Fuck.

.

Jukranpujut. Mä aika harvoin pysähdyn miettimään elämääni, ulkonäköäni tai rakkausasioitani sen pidempään, koska se päättyy aika usein huonosti. Tänään istuin junassa ihan hiljaa, kello oli jotain varttia vaille kolme. Ja mä valehtelematta itkin. En ääneen, mä vaan katsoin ulos ikkunasta ja yritin estää kyynelten valumisen (epäonnistuneesti, I might add). Mä mietin, että milloin mä olen viimeksi merkinnyt jollekin jotain. Jotain enemmän kun yhden illan juttua. Jotain enemmän, kun varmaa panoa. Tai huoraa. Tai toista naista.

Mä tiedän, että mulla on menneisyys. Mulla on aika pitkä ja vaiheikas historia, ja mulla on oma painolastini, taakkani, miten sen nyt haluaakaan sanoa. Mulla on aika paksu rikosrekisteri mitä miehiin tulee, ja mulla on aika huono maine. Mutta tarkoittaako se sitä, että mua ei voi rakastaa? En mä häpeä yhden illan juttujani, eikä mulla ole mitään niitä vastaan: Seksi on kivaa, ja seksi on seksiä. Mutta joskus vaan tuntuu, että olis pitänyt jättää lähtemättä parin ihmisen mukaan. Olis voinut, olis pitänyt. Jos mä olisin seissyt kotona kylmässä suihkussa niiden reissujen sijaan, olisiko mua helpompi kunnioittaa? Jos mä olisin neitsyt, olisko mulla parempi maine? Kyllä mä tiedän, ettei kukaan halua lukkoa johon sopii kaikki avaimet, eikä kukaan halua ostaa lehmää jos saa maidon ilmaiseksi. Kyllä mä tiedän kaikki vertaukset siitä, miten kukaan ei halua puhkikulutettua jakorasiaa. Mä tiedän, ja mä ymmärrän.

Mä tiedän, että se ei ole normaalia hiippailla ulos aamulla koska ei tiedä mitään muutakaan. Mä tiedän, että vain ihmiset, jotka ovat tottuneet nukkumaan yksin pitävät kasvonsa miltei seinässä kiinni öisin. Mä tiedän, että tässä vaiheessa mun pitäisi ottaa se vähä mitä saan, koska mulla ei ole varaa valita. Mieluummin yks yö kuin ei yhtään, right? Mä tiedän, että se on aivan saatanan epätodennäköistä ja harhaista kuvitella näin, tai edes rakentaa mitään pilvilinnoja tästä aiheesta, mutta mä vaan mietin. Mä en voi kumittaa mun rumaa menneisyyttä, enkä arpia ranteissa, enkä vielä viipyileviä itsetuhoisia ajatuksia. Mä vaan mietin, tai pikemminkin toivon kait, että voisinko mä joskus löytää jonkun, joka voisi katsoa mun arpien ja humalaisten virheiden ohi, ja rakastaa mua siitä huolimatta. Mä vaan mietin, että huolisikohan kukaan lukkoa, johon voi runnoa minkä vaan avaimen, ja rynkyttää auki. Lukkoa, johon kuitenkin loppujen lopuksi sopii vain yksi avain, mikä ei riko sitä enemmän kun sen sillä avaa. Huolisikohan kukaan omenapuuta, jossa on jäljellä enää muutama mätä omena. 

P.S. Tää ei ole mikään manifesti yhden illan juttujen pahuudesta, eikä lupaus niiden lopettamisesta. Mä edelleen pidän seksistä, eikä se merkitse mulle mitään - ellei se ihminen merkitse mulle jotain.