Julkaisukelvotonta materiaalia

Joulupäivän dancet

Hei, läheks tänään riksuun?
Tuliks rahaa?
Söiks hyvin?

Joopa joo, nää on näitä. Joulu on yksinäistä aikaa kaikille. Mennään ryyppäämään. Mennään baariin äidin ostama koru kädessä ja mammalta saatu satanen hurahtaa kurkusta alas alta aikayksikön. Isä hei, kiitos koneesta, googletan sillä parin viikon päästä sukupuolitautien oireita, raskaustestin hintaa tai "avoiding hangover how to". Me ollaan oltu kilttejä, pukki, me luvataan. Ollaan vältetty vankila ja vanhustenhoito. Ei olla huorintekijöitä eikä huumeongelmaisia. Ollaan pidetty huoli kyllä, älä huoli.

Kiitos suklaasta, lupaan antaa ylen vielä ennen kinkkua. Eihän meistä kukaan tahdo lihavaa lasta tai tuhtia tyttöystävää. Kilttejä tyttöjä. Kiltisti syödään ja kiitetään ja niiataan vessanpöntön äärelle. Snapsi viinaa auttaa laskemaan ruuan. Otin kuusi. Kiitos kiitos, kaksi pulloa viiniä. "Joulunpyhiä aatellen". Sitten vielä viimeiset hitaat ja kotiin vaihtamaan vaatteet. Minihame, pitsitoppi.

Portsarille hyvät joulut. Tiskille heiluttelemaan tädin pikku kummitytön seteliä. Kuin olisi hukassa avomerellä, heiluttaen vihreää lippua. "Apua, apua, auttakaa hukkuvaa!" Ja otetaan ensin kolmet, sitten kahdet ja loput yksitellen. Kun ystävät katoaa ja niitä ei edes tahdo löytää. Viittomakieltä tanssilattialla, tuletko viettämään jouluyön kahdestaan yksin. Pilkku ja piha täynnä tonttuja. Lahjaksi tupakkaa tai turpaan. Väistetään jäätyneet oksennukset, pidän kiinni kun uit mua rantaan. Päästään kotiovelle, ovi auki ja valot kiinni ettei jouluruokien jäljet näy. Aamulla ollaan jo niin kypsiä toisiimme ettei meistä saisi eilisiä tekemälläkään. Kiitos, kiitos, hyvää joulua ja uuttavuotta.

Hiivitään seinänvieriä pitkin katse maassa ja toivotaan ettei Joulupukki tai Jumala näe miten tuhmia ollaan oltu.

pimeys ei asu täällä enää

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Valkeaa armoa luojan helmoista, ettei silmä tottuisi mustaan. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää mitään? Katsellaan vaan lunta, hiutaleita, pyryä, kerros kerrokselta päällemme kasaantuvaa nietosta. Unohdetaan kylmä ja tuuli ja kuolemattomat viisaudet kaiken katoavaisuudesta.

En osaa sanoa, että rakastan. En tahdo sanoa, että vihaan, vaikka se sammakon lailla loikkaa suustani joskus liiankin innokkaasti. Kun katson sinua, näen välillä hänet, ja jotkin lauseet tuntuvat kaiuilta vuoden takaa. Minä olen yhden huomaamattoman erheen päästä rakastamasta sinua, ja niin sinäkin välillä minua. Enkä uskalla kertoa sinulle onnellisimpia muistojani, koska pelkään että niissä seikkaileva pojankloppi muuttuu vielä möröksi. Ei tämä ole kilpailu. Ei tässä ole kuin me kaksi. Me kaksi. Välissä jotain uhkaavan rakkausmaista, himoa, ja sinun silmäsi. Oliko hänellä ruskeat silmät? Minä en tahdo kuin sinut, mutta tunnettuja ajanmääreitä pienemmissä hetkissä maistan huuliltasi hänet.

Silmäripsilläsi lunta, ja hymyä. Katsot kuinka kiukuttelen ja rämmin ja pureksin kynsiäni, hypin ja loikin ja nauran ja tanssin pitkin asfalttia. Ajattelemattoman tytön dramaattinen huuto pimeyteen, miten sitä OLLAAN OLEMASSA JA TÄÄLLÄ JA MERKITÄÄN JOTAIN. Aikuisen lapsen joululahjatoivelistalla että äiti ja isi olis onnellisia, ja että löytyisi merkitys ja rakkaus ja onni. Niinkuin niitä voisi ostaa lelukaupasta tai ripotella riisipuuron päälle. Ja sinä katsot minua, silmäripsilläsi lunta, ja hymyä.

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Äidinmaitoa kauneudenkaipuisille. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää  mitään? Katsellaan vaan lunta, ja toisiamme. Unohdetaan kaikki. Unohdetaan Ei mitään. En osaa sanoa, että rakastan, mutta ehkä kun he keväällä löytävät meidät tästä, he tietävät sen.

Kokemuksia

Is an experience real if you don't validate it?

Näin joulun välipäivinä on ollut taas enemmän kun tarpeeksi aikaa miettiä asioita. Elämästä, itsestä, ihmisistä, ja se näkyy nyt sillä että kolmen kuukauden tauon jälkeen tulee kaksi tekstiä alle viikossa. Pahoittelut, mutta asiaan:

Mä ajoin autolla Somerontietä viikko sitten lauantaina n. 8-9 aikaan aamulla. Mun vieressä matkustava kyytiläinen nukkui humalaansa pois autuaan tyytyväisenä, ja vaikka itseäkin väsytti, niin mä päätin etten herätä piruparkaa juttelemaan mun kanssa - turha se olis ollut molempien kärsiä. Joka tapauksessa nuokuin jo sitä tahtia että piti pysähtyä jokaiselle vastaantulevalle bussipysäkille polttamaan tupakka ja nauttimaan raikkaasta ilmasta joka miltei väkisin repi silmäluomet auki. Ja n. kolmannella pysähdyksellä mä näin kuinka aurinko alkoi nousta. Ei säteitä, ei punaista taivaanrantaa, pelkkä syvä sinisyys joka vaaleni matkalla horisonttia kohti. Toisella reunalla maailmaa oli musta tähtien peittämä taivas, ja toisella vaaleansininen luokseenkutsuva mahdollisuuksien meri. Ja mä tahdoin niin kovasti ottaa siitä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramiin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Mä istuin juuri äsken Kiskon kodin ulkoportailla ja poltin tupakkaa ja katselin tähtiä. Tähtiä, ja lunta, ja sitä miten kirkkaammalta kaikki näyttää jäisenä. Ja mä mietin kuinka kaunista kaikki on ja kuinka paljon mä tahtoisin ottaa tästä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Ja mä aloin miettiä.

Miksen mä osannut nauttia näistä hetkistä yksin? Miksi mä tunsin pakottavaa tarvetta jakaa sosiaaliseen mediaan jonkinlainen tiedotus siitä, mitä mä koin kauniiksi. Siitä, mitä mä koin. Ja mä tajusin että mä teen samaa joka helvetin kerta kun lähden ulos. Mä otan kuvan itsestäni tai kavereistani tai siitä missä mä olen. Mä pakonomaisesti luon todisteaineistoa siitä mitä tapahtuu mun elämästä, ettei kenenkään tarvitse luottaa vain mun sanaani. Pelkäänkö mä, ettei elämästä jää mitään käteen jos luotan vaan omiin muistoihini? 

Mä selasin mun instagram-tiliä ja löysin lukemattomia kuvia, joiden ottohetken ja illan muistin vasta kun näin sen kuvan. Ja mä hetken muisteltuani mietin, että ehkä sille oli syy miksen muistanut sitä iltaa. Ehkä mun aivot luokitteli mun illat tärkeysjärjestykseen ja jätti mulle top 100. Eikä kukaan muukaan enää muistaisi sitä iltaa, ei vaikka oliskin katsonut ton kuvan. Mutta jotenkin musta tuntuu, että nykypäivä ei anna enää vaihtoehtoa. Jos sulla ei ole instagramia, snapchattia tai facebookia, tärkeimmät vasta-argumentit joita saat on "Suhun ei saa yhteyttä niin helposti" tai "Muut ei tiedä sun elämästä tai mitä sulle tapahtuu". 

Jos sä et jaa tapahtumista tai hetkistä kuvaa tai päivitystä, ne ei ole tärkeitä. Sun täytyy validoida jokainen kokemus ottamalla siitä kuva johonkin tai lähettämällä siitä infoa ystäville. 

Sun täytyy huutaa keskellä pikkukylän toria kurkku suorana että SÄ OLET TÄÄLLÄ JA SULLA ON MERKITYS JA SUN TEKEMISILLÄ ON MERKITYS. Jos ei konkreettisesti, niin napsaisemalla kuva torin kuusesta tai jäisestä maasta tai itsestäsi ja tägätä siihen kaikki ne asiat, jotka sä haluat ihmisten yhdistävän suhun. #life #winter #walking #love #christmas #finnish #happy.

Mitä jos seuraavan kerran, kun sä näät jotain niin kaunista, että sun henki salpautuu tai sun mieli vaan kirkastuu, sä et kerro siitä kenellekään muulle. Ime se kaikki sisään, ja työnnä se niin syvälle sun verkkokalvoihin että se jättää painojäljet itsestään niinkuin ryppyinen lakana oikeaan poskeen hyvin nukutun yön jälkeen. Ja ota se esille aina kun unohdat kuinka kaunista elämä on, tai hauskaa, tai onnellista, tai romanttista. Ja laita silmät kiinni, ja jää sinne hetkeksi. Koska mikään määrä pikseleitä ei vie sua lähemmäksi sitä hetkeä.

Christmas

And all things such

Hyvää Joulua! Bon Noel! Merry Christmas! God Jul! 

Ja hyvää uuttavuotta. Niin paljon painoarvoa sanalla uusi. Uusi on erilaista, uusi on parempaa. Uusi on hienoa ja edistyksellistä. Uusi on hyvä ja vanha on huono. Uusi puhelin, uusi vaimo, uusi auto, uusi vuosi ja uudet kujeet. Vanha on jotain, joka pitää hylätä taakseen jokaisen vuoden viimeisenä päivänä kello 23:59. Jotain jonka päiväys on jo mennyt eikä sillä ole enää käyttöarvoa. Vanha maito, vanha auto, vanha mies ja samat vanhat jutut. 

Mutta mitä jos uusi ei olekaan hyvää ja erilaista ja takaus onnesta, eikä vanha huonoa ja käytettyä ja entisiä suruja. Mitä jos uusi onkin vain sitä - uutta. Jokainen aiempi uusivuosi on nyt jälleen yhden epäonnistuneen vuoden ensimmäinen muisto. Ja jokainen ensimmäinen suudelma, ja jokainen uusi rakkaus on nyt vain nimi jota en halua sanoa ääneen tai laulu jota et enää voi kuunnella. Ja jokainen näistä oli joskus uutta, ja jokainen näistä on nyt vanhaa, ja jokaiseen näistä olet ollut oppineempi kuin aiempaan. Ja jokaisesta uudesta tuttavuudesta olet lähtenyt enemmän arvilla ja enemmän ehjänä.

Mitä jos uusi onkin vain mahdollisuus, ja vain sinä kaikessa hyvässä ja pahassasi teet siitä sitä mitä se on. Mitä jos uusi ei vain tapahdu, eikä hyvä vain tule, eikä vanhasta tarvitsekaan päästää irti. Mitä jos edes tämä vuosi ei vaihdu seuraavaan ilman sinun lupaasi. Tämä vuosi ei lakkaa olemasta sillä silmänräpäyksellä kun seuraava tulee, eikä niin käy tämän vuoden tapahtumillekaan. Eikä ne muistot haihdu, eikä ne ihmiset katoa kun ne häviää sun elämäsi horisontista. Joten pidetään niistä kiinni, koska ne on tuoneet sut tähän asti ja tehneet susta sen mitä olet just nyt. Pidetään itsestämme kiinni ettei uusi vuosi kaikessa puhtaanvalkoisuudessaan pyyhi meitä pois.

Hyvää joulua, ja hyvää uuttavuotta - tehdään siitä sellainen.

De-coding Rössi

Mä olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Mä tulen lähes kaikkien kanssa toimeen ja osaan heittäytyä ja nauraa itselleni. Mä olen empaattinen ihminen ja haluan kuunnella ja auttaa, jos vaan mitenkään voin. Mä olen huumorintajuinen ja sanavalmis, mä olen aina mukana, mä rakastan sosiaalisia tapahtumia ja en osaa elää ilman ihmiskontaktia. Mä soitan kolmelletoista eri ihmiselle ihan vaan saadakseni kahviseuraa, mä ylibuukkaan päiväni täyteen ihmisiä.

Mä olen todella antisosiaalinen ja introvertti. Mä vihaan ihmiskuntaa kokonaisuutena ja pidän mun rakastamiani ihmisiä jonkinlaisina valonpilkahduksina, poikkeuksina ihmisrodussa. Mä en jaksa keskustella mitättömiä small talkeja, mä en jaksa nauraa edes omille vitseilleni, saatika muiden vaikka ne olis kuinka hauskoja. Mä istun kotona yksin tekemättä mitään, tuijotan seinää ja joku soittaa mulle, enkä mä vastaa. Ja mitä useampi puhelu tulee, sitä väsyttävämmältä punaisen napin painaminen tuntuu. Mä nukun, käyn tupakalla, nukun, nukun lisää, nukun ja nukun ja tuijotan seinää. Sosiaalinen elämä tuntuu yhtä raskaalta kuin maratonin juokseminen krapulaisena sunnuntaina.

Mä olen molempia. Kumpaakin yhtaikaa, ensimmäisen yliotteessa pääosin, toisen yliotteessa viikon-kuukauden aalloissa. Ja mä olen pahoillani etten mä jaksa aina olla ensimmäistä, ja mä olen pahoillani että mä en jaksa aina vastata puhelimeen edes sanoakseni etten jaksa. Mun pitää näiden aaltojen aikana vaan kerätä viis päivää energiaa siihen, että Roosa jaksaa olla Rössi kaks päivää. Kuulostaa varmaan todella mielenvikaiselta ja vinksahtaneelta, mutta niin se vaan menee.

Musta tuntuu että mä alan olla aallonharjan yli jo. Odotelkaa hetki vielä, kaamos on ihan kohta jo totutellut itsensä muhun ja sitten ei tarvitse enää kerätä energiaa ollakseen itsensä.

Two In The Morning

Drank up all my money, tasted kinda lonely.

Jooh, tässä sitä taas mennään monen kuukauden tauon jälkeen - sisäinen taiteilijasieluni halusi avautua jälleen. Ja nyt jaksaa taas kirjoittaa, kun on jotain uutta kirjotettavaa, ja kun elämässä ei ole kaikki ihan 6/5 niin nyt te jaksatte lukeakin kun voitte samaan aikaan tuntea jonkinlaista ylemmyyttä tai ihan vaan ostatte synninpäästöä sympatiallanne. Olkoon miten oli, here - we - go.

Mä olen hereillä kello 2 yöllä. Joka yö. Aina. Ihan sama mikä viikonpäivä, ihan sama onko velvollisuuksia (joita mulla ei ole kun onnistuin nekin kusemaan aika tyydyttävin arvosanoin tossa helmikuussa), ihan sama oonko selvinpäin vai päihtynyt - jota mä myöskin tuppaan olemaan nykyisin sillon tällön (tähän aikaan tai oikeestaan mihin aikaan vaan). Mä kuulen kun Altsun ja Emmin kämpän kello tikittää. Voisin kuulla miten oman kämpän kello tikittää, jos mulla olis kämppää. Poste restante porukoilla, mut oikeeta kotia? Nope. Tavallaan vapauttavaa olla juureton ja irti kaikesta. Omaisuus parissa kassissa. Ei mitään tai ketään jolle olis tilivelvollinen yhtään mistään. Ja tottakai mun pitäis olla helvetin tyytyväinen, tätähän mä olen aina halunnut, eikö? Olla vapaa ja nuori ja outcast ja mitä vielä. Ja olinhan mä aluksi, ensimmäinen kuukaus-puoltoista meni ihan lepposasti kun olin vielä täysin persaukinen. Sit mä sain rahaa. Ja nyt mun pitäis tehdä sillä rahalla jotain, ennen kun mä juon sen pois (ei nyt puhuta mistään huimista summista). Pitäis vuokrata kämppä ja maksaa tällä rahalla ruuat kuukaudeks. Tai ostaa sohva fidasta. Tai jotain. Jotenkin heti, kun rahaa on, sen käyttö alkaa stressaamaan. Kun sulla on kymppi tilillä, ei kukaan tule moralisoimaan miten sä käytät sen. Kun sulla on enemmän, aina on joku tuomitsemassa olan takana. Joo, velkoja oon maksellut pois, jopa niitä joita muut ei oo muistanu. En tykkää olla loinen, joten maksoin myös mutsille jotain sen lahjoituksia takas. Mä tiedän ettei oo helppoo niilläkään kun laskuja tunkee joka kolosta ja rahaa ei yhdestäkään. 

Ja en mä voi pelkästään rahaa syyttää, koska let's face it mä voisin vaan lahjottaa noi vikatkin pois ja vaan elää niinkun tähänkin asti. Ei se raha mun vapautta vie pois, vaan mun pelkuruus. Tai ei edes pelkuruus, vaan ihan normaali ihmisluonto. Laumaeläin, y'see. Musta tuntuu että me kaikki tarvitaan jotain stabiilia ja pysyvää. Joku paikka mihin piiloutua kun ei haluu nähdä ketään. Joku paikka mihin kutsua kavereita. Jotain. Ja se on ihan normaalia, eikä mun kuuluis pettyä itseeni kun huomaan haluavani sitä paljon puhuttua perustaa elämälle. Se vaan on melko loukkaavaa tajuta olevansa jotain muuta kuin on aina luullut olevansa. Jotenkin sitä ottaa niin kovin itseensä kun huomaa olevansa päivä päivältä "normaalimpi". Kun tajuaa, että se oma anarkismi olikin vaan common privileged white girl -juttu. Kun huomaa, ettei tässä mun maailmassa ole mitään muuta protestoitavaa kun päihteiden laillistaminen ja alkoholisensuuri. Kun huomaa, ettei se oikee maailma olekaan ihan niin mustavalkoinen ja ääripäitä täynnä kun joskus aatteli. Kun huomaa, ettei tässä maailmassa voi elää reppureissaajana, vaan karu sanonta pätee liiankin kirjaimellisesti, "Routa porsaan kotiin ajaa".

Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).

Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.