My heart is beating in a different way

Missing - The XX

Mä olisin laittanut sulle facebookissa viestiä, niin kuin nykyään tehdään kun halutaan kirjoittaa merkityksellinen viesti. Avasin pölyisen boksin jossa luki sun nimesi, ja luettuani viimeisen viestin jonka laitoit mulle painoin pienessä paniikissa ruksia. Muistettuani miten pahasti mä sulle tein mä vaan pakotin hätäisesti itseni kääntämään pääni. En mä voi. Muutama päivä jälkeenpäin mä olisin laittanut sulle tekstiviestin, niin kuin nykyään tehdään jos halutaan vähän henkilökohtaisempaa touchia sanomaan. Selasin osoitekirjaa ja yllätyin/hämmennyin vähän siitä että sun nimes tosiaan löytyi vielä sieltä. Näpäytin sitä keltaisen kirjekuoren kuvaa sun kirjaintesi perässä ja luettuani viimeisen viestin jonka olin saanut sulta heitin kännykän sängylle ja rojahdin istumaan siihen viereen. Ja vaikka mä kuinka koitin, mä en enää pystynyt unohtamaan miten ilkeästi mä satutin sua, joten mä vaan pakotin itseni painamaan edellistä, edellistä, edellistä, kunnes mä näin enää pimeän näytön ja siitä oman heijastukseni. En mä vaan vittu voi. Joten here goes nothing:

Tää ei ole rakkauskirje. Eikä tää ole anteeksipyyntö, eikä tää ole sitä että mä pyytäisin sua takas. Tää on vaan sitä, että mun on pakko saada tää pois mun harteilta, pois mun mielestä, tai paremmin sanottuna "off my chest". 

Mä en voi kuin hyväksyä sen faktan että mä olin täys paska. Mä en voi kun itkeä sitä ja pyytää sitä anteeksi sulta ja joltain jumalankaltaiselta ylemmältä taholta, tyyliin karmalta tai joltain ikuiselta meitä kaikkia isommalta energiavirralta tai joltain joka pystyis antamaan mulle anteeksi sunkin puolesta. Koska mä en tiedä pystytkö sä antamaan mulle anteeksi, ja mä en tiedä pystyisinkö mä elämään sen mun paskuuden kanssa ilman kenenkään anteeksiantoa. Joten anteeksi. Kaikesta, siis ihan kaikesta mitä mä olen sulle koskaan aiheuttanut.

Mä en voi kun hyväksyä sen faktan että mulla on sua ikävä. Mä en voi kun myöntää sen itselleni ja ihmisille mun lähellä, koska sille ei voi tehdä mitään. Tai ainakaan mä en voi. Mä en voi kun kuunnella kaikkia biisejä läpi ja miettiä asioita, ja yrittää ikävöidä kaikki se ikävöinti loppuun. Mä en tiedä ikävöitkö sä mua, ja mä en tiedä oletko sä jo siirtynyt elämässäs pitkälle eteenpäin. Mä en uskalla sanoa siitä mitään sulle suoraan, koska jos mä päätyisin niillä viesteillä jotenkin muistuttamaan sua turhaan mun olemassaolosta ja siitä mitä mä tein, niin mulle tulis huono omatunto. Ja jos sä oletkin jo unohtanut ja antanut olla niin mä olen suhteellisen säälittävä, koska mä en vielä ole. Ja joka kerta kun mä nään sut niin mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. My heart skips a beat.  Ja mulla on jotenkin huono omatunto jo siitäkin että mä haluaisin nähdä sut ja jutella sun kanssa ja kuunnella hyvää musiikkia, koska mä olen se joka kusi kaiken. Mä olen se, joka meni ja heitti kaiken helvettiin koska mua pelotti. 

Ja mä en haluais enää pelätä, ja mä yritän olla pelkäämättä ja mä yritän olla hyvä, ja jos sä satut lukemaan tän ja jossain syvällä sisimmässäs pystyt vielä katsomaan mua silmiin niin mä voisin yrittää sitä sun kanssas.

Do you remember? I do.