Mä olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Mä tulen lähes kaikkien kanssa toimeen ja osaan heittäytyä ja nauraa itselleni. Mä olen empaattinen ihminen ja haluan kuunnella ja auttaa, jos vaan mitenkään voin. Mä olen huumorintajuinen ja sanavalmis, mä olen aina mukana, mä rakastan sosiaalisia tapahtumia ja en osaa elää ilman ihmiskontaktia. Mä soitan kolmelletoista eri ihmiselle ihan vaan saadakseni kahviseuraa, mä ylibuukkaan päiväni täyteen ihmisiä.
Mä olen todella antisosiaalinen ja introvertti. Mä vihaan ihmiskuntaa kokonaisuutena ja pidän mun rakastamiani ihmisiä jonkinlaisina valonpilkahduksina, poikkeuksina ihmisrodussa. Mä en jaksa keskustella mitättömiä small talkeja, mä en jaksa nauraa edes omille vitseilleni, saatika muiden vaikka ne olis kuinka hauskoja. Mä istun kotona yksin tekemättä mitään, tuijotan seinää ja joku soittaa mulle, enkä mä vastaa. Ja mitä useampi puhelu tulee, sitä väsyttävämmältä punaisen napin painaminen tuntuu. Mä nukun, käyn tupakalla, nukun, nukun lisää, nukun ja nukun ja tuijotan seinää. Sosiaalinen elämä tuntuu yhtä raskaalta kuin maratonin juokseminen krapulaisena sunnuntaina.
Mä olen molempia. Kumpaakin yhtaikaa, ensimmäisen yliotteessa pääosin, toisen yliotteessa viikon-kuukauden aalloissa. Ja mä olen pahoillani etten mä jaksa aina olla ensimmäistä, ja mä olen pahoillani että mä en jaksa aina vastata puhelimeen edes sanoakseni etten jaksa. Mun pitää näiden aaltojen aikana vaan kerätä viis päivää energiaa siihen, että Roosa jaksaa olla Rössi kaks päivää. Kuulostaa varmaan todella mielenvikaiselta ja vinksahtaneelta, mutta niin se vaan menee.
Musta tuntuu että mä alan olla aallonharjan yli jo. Odotelkaa hetki vielä, kaamos on ihan kohta jo totutellut itsensä muhun ja sitten ei tarvitse enää kerätä energiaa ollakseen itsensä.
