"Go find yourself"

The world is slipping through my fingers.

Mä en osaa olla, ja mua ahdistaa yksinäisyys. Mua ahdistaa sitoutua. Mä en halua olla yksin ja mä en jaksa itkeä itseäni uneen enää kertaakaan siksi ettei mulla ole ketään, mutta heti kun tulee pienikin toivo että mulla voisi olla joku niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää ja pelottaa. Ja mä en voi muuttaa itseäni. Mä en voi, enkä mä osaa, enkä mä uskalla, ja mä en tiedä haluanko mä muuttua. Mun elämä vaan lipuu eteenpäin enkä mä tartu kiinni tilaisuuksiin, koska mulla on kädet täynnä vanhoja turhia asioita joihin mä olen takertunut. 

Sitä pitäis löytää itsensä. No miten vitussa mä voin ikinä löytää itseni kun mä olen niin jumissa? Mä olen jumissa tässä kaupungissa, tässä koulussa ja tässä kodissa, ja mä en voi tehdä sille asialle mitään. Tai voisin, mutten halua, koska mä olen jumissa itsessäni. Mä olen jumissa mun omalla mukavuusalueella ja mä en halua poistua. Sitä pitäis löytää itsensä mutta miten helvetissä mä löydän mitään tai ketään kun maailma on niin jumalattoman iso ja pelottava, ja silti niin pieni että koko saatanan otsonikerros kaatuu päälle ja puristaa ja pitää kiinni. It's a big world, you say, but we're nothing but a snowflake in the blizzard that is the universe. Ja se vasta ahdistaakin. En mä uskalla mennä etsimään itseäni, ja mua pelottaa se että mä jään paikalleni. Mä olen yksinkertaisesti yks helvetin pelokas ihmisperse jolla on ongelmia vaikka muille jakaa muttei yhtäkään ratkaisua, ja joka silti jakaa ratkaisuja muttei ongelmia. Lausehirviö. 

Ja kun mä sanon että you'd be better off without me niin mä myös tarkoitan sitä. Vaikkette te sitä huomaisi itse niin romanttisella tasolla mä tosiaan olen ihan järkyttävä luonnonkatastrofi. Mä olen itsekin vielä ihan kesken ja rikki, miten mun pitäis pystyä rakastamaan ja välittämään jostain toisesta. Millä vitun resursseilla. Mä en tiedä kuka mä olen, mutta mä tiedän että mä olen yks aivan helvetin fucked up ihmisriekale. Mä en voi rakentaa itseäni jonkun muun perusteille, mä en voi ripustaa itseäni jonkun toisen oksille ja olettaa että se kestäis ikuisesti. Ja vaikka kestäiskin niin mä en silti voi tehdä niin. Koska mä en vaan voi. 

“Do not make homes out of people. This will leave you homesick and sad, missing arms that cannot hold roofs, hearts with shaky foundations.”

Mua ahdistaa olla yksin, mutta ehkä se ei johdukaan siitä että mä kaipaisin jotain toista ihmistä. Ehkä se johtuu siitä että mä en ole edes itseni kanssa, koska mulla ei vielä ole itseä jonka kanssa olla.