It's okay, and it's gonna get better.
Mua ärsyttää. Mua ärsyttää se, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi. Mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa asioiden stressaamiseen kun niiden hoitamiseen. Ja ennen kaikkea mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa viikossa syömistapojen, painon, pömppiksen, punottavan ihon, kuivan tukan, yksinäisyyden ja tylsien päivärutiinien stressaamiseen ja niistä ahdistumiseen, kun mä olen vuosiin käyttänyt laskuihin tai vuokraan tai koulunkäyntiin tai työnhakuun.
Mä haluaisin että joku kirjottaisi kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan. Joku kirjoittaisi suomalaisista tytöistä jotka näyttää siltä kun keskiverto suomalainen naisenalku näyttää, jotka asuu keskivertopienissä kaupungeissa tai kylissä, ja joilla on keskinkertainen koulumenestys ja keskinkertainen elämä ja keskinkertainen painoindeksi. Mä haluan, että joku kirjoittais kaikista näistä, niin että ne olis kauniita. Niin, ettei niiden kaikki toivo ole menetetty vaikka ne asuis vielä täysikäisinä vanhemmillaan tai pienessä kaupungissa neljännessä kämpässä kun ne vannoi muuttavansa heti kun pystyy pois. Niin, ettei niiden tarvitsis käydä läpi suurta muodonmuutosta tai laihduttaa neljäätoista kiloa ennen kun ne on 25. Mä haluan, että joku kirjoittais siitä mitä on olla kuustoista ja vihata kuntaliitoksia, kirjoittais niin ettei siinä ole mitään hävettävää.
Valitettavasti mä en osaa kirjoittaa kirjoja, en tv-sarjoja, enkä elokuvia. Mutta mä kirjoitan tämän tekstin, tämän pienen sydämenlyönnin pituisen rakkauskirjeen teille, jotka olette pienten kaupunkien pieniä naisia:
Se on ihan ok olla sä.
Ei vain sen takia koska John Green sanoo että sussa on universumi ja kaikkeus. Eikä vain sen takia, että sun äitis sanoo niin( tosin kiitos, äiti, kaikista niistä kerroista kun sanoit). Eikä tosiaankaan vain sen takia, että maailma on vihdoin ottanut mantrakseen "Lihavat, lättärintaiset ja appelsiini-ihoisetkin ovat ihmisiä!"
Koska mä tiedän, että sitä on vaikea uskoa. Mä tiedän, että sanoja on vaikea uskoa kun ne kuvitetaan aina piirroksilla kreikkalaisista jumalattarista tai painetaan Cara Delevignen naaman päälle. Mä tiedän, että on vaikea uskoa että rakkaus on sokeaa, kun sen kasvoiksi valitaan aina 50-kiloinen näyttelijä joka aloitti uransa mallina. Ja mä tiedän, kuinka kamalaa se on katsoa 6-kiloa ylipainoista 18-vuotiaan kroppaa peilistä sen jälkeen kun on kaksi tuntia katsonut kun rakkautta julistetaan Julia Robertsille, Natalie Portmanille ja Mila Kunikselle (surullinen fakta: en muistanut näyttelijättärien nimiä ja kun laitoin googlen hakukoneeseen "actresses", oli ensimmäinen linkki "101 Most Beautiful Actresses Alive"). Ja mä tiedän kuinka sä katsot itkuista itseäs, turvonneita silmiäs ja yhteen hinkkaavia reisiäs peilistä ja mietit "Miksi mä kuvittelen että kukaan haluais tätä".
Mutta joku haluaa. Ja joku on jo katsonut sua joskus ja miettinyt, miltä tuntuis nähdä sut alasti tai suudella sua. Ja joku on katsonut sun instagram-kuvia ja nähnyt susta märkiä unia. Joku haluaa baarista lähtiessä tietää, miten sun X-kupin rinta sopii sen käteen, tai miltä sun reiden ja lantion välinen kurvi tuntuu. Moni tulee vielä katsomaan sun alastonta kehoa niinkuin se olis kaunein ja haluttavin asia, mitä kukaan on nähnyt. Moni tulee hivelemään sun mahaa( vaikka sä olet siitä epävarma ja koitat peittää sen käsilläs), koska sen iho on niin pehmeää. Moni tulee vielä hivelemään sormiaan sun kylkiluiden tai lapaluiden välissä ja miettimään että voisikohan niitä soittaa niinkuin ksylofonia tai bongorumpuja. Moni tulee vielä katsomaan sua, ja miettimään, miten kukaan missään ikinä on voinut haluta mitään muuta.
Ja se on ihan ok olla sinä. Ei vain siksi, että me ollaan kaikki toistemme puolikkaita tai siksi, että sun äiti sanoo niin( ja jälleen äiti, kiitos kaikista kerroista kun sanoit). Se on ihan ok olla ujo ja kliininen. Tai ronski ja rönsyilevä. Tai koohottaja. Tai kaikkia edellämainittuja eri päivinä tai samaan aikaan.
Koska mä tiedän, että sitäkään ei ole helppo uskoa. Ei ole helppo mukautua yhteiskuntaan jossa rakastettavia naisia on vain muutamaa lajia: 1. Kivenkova ja myrskyisä ja itsenäinen ja mysteeri; 2. Hiljainen ja herkkä ja pienisieluinen ja sinisilmäinen ja hauras; 3. Itsevarma ja hauska ja vapaasieluinen ja positiivinen; 4. Hellä ja lämmin ja pullantuoksuinen ja turvallinen.
Jos rakastettavat naiset olisivat kappaleita, niitä olisi kahdeksan: 1. Nirvanan tai RHCP:n biisi ; 2. Damien Ricen tai Bon Iverin biisi; 3. Dexy's Midnight Runnersin tai Queenin biisi; 4. Pariisin Kevään tai Ed Sheeranin biisi. Ja jokainen noista on todella hieno ja ihana ja omalla tavallaan uskomaton, mutta sinä päivänä kun koko maailma kuuntelee kahdeksaa kappaletta niin aurinko laskee itään ja mä olen koira. Ja mä toivon että te ymmärsitte mun vertauskuvan ja vaikkette ymmärtäneetkään niin sillä ei ole väliä, koska sä et ole kappale etkä ihmistyyppi etkä Hollywood-hahmo. Sä olet tyttö, tai nainen, tai jotain siltä väliltä ja mietit vielä itsekin että missä mennään.
Se on ok olla sä. Ja mä tiedän, ettei se tunnu siltä kun koko media ja naistenlehdet tunkee sulle käteen testejä joilla saat selvittää oletko luonnetyyppiä a,b,c vai d. Ja kun koko internet survoo sun jokaiseen sosiaaliseen mediaan kauniita lainauksia kirjoista joissa kuvaillaan mysteerisiä ja uskomattoman kiehtovia naisia, ja jostain syystä sä luulet että ne näyttää ja kuulostaa Kristen Stewartilta koska niin Hollywood sulle sanoi.
Ja jos hetkeksikään erehdyt luulemaan olevas tylsä, muistele kaikkia niitä kertoja, kun olet tehnyt jotain mitä et usko kenenkään muun tekevän: Kun kerran söit kolme päivää salmiakkia ja katsoit tv-sarjaa, kun pienenä vapautit ruohonkorsia purkeista, kun päiväkodissa opeteltiin aakkosia ja sä piirsit vierustoverien kirjoihin L:n kohdalle E:tä. Mitä vaan, koska ne on kaikki kiehtovia ja ihmeellisiä asioita ja kaikki sun oudoimmat ajatukset on runoja jonkun korvaan, ja niin moni ihminen kuolisi kuullakseen sun tarinoita sun ylä-asteen matematiikan tunnista ja katsoakseen sua silmiin eikä voi juuri nyt sua ajatellessaan edes kuvitella että pitäisit itseäs tylsänä. Ja joku on jo katsonut sun koohottamista ja sähläämistä kun oot tiputtanut laukkus keskelle kävelytietä tai sitä kun kosket ovenkahvaan kolmesti ennenkun avaat sen tai sitä kun naurat niin että röhkit, ja miettinyt kuinka kiva olis nostaa se laukku tai avata se ovi tai tietää mille sä naurat.
Se on ihan ok olla sä. Se on ihan ok, se on aina ollut ihan ok ja se tulee aina olemaan ihan ok. Ei siksi että mä sanon niin kun olen vihainen Hollywoodille, eikä siksi että kirjailijat ja runoilijat ja laulajat ja kauniit miehet ja naiset sanoo niin. Vaan siksi, että kaikille meille muille se on ollut kokoajan ihan ok, ja suurimmalle osalle se mitä sä olet ollut on ollut huomattavasti parempaa kuin ok ja ainoa jolla on ongelma sun kanssa olet sinä. Rehellisyyden nimessä maailman väestöstä n. 0.000000005% tulee ikinä pitämään sua yhtään vähempänä kun ok, ja sekin johtuu siitä että ne on kateellisia tai niillä on itsellä paha olla.
Se on ihan ok olla sä. Ja sun pitää ymmärtää se, se on niin, niin tärkeää että sä ymmärrät sen.
Sun pitää ymmärtää se, koska mä olen niin kyllästynyt kuulemaan tytöistä jotka itkee äideilleen olevansa lihavia kun ne painaa 60 kiloa 14-vuotiaina. Mä olen kyllästynyt tietämään niin monta tyttöä jotka itkee itsensä uneen koska ne on yksinäisiä ja niistä tuntuu että se johtuu niiden pömppiksestä tai isosta nenästä. Mä olen kyllästynyt näkemään hiljaisia tyttöjä baarien reunoilla jotka katsoo vierestä kun niiden pienemmille kavereille puhutaan koska ne on niin varmoja ettei ketään kiinnosta ne. Mä olen kyllästynyt tyttöihin joista tuntuu että elämä on ajanut ohi jo vaikka ne ei ole vielä edes 20.
Ja se on niin tärkeää että kun susta tuntuu ettei sun elämä ole sellaista kun sen pitäis olla etkä sä ole sellainen kun sun pitäis olla, niin katsot ulos ikkunasta tai menet ulos ja hengität ilmaa ja kyyläilet taivasta ja kuvittelet olevas siellä missä sun pitäis olla niiden ihmisten kanssa ja sellaisena kuin sun pitäis olla, koska kulta se taivas on samanlainen siellä ja joku siellä katsoo sitä just nyt ja on lähtenyt sieltä missä sä olet just nyt. Ja se muistaa miltä tuntuu olla sä, mut se tietää ettei se oo ikuista ja se haluaa että säkin tiedät sen. Ja kun sulle tulee paha mieli siitä ettei sun vatsa kaarru sivuilta, muista että maailmassa alkaa sillä aikaa tuhat rakkaustarinaa joiden painoindeksiä ei mitata, ja maailmaan syntyy sillä aikaa miljoonia tyttöjä tuhansiin pieniin kaupunkeihin ja joku niistä on seitsemäntoistavuoden päästä sinä. Ja muista se tuntematon joka kääntyi tänään bussipysäkillä katsomaan sun perään ja tiedä että se mietti miltä sun hiukset tuoksuu tai miten sun lantio kaartuu, ja se on yksi kymmenistä muista.
Ja vieläkään mä en tiedä, saako tästä mitään järkeä, muttei sillä kai ole väliä kun mä olen kuullut ettei rakkauskirjeitä kirjoiteta luokkahuoneisiin. Mutta syteen tai saveen, siinä se nyt sitten oli. Lähes tunnin pituinen avautuminen jonka te luette minuuteissa, ja joka joiltakin katoaa sekunneissa. Mä vaan toivon että sä tiedät, miten paljon rakkautta mä lähetän sulle, ja kuinka mä kyllä ymmärrän ettei ole helppoa olla sä. Mut mä toivon että sä muistat tän rakkauskirjeen, ja nyt kun mä tärisevin käsin, niin kuin 14-vuotias poika painaa kätensä ensikertaa vasempaan rintaan painan ENTER ja lähetän tämän, mä toivon että olet sille ja itsellesi hellä.
Rakkaudella,
Keskivertokokoinen, Keskivertokyläläinen, Outo eikä erityisen Hollywoodmainen, Rakastettava tyttö.
p.s. Eniten mä haluaisin, että joku olis kirjoittanut sen kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan sillon kun mä olin 15 ja kertonut mulle ettei rakkaus tule kokoina 30-36. Koska mä olen myös lopen kyllästynyt istumaan baarin reunalla ja vihaamaan pitkätukkaisia naisia koska niillä on rakastettavampi vyötärönmitta ja ihastuttavampi nauru, eikä ne tarvitse meikkiä. Ja itkemään yksinäisyyttäni koska olen ihan varma että se johtuu mun tavasta lähettää tekstiviestejä.
