"Et kai sä vieläkin muistele noita juttuja?"
"Siitähän on vaikka kuinka kauan" ja
"Kaikki nyt teininä tekee tyhmiä juttuja"
- The complete collection.
Alkuun pitää sanoa, että kyseessä oleva kiusaaminen tapahtui siis yläasteella. Ja että se kohdistui muutamaan ihmiseen, että se oli päivittäistä, ja että se oli henkistä, eikä fyysistä - vaikka arpia siitäkin on jäänyt - , ja että tilanteessa kiusaajat eivät omien sanojensa mukaan ole tajunneet kiusaavansa. Seuraavaksi pitää sanoa, että vaikken koskaan itse katso joutuneeni kiusaamisen kohteeksi, olen vihannut näitä ihmisiä ääneen ja lujaa jo lähemmäs kymmenen vuotta. Olen vihannut, koska he ovat kiusanneet minun ystäviäni. Olen ollut silmittömän, järjettömän, käsiä tärisyttävän vihainen siitä, miten joku on kehdannut sanoa minun ystävilleni jotain niin hirveää. Miten joku on kehdannut tuoda minun ystävilleni sellaisen olon. Miten joku on kyennyt kohtelemaan ketään sillä tavoin. Olen ollut sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut päässäni tilanteita, joissa löisin heidän päänsä seinään. Sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut saavani heidät itkemään, ja nauravani vieressä. Sillä tavalla vihainen, että olen toivonut heidän, heidän lastensa, ja heidän lastenlastensa tulevan kiusatuksi.
Tämän vuoksi suivaannuinkin heti, kun näin yhden heistä päivittävän facebookiin jotain ystävyyteen kannustavaa, jossa mainittiin, kuinka kaikkia pitää kohdella aina ja poikkeuksetta kiltteydellä.
Kommentoin itse ensin jotain ironista. Jotain siihen suuntaan, että olin samaa mieltä, ja että tosiaan kaikkia pitää kohdella aina kiltteydellä, sillä koulukiusaaminen jättää monelle elinikäiset arvet. Ja kohta olikin jo sota käynnissä. Mainittakoon, että tiedän näiden keskustelujen kuuluvan yksityisiin viesteihin, eikä julkisille kommenttialustoille. Mainittakoon myös, että jos keskustelu olisi ollut yksityinen, diplomatiani olisi ollut vain etäinen muisto jo kolmannen kommentin kohdalla.
Ensimmäisenä oli entisten kiusaajien kommenteissa huomattavissa seuraavat toistuvat kaavat: Siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt "tyhmyydet". Seuraavaksi huomasi selkeästi sellaisen ärtymyksen, joka kommentteja kirjoittaessa oli vallannut sormet. Rivien väleistä pystyi kuulemaan sen tuhahduksen, joka on päässyt kun he ovat huomanneet jonkun edes ottaneen aiheen puheeksi.
Tästä syvennyttyäni keskusteluun erään ihmisen kanssa, huomasin, että taustalla kuitenkin oli aito katumus, että (ainakin häntä) aidosti harmitti ne asiat mitä on tullut tehtyä ja sanottua. Kuitenkaan anteeksipyyntöä kiusatuille tivatessani tuli itselle sellainen fiilis, ettei asiaa kuitenkaan pidetty niin vakavana. Koska "siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt ´tyhmyydet´."
Voiko kiusaamisesta todella koskaan päästä yli? Oma vihani kesti miltei vuosikymmenen. Ystävieni ja muiden tarinoita kuunnellessa tulee vieläkin tippa linssiin, kun huomaa kuinka ne asiat edelleen satuttaa miltei vuosikymmenen, tai jopa useamman vuosikymmenen jälkeen. Kuinka ne lauseet kaikuu päässä ikuisuuden. Kuinka ne tuntuu itsetunnossa, kuinka niiden jälkeen on ollut vaikeaa ymmärtää omaa arvoaan. Oma sukulaiseni, yli 40-vuotias, muistaa vieläkin joitain lauseita, joita hänelle on sanottu lukioaikoina. Ne on vaikuttaneet ihmissuhteisiin, luottamukseen ja vaikuttavat edelleen etäisesti itsetuntoon. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Kiusaamisesta ei voi todella koskaan päästä yli.
Onko katumus lippu synninpäästöön? Onko oman oikean ja väärän ymmärryksen parantuminen? Onko päätös tulla paremmaksi ihmiseksi? Monet sanovat katuvansa todella tekojaan, ja että jos voisivat, ottaisivat jokaisen sanan takaisin. Siinäpä ongelma piileekin; "jos voisivat". Mutta eivät voi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sanottua saa poistettua olemassaolon historiasta, vaikka kuinka haluaisi. Ne sanat, joiden sanominen harmittaa, on joidenkin ihmisten syy olla puhumatta kellekään. Ne asiat haluaa lakaista maton alle molemmat osapuolet, mutta kiusatulle ne tulevat pintaan aina, kun on paha olla. Kiusaajille niistä sanoista tuntuu olevan ikuisuus, mutta kiusatulle ne tuntuvat yhä ihan eilisiltä. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Katumus, ja muutos parempaan suuntaan eivät ole lippuja synninpäästöön.
Nuoruutta ja tyhmyyttä taas en lähde edes käsittelemään, sillä kaikki varmaan itsekin ymmärtävät, että kaikki nuoret eivät ole kiusaajia omasta "nuoruuden tyhmyydestään" huolimatta. Tulee toki tehtyä tyhmiä juttuja teininä: itse hyppäsin salonjokeen vaatteet päällä viisitoista kesäisenä, ja jäin kiinni torilla kaljan juomisesta. Kuitenkaan nämä minun nuoruuden tyhmyyteni eivät ole tehneet elämisestä kenellekään päivittäistä tappelua. Paitsi ehkä äidille, joka joutui muistuttamaan mua muutaman kuukauden, etten taas tee mitään idioottimaisuuksia.
Mitä sitten voi tehdä? Mitä voi tehdä, jos kerran katumus ja muuttuminen ei auta?
"Anteeksi."
Sen voit tehdä. Vaikka se itselle tuntuisikin aivan mielettömältä pyytää anteeksi jotain teini-iän tyhmyyksiä mistä on ikuisuus, sun täytyy tehdä se. Siksi, koska se on ainoa asia minkä sä voit tehdä, ja siksi, koska se varmasti merkitsisi jotain kuulla, että edes niiden ilkeiden kommenttien laukojat ei tarkoita niitä. Että ne vetäisi ne takaisin jos voisi. Että ne toivoo hyvää. Ehkä sitten niiden kommenttien kuulijakin lakkaisi uskomasta niihin, lakkaisi määrittelemästä itseään niiden kautta.
Sekään ei välttämättä auta, mutta muuta sä et oikeen voi.
Viimeinen fakta: Sun täytyy vaan elää sen tiedon kanssa, että sä olet peruuttamattomasti vaikuttanut jonkun elämään. Ja se on sun rangaistuksesi, jonka joudut kohtaamaan joka päivä koko loppuelämäsi. Että sä olet aiheuttanut sellaista tuhoa, jonka se toinenkin joutuu kohtaamaan loppuelämänsä. Mä haluaisin sanoa, että sä et ole ansainnut sitä, mutta rehellisyyden nimissä en voi. Mä olen melkein pahoillani siitä, mutta sen kanssa sun täytyy elää. Että ihan sama mitä teet, sä olet saanut jonkun itkemään itsensä uneen iltaisin. Sä olet saanut jonkun pelkäämään koulua, kauppakeskusta tai omiin profiileihinsa kirjautumista. Sä olet saanut jonkun tuntemaan olonsa arvottomaksi ja huonoksi. Sä olet syönyt palan siitä ihmisestä, tai palan sen elämästä, jota se ei koskaan saa takaisin.
Elä sen kanssa, jos voit. Koska muutakaan sä et voi.
Tämä on omistettu ennen kaikkea niitä varten tehty, joiden kiusaajat eivät vieläkään ymmärrä tai pyydä anteeksi. Mä antaisin teille uudet ala-asteet, ylä-asteet, lukiot ja nuoruudet jos voisin, mutta en voi, joten yritän edes saada ne ymmärtämään.
