaikki on auki. Ihan kaikki. Kaikki, paitsi eilinen. Ne virheetkin on jo kuollut ja kuopattu. Älä mieti niitä, tai mitä niistä seuras. Sulla on tänään vain tänään, ja se tilanne jossa olet nyt. Sille sä voit tehdä vaikka ja mitä, vaikket virheille jotka siihen johti. Koittakaa kestää, se on vaan yks päivä. Ja aloittakaa tänään. Vaikkette jatkaisi huomenna, niin aloittakaa tänään. Samalla mentaliteetilla jokainen päivä. Niin mäkin koitan.

Tänään on sun (loppu)elämäsi ensimmäinen päivä.

Rakkauskirje

It's okay, and it's gonna get better.

Mua ärsyttää. Mua ärsyttää se, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi. Mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa asioiden stressaamiseen kun niiden hoitamiseen. Ja ennen kaikkea mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa viikossa syömistapojen, painon, pömppiksen, punottavan ihon, kuivan tukan, yksinäisyyden ja tylsien päivärutiinien stressaamiseen ja niistä ahdistumiseen, kun mä olen vuosiin käyttänyt laskuihin tai vuokraan tai koulunkäyntiin tai työnhakuun.

                           Mä haluaisin että joku kirjottaisi kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan. Joku kirjoittaisi suomalaisista tytöistä jotka näyttää siltä kun keskiverto suomalainen naisenalku näyttää, jotka asuu keskivertopienissä kaupungeissa tai kylissä, ja joilla on keskinkertainen koulumenestys ja keskinkertainen elämä ja keskinkertainen painoindeksi. Mä haluan, että joku kirjoittais kaikista näistä, niin että ne olis kauniita. Niin, ettei niiden kaikki toivo ole menetetty vaikka ne asuis vielä täysikäisinä vanhemmillaan tai pienessä kaupungissa neljännessä kämpässä kun ne vannoi muuttavansa heti kun pystyy pois. Niin, ettei niiden tarvitsis käydä läpi suurta muodonmuutosta tai laihduttaa neljäätoista kiloa ennen kun ne on 25. Mä haluan, että joku kirjoittais siitä mitä on olla kuustoista ja vihata kuntaliitoksia, kirjoittais niin ettei siinä ole mitään hävettävää.

Valitettavasti mä en osaa kirjoittaa kirjoja, en tv-sarjoja, enkä elokuvia. Mutta mä kirjoitan tämän tekstin, tämän pienen sydämenlyönnin pituisen rakkauskirjeen teille, jotka olette pienten kaupunkien pieniä naisia:

Se on ihan ok olla sä.

                           Ei vain sen takia koska John Green sanoo että sussa on universumi ja kaikkeus. Eikä vain sen takia, että sun äitis sanoo niin( tosin kiitos, äiti, kaikista niistä kerroista kun sanoit). Eikä tosiaankaan vain sen takia, että maailma on vihdoin ottanut mantrakseen "Lihavat, lättärintaiset ja appelsiini-ihoisetkin ovat ihmisiä!"

                           Koska mä tiedän, että sitä on vaikea uskoa. Mä tiedän, että sanoja on vaikea uskoa kun ne kuvitetaan aina piirroksilla kreikkalaisista jumalattarista tai painetaan Cara Delevignen naaman päälle. Mä tiedän, että on vaikea uskoa että rakkaus on sokeaa, kun sen kasvoiksi valitaan aina 50-kiloinen näyttelijä joka aloitti uransa mallina. Ja mä tiedän, kuinka kamalaa se on katsoa 6-kiloa ylipainoista 18-vuotiaan kroppaa peilistä sen jälkeen kun on kaksi tuntia katsonut kun rakkautta julistetaan Julia Robertsille, Natalie Portmanille ja Mila Kunikselle (surullinen fakta: en muistanut näyttelijättärien nimiä ja kun laitoin googlen hakukoneeseen "actresses", oli ensimmäinen linkki "101 Most Beautiful Actresses Alive"). Ja mä tiedän kuinka sä katsot itkuista itseäs, turvonneita silmiäs ja yhteen hinkkaavia reisiäs peilistä ja mietit "Miksi mä kuvittelen että kukaan haluais tätä".

                           Mutta joku haluaa. Ja joku on jo katsonut sua joskus ja miettinyt, miltä tuntuis nähdä sut alasti tai suudella sua. Ja joku on katsonut sun instagram-kuvia ja nähnyt susta märkiä unia. Joku haluaa baarista lähtiessä tietää, miten sun X-kupin rinta sopii sen käteen, tai miltä sun reiden ja lantion välinen kurvi tuntuu. Moni tulee vielä katsomaan sun alastonta kehoa niinkuin se olis kaunein ja haluttavin asia, mitä kukaan on nähnyt. Moni tulee hivelemään sun mahaa( vaikka sä olet siitä epävarma ja koitat peittää sen käsilläs), koska sen iho on niin pehmeää. Moni tulee vielä hivelemään sormiaan sun kylkiluiden tai lapaluiden välissä ja miettimään että voisikohan niitä soittaa niinkuin ksylofonia tai bongorumpuja. Moni tulee vielä katsomaan sua, ja miettimään, miten kukaan missään ikinä on voinut haluta mitään muuta.

                           Ja se on ihan ok olla sinä. Ei vain siksi, että me ollaan kaikki toistemme puolikkaita tai siksi, että sun äiti sanoo niin( ja jälleen äiti, kiitos kaikista kerroista kun sanoit). Se on ihan ok olla ujo ja kliininen. Tai ronski ja rönsyilevä. Tai koohottaja. Tai kaikkia edellämainittuja eri päivinä tai samaan aikaan.

                           Koska mä tiedän, että sitäkään ei ole helppo uskoa. Ei ole helppo mukautua yhteiskuntaan jossa rakastettavia naisia on vain muutamaa lajia: 1. Kivenkova ja myrskyisä ja itsenäinen ja mysteeri; 2. Hiljainen ja herkkä ja pienisieluinen ja sinisilmäinen ja hauras; 3. Itsevarma ja hauska ja vapaasieluinen ja positiivinen; 4. Hellä ja lämmin ja pullantuoksuinen ja turvallinen. 

                           Jos rakastettavat naiset olisivat kappaleita, niitä olisi kahdeksan: 1. Nirvanan tai RHCP:n biisi ; 2. Damien Ricen tai Bon Iverin biisi; 3. Dexy's Midnight Runnersin tai Queenin biisi; 4. Pariisin Kevään tai Ed Sheeranin biisi. Ja jokainen noista on todella hieno ja ihana ja omalla tavallaan uskomaton, mutta sinä päivänä kun koko maailma kuuntelee kahdeksaa kappaletta niin aurinko laskee itään ja mä olen koira. Ja mä toivon että te ymmärsitte mun vertauskuvan ja vaikkette ymmärtäneetkään niin sillä ei ole väliä, koska sä et ole kappale etkä ihmistyyppi etkä Hollywood-hahmo. Sä olet tyttö, tai nainen, tai jotain siltä väliltä ja mietit vielä itsekin että missä mennään.

                           Se on ok olla sä. Ja mä tiedän, ettei se tunnu siltä kun koko media ja naistenlehdet tunkee sulle käteen testejä joilla saat selvittää oletko luonnetyyppiä a,b,c vai d. Ja kun koko internet survoo sun jokaiseen sosiaaliseen mediaan kauniita lainauksia kirjoista joissa kuvaillaan mysteerisiä ja uskomattoman kiehtovia naisia, ja jostain syystä sä luulet että ne näyttää ja kuulostaa Kristen Stewartilta koska niin Hollywood sulle sanoi. 

                           Ja jos hetkeksikään erehdyt luulemaan olevas tylsä, muistele kaikkia niitä kertoja, kun olet tehnyt jotain mitä et usko kenenkään muun tekevän: Kun kerran söit kolme päivää salmiakkia ja katsoit tv-sarjaa, kun pienenä vapautit ruohonkorsia purkeista, kun päiväkodissa opeteltiin aakkosia ja sä piirsit vierustoverien kirjoihin L:n kohdalle E:tä. Mitä vaan, koska ne on kaikki kiehtovia ja ihmeellisiä asioita ja kaikki sun oudoimmat ajatukset on runoja jonkun korvaan, ja niin moni ihminen kuolisi kuullakseen sun tarinoita sun ylä-asteen matematiikan tunnista ja katsoakseen sua silmiin eikä voi juuri nyt sua ajatellessaan edes kuvitella että pitäisit itseäs tylsänä. Ja joku on jo katsonut sun koohottamista ja sähläämistä kun oot tiputtanut laukkus keskelle kävelytietä tai sitä kun kosket ovenkahvaan kolmesti ennenkun avaat sen tai sitä kun naurat niin että röhkit, ja miettinyt kuinka kiva olis nostaa se laukku tai avata se ovi tai tietää mille sä naurat. 

                           Se on ihan ok olla sä. Se on ihan ok, se on aina ollut ihan ok ja se tulee aina olemaan ihan ok. Ei siksi että mä sanon niin kun olen vihainen Hollywoodille, eikä siksi että kirjailijat ja runoilijat ja laulajat ja kauniit miehet ja naiset sanoo niin. Vaan siksi, että kaikille meille muille se on ollut kokoajan ihan ok, ja suurimmalle osalle se mitä sä olet ollut on ollut huomattavasti parempaa kuin ok ja ainoa jolla on ongelma sun kanssa olet sinä. Rehellisyyden nimessä maailman väestöstä n. 0.000000005% tulee ikinä pitämään sua yhtään vähempänä kun ok, ja sekin johtuu siitä että ne on kateellisia tai niillä on itsellä paha olla. 

                           Se on ihan ok olla sä. Ja sun pitää ymmärtää se, se on niin, niin tärkeää että sä ymmärrät sen.

                           Sun pitää ymmärtää se, koska mä olen niin kyllästynyt kuulemaan tytöistä jotka itkee äideilleen olevansa lihavia kun ne painaa 60 kiloa 14-vuotiaina. Mä olen kyllästynyt tietämään niin monta tyttöä jotka itkee itsensä uneen koska ne on yksinäisiä ja niistä tuntuu että se johtuu niiden pömppiksestä tai isosta nenästä. Mä olen kyllästynyt näkemään hiljaisia tyttöjä baarien reunoilla jotka katsoo vierestä kun niiden pienemmille kavereille puhutaan koska ne on niin varmoja ettei ketään kiinnosta ne. Mä olen kyllästynyt tyttöihin joista tuntuu että elämä on ajanut ohi jo vaikka ne ei ole vielä edes 20.

                           Ja se on niin tärkeää että kun susta tuntuu ettei sun elämä ole sellaista kun sen pitäis olla etkä sä ole sellainen kun sun pitäis olla, niin katsot ulos ikkunasta tai menet ulos ja hengität ilmaa ja kyyläilet taivasta ja kuvittelet olevas siellä missä sun pitäis olla niiden ihmisten kanssa ja sellaisena kuin sun pitäis olla, koska kulta se taivas on samanlainen siellä ja joku siellä katsoo sitä just nyt ja on lähtenyt sieltä missä sä olet just nyt. Ja se muistaa miltä tuntuu olla sä, mut se tietää ettei se oo ikuista ja se haluaa että säkin tiedät sen. Ja kun sulle tulee paha mieli siitä ettei sun vatsa kaarru sivuilta, muista että maailmassa alkaa sillä aikaa tuhat rakkaustarinaa joiden painoindeksiä ei mitata, ja maailmaan syntyy sillä aikaa miljoonia tyttöjä tuhansiin pieniin kaupunkeihin ja joku niistä on seitsemäntoistavuoden päästä sinä. Ja muista se tuntematon joka kääntyi tänään bussipysäkillä katsomaan sun perään ja tiedä että se mietti miltä sun hiukset tuoksuu tai miten sun lantio kaartuu, ja se on yksi kymmenistä muista.

                           Ja vieläkään mä en tiedä, saako tästä mitään järkeä, muttei sillä kai ole väliä kun mä olen kuullut ettei rakkauskirjeitä kirjoiteta luokkahuoneisiin. Mutta syteen tai saveen, siinä se nyt sitten oli. Lähes tunnin pituinen avautuminen jonka te luette minuuteissa, ja joka joiltakin katoaa sekunneissa. Mä vaan toivon että sä tiedät, miten paljon rakkautta mä lähetän sulle, ja kuinka mä kyllä ymmärrän ettei ole helppoa olla sä. Mut mä toivon että sä muistat tän rakkauskirjeen, ja nyt kun mä tärisevin käsin, niin kuin 14-vuotias poika painaa kätensä ensikertaa vasempaan rintaan painan ENTER ja lähetän tämän, mä toivon että olet sille ja itsellesi hellä.

Rakkaudella,

Keskivertokokoinen, Keskivertokyläläinen, Outo eikä erityisen Hollywoodmainen, Rakastettava tyttö.

p.s. Eniten mä haluaisin, että joku olis kirjoittanut sen kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan sillon kun mä olin 15 ja kertonut mulle ettei rakkaus tule kokoina 30-36. Koska mä olen myös lopen kyllästynyt istumaan baarin reunalla ja vihaamaan pitkätukkaisia naisia koska niillä on rakastettavampi vyötärönmitta ja ihastuttavampi nauru, eikä ne tarvitse meikkiä. Ja itkemään yksinäisyyttäni koska olen ihan varma että se johtuu mun tavasta lähettää tekstiviestejä.