Beauty

Mulla on kummallisin olo aikoihin. Mä olen täysin selvä, mä en ajattele liikaa, mun aivot ei yritä järkeillä kaikkia asioita maailmassa, mä en kaipaa mitään. Mä en haluaisi jutella kenenkään kanssa, enkä mä tiedä pystyisinkö mä edes sanomaan mitään. Mä en osaisi kuitenkaan sanoa mitään mikä tekisi oikeutta sille ajatukselle joka mun päässä pyörii. Kaikki on vaan niin jumalattoman kaunista. Tässä pieni selvitys siitä miten pääsin tähän johtopäätökseen (p.s. mun mielestä on hirvittävän kummallista että tähän johtopäätökseen pääsy ei ole ilmiselvää):

Mä istun omassa huoneessani ja katson ikkunasta ulos. Ajatus. Onpa kaunis valaistus. Yhtäkkiä mä alan miettiä jokaista muistoa viimeiseltä viikolta. Ja jokaisessa muistossa on ollut jotain kaunista. Ei välttämättä niissä hetkissä vaan siis siinä kuvassa joka mun päähän on jäänyt. Ne on kaikki kauniita ja esteettisiä. Ja jotenkin tyyniä vaikka ne olis täynnä tunnetta ja draamaa ja huutoa ja vihaa. Mä avaan oven ja menen tupakalle etupihalle. Kävelen n. 50m pihalta lähimmälle nurmikolle. Istun alas ja katson. Ihan vaan katson. Ja voi luoja miten kaunista kaikki on. Ihan kaikki. Mä en löydä mitään rumaa mun ympäriltäni. Jopa tupakantumppi autotiellä näyttää kauniilta, kun sitä osaa katsoa hetken. Ja mä tunnen kun kyynel valuu mun silmästä. Toinen. Kolmas. Ennen kuin mä huomaankaan, mä itken hiljaa ilmeenkään värähtämättä ja poltan tupakkaa. Mä katson itseäni ohikulkevan auton kyljestä. Mäkin olen kaunis. Kun jaksaa hetken katsoa. Mä tulen takaisin sisälle ja istahdan sängylle ja mun olo on niin täysin tyyni ja tuntuu siltä kun mä leijuisin omien ajatusteni ulkopuolella. (Tässä vaiheessa painotan vielä että olen täysin selvä.) Mä en muista miltä tuntuu olla vihainen tai surullinen tai katkera tai vittuuntunut. Mä en pysty edes kuvittelemaan mitään negatiivista.

Ja mä aloin miettiä miten kukaan voi vihata mitään tässä maailmassa, kun kaikki on vaan niin saatanan kaunista. Mä mietin että miten voi löytää syytä vihata mitään tai ketään kun kaikki on kaunista. Jollain tavalla kaikki on kaunista ja kaikki sopii yhteen. Ei tässä maailmassa ole mitään ylimääräistä. Ei juuri nyt. Ei mulle. Ja surukin on kaunista. Ja viha. Ja katkeruus. Ja sydänsurut. Ja ilo, ja nauru, ja huuto, ja kiroilu, ja sun ex-poika/tyttöystävän uusi rakkaus, ja sun vihaamasi ihmisen onni, ja ihan kaikki. Mä en löydä tästä maailmasta mitään vikaa. En just nyt. En itselleni.