Vastuuton

Täysin epäasiallinen ihmisperse

Mä olin viime lauantaina taas aukomassa päätäni känniääliölle. Ja vetämässä perseet perjantaina, ja pienet lauantaina vielä. Pummimassa yöpaikkaa ja kyytiä, ja röökiä. "Siis ootko sä lukiossa?" Juup, mut älä liikaa järkyty, en oo kauaa. Mulla on tossa vaatehuoneen lattialla pinossa 4 kirjaston kirjaa. Laskua tällä hetkellä 24e, ei oo varaa maksaa mut en vaan jaksa viedä niitä. Vaikka pyörin kaupungilla joka päivä. Pitäis lukea kokeeseen, en jaksa. Panostus kaikkeen 0, paitsi kaverisuhteisiin. 

Mä en haluais millään aikuistua. Siis ikinä. Mä en halua ottaa vastuuta, ja mä tykkään tästä teinipelleilystä. Ainakin jonkin verran. Ja sitten annetaan joka helvetin väliin jotain testejä ja lappuja tai sit istutaan kurssin tai vuoden tai istunnon jälkeen piirissä, ja kysytään että "Miten paljon olet edistynyt? Kehittynyt? Muuttunut?". En halua vastata, liian vähän ja liikaa. Eikö se laskettais jo taidoksi jos osais olla täysin edesvastuuton ja henkisesti nuori nelikymppisiin asti? Joka tuutista toitotetaan että pitäis olla kypsä, raitis, ja tasapainoinen että voi olla oikeesti onnellinen. Pitäis olla tyytyväinen ihan kaikkeen että sais jonkinlaisen "ehjän" ihmisen leiman. Ja pitäis olla sellanen keskustan tai demarien kanssa samaa mieltä politiikassa, syödä lihaa mutta jauhaa vähentämisestä, ja kaloreja ei saa laskea mutta atkinsia pitää kokeilla. Ei hiilareita, ei vassareita, ei punkkareita, ei narkkareita, mut viiniä voi juoda viikonloppuisin. Tai muutaman sidukan. Kaljaa jos juot enemmän kun 3 niin se on jo humalahakuista. (Kaikki juominenhan on humalahakuista, mutta ääneen sitä ei saa todeta.)

Ja mä vaan haluaisin protestoida jotain. En mä tiedä mitä, mutta jotain. Ei tässä maailmassa varmaan ole enää edes mitään protestoimisen arvoista enää, kaikki on jo "niin nähty". Haluaisin ehkä ihan vähän vetää päädyt jokatoinen viikonloppu ja tehdä jotain tyhmää minkä vois laittaa kännin piikkiin. Tai sit vaan tehdä jotain tyhmää ja hullua ilman viinaa. Ystävänpäiväkin on tulossa, voisin viettää sen päivän vetämässä julkiset perseet torin lavalla tai Plazan katolla, ja katsoa kun kaikki onnelliset pikku pariskunnat liitelis ohi ja antais pari säälivää katsetta. Ehkä ihan vähän haluaisin ihastua. Se on aina niin mielenkiintonen tunne, ja viimeaikoina mä oon ollut enimmäkseen vaan kiinnostunut. Jotenkin tuntee olonsa aina niin pikkutytöksi kun ihastuu. Ja sit ei enää stressaakaan koulu, tai työpaikan hommaaminen, tai elämässä edistyminen, vaan se miten hiukset on neljän aikaan yöllä kun käydään tupakilla. Heh, kaikkea sitä..

Ilmoitelkaa itsestänne mihin aikaan päivästä vaan niin mä olen melko valmis lähtemään kahville tai röökille tai ajelemaan tai jotain. Ei mulla ole mitään tärkeetä tekemistä, ja mä haluan olla ihmisten kanssa ettei nuppi sekoa tällasista turhista "ajatteluista".

The Past

Back in the day

Everything was easier.Or if not easier, bigger. Everything. Love was effortless as breathing, for one. And dramatic, sure. But effortless. I didn't have to work my ass off to not get anxiety from hanging out with someone. And school, school was just something we did in between adventures. Something we did in between day dreaming. Hell, even dreaming was easier. The sky is the limit? Fuck that, even the sky wasn't the limit. There were more colors in life, more sounds and more senses, like every new experience blew our minds. Every kiss was an orgasm and every song was worth dying for.

And I had so much to say. I had all the answers and all the questions at my reach, every door was open and every opportunity was taken. Changing the world wasn't just some silly dream, it was reality. We ruled this world, it was ours. And we felt it in our fingertips, every lake and stream, every bird and every fucking rock. We walked barefoot all summer because we wanted to feel the hot ground and the gravel under our heels and the grass between our toes. Every poem ripped your heart wide open and every book sewed it shut and every piece of art made us think. We weren't afraid of questioning, we weren't afraid to be mad or sad or happy, we just were. 100% everything. There was no gray, the world seemed black and white and simple and in our reach. 

Now we're just stuck studying things we don't want to study to get a job we don't want so we'll get a life we can settle for. What would it take to make us brave again? How much would it take to kiss a stranger on the lips and begin a game of hide-and-seek.?

"Go find yourself"

The world is slipping through my fingers.

Mä en osaa olla, ja mua ahdistaa yksinäisyys. Mua ahdistaa sitoutua. Mä en halua olla yksin ja mä en jaksa itkeä itseäni uneen enää kertaakaan siksi ettei mulla ole ketään, mutta heti kun tulee pienikin toivo että mulla voisi olla joku niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää ja pelottaa. Ja mä en voi muuttaa itseäni. Mä en voi, enkä mä osaa, enkä mä uskalla, ja mä en tiedä haluanko mä muuttua. Mun elämä vaan lipuu eteenpäin enkä mä tartu kiinni tilaisuuksiin, koska mulla on kädet täynnä vanhoja turhia asioita joihin mä olen takertunut. 

Sitä pitäis löytää itsensä. No miten vitussa mä voin ikinä löytää itseni kun mä olen niin jumissa? Mä olen jumissa tässä kaupungissa, tässä koulussa ja tässä kodissa, ja mä en voi tehdä sille asialle mitään. Tai voisin, mutten halua, koska mä olen jumissa itsessäni. Mä olen jumissa mun omalla mukavuusalueella ja mä en halua poistua. Sitä pitäis löytää itsensä mutta miten helvetissä mä löydän mitään tai ketään kun maailma on niin jumalattoman iso ja pelottava, ja silti niin pieni että koko saatanan otsonikerros kaatuu päälle ja puristaa ja pitää kiinni. It's a big world, you say, but we're nothing but a snowflake in the blizzard that is the universe. Ja se vasta ahdistaakin. En mä uskalla mennä etsimään itseäni, ja mua pelottaa se että mä jään paikalleni. Mä olen yksinkertaisesti yks helvetin pelokas ihmisperse jolla on ongelmia vaikka muille jakaa muttei yhtäkään ratkaisua, ja joka silti jakaa ratkaisuja muttei ongelmia. Lausehirviö. 

Ja kun mä sanon että you'd be better off without me niin mä myös tarkoitan sitä. Vaikkette te sitä huomaisi itse niin romanttisella tasolla mä tosiaan olen ihan järkyttävä luonnonkatastrofi. Mä olen itsekin vielä ihan kesken ja rikki, miten mun pitäis pystyä rakastamaan ja välittämään jostain toisesta. Millä vitun resursseilla. Mä en tiedä kuka mä olen, mutta mä tiedän että mä olen yks aivan helvetin fucked up ihmisriekale. Mä en voi rakentaa itseäni jonkun muun perusteille, mä en voi ripustaa itseäni jonkun toisen oksille ja olettaa että se kestäis ikuisesti. Ja vaikka kestäiskin niin mä en silti voi tehdä niin. Koska mä en vaan voi. 

“Do not make homes out of people. This will leave you homesick and sad, missing arms that cannot hold roofs, hearts with shaky foundations.”

Mua ahdistaa olla yksin, mutta ehkä se ei johdukaan siitä että mä kaipaisin jotain toista ihmistä. Ehkä se johtuu siitä että mä en ole edes itseni kanssa, koska mulla ei vielä ole itseä jonka kanssa olla.

Tule

Tule mun viereen nukkumaan

Nyt ihan oikeesti, ihan kuka vaan, tulkaa mun viereen nukkumaan. Ette saa pillua, ehkä pari röökiä. Mä en halua mitään muuta kun jonkun jonka vieressä nukkua. Nyt ahdistaa, väsyttää, itkettää ja pelottaa. Ja mä en halua hautautua omiin ajatuksiini ja kylmiin isoihin peittoihin. Mä en halua angstata tai hake sen enempää huomiota, nyt mun on vaan pakko saada joku mun viereen nukkumaan. Täällä on ovi auki ja valot päällä, tänne löytää kyllä. Mä hohkaan sellaista ihan uudenlaista yksinäisyyttä, mikä ei kaipaa romanttista lievitystä tai pusuja ja haleja, mut löytää kyllä. Mä olen sekuntien päässä paniikkikohtauksesta, ja mun rinnan päällä on kahden tonnin kivi. Jos sä välität musta yhtään, tule mun viereen nukkumaan. Mä kävelen vastaan tai haen vespalla. Mä tulen sinne. Mä vaan haluan jonkun viereen, heti. Pliis älkää antako mun olla taas yks säälitty tyttö, jota päivittelette yksin päässänne ja jätätte huomioimatta, älkää antako mun käpertyä kasaan ikkunan viereiseen sängynnurkkaan. Auttakaa. Mä harvoin kehtaan pyytää suoraan, mutta nyt mä pyydän. Joku tulkaa tänne, ja pitäkää loput vaikka pilkkananne loppuvuosi, loppuelämä, mä olen valmis kärsimään seuraukset, kunhan joku nyt tulee viereen ja pitää kiinni. Mä pyydän, ja anelen, ja rukoilen, ja tiputan ihan kaikki vaatimukset ja suojakilvet. Mä kerron ihan kaiken, mä en salaa mitään, mä olen täysin rehellinen ja paljas, kunhan joku vaan uskaltautuu avaamaan meidän etuoven. 

Olkaa kilttejä, ja tulkaa mun viereen. Mä en pyydä nyt, tänään, tänä yönä mitään muuta. Täällä on liikaa varjoja yhdelle päälle. Mä en saa henkeä.

Dude...

...Life's fucking great.

Koska ilmeisesti jos lause alkaa sanalla "Dude", se on jotain supertärkeää.

Mä istuin saunassa, ja avasin ikkunan. Tuli sellanen miellyttävä tunne, kun kuuma ilma ja kylmä ilma kohtaa, muttei sekoitu. Ristiriitaista shokkiterapiaa polttavan kuuman ja hyytävän kylmän ilman välityksellä. (Ennen kuin jatkan, haluaisin huomauttaa että tää päivä on ollut aivan tavallinen, tylsä päivä.) Ja mä vaan aloin hymyillä. Ilman mitään sen suurempaa syytä, tai ehkä juuri siksi suurimman. Mitään erikoista ei tapahtunut, ei mitään erityistä valonpilkettä, söpöä tai hauskaa hetkeä. Mä vaan istuin siinä ylälauteella ja totesin, että mun elämä on oikeesti ihan hienoa. Mä en ole peeaa, mä en ole sairas, mä en ole epäonnistuja, mä en ole yksin. Joo, okei, mulla ei ole ketään romanttisessa mielessä, ja se vituttaa joskus. Ja joo, okei, mä tappelen faijan kanssa aika paljon, ja se vituttaa aika usein. Mut eikö meillä kaikilla ole jotain omia ongelmia? Jotain ylimääräistä taakkaa? Eikä se tee kenenkään elämästä sen enempää tai vähempää perseestä. 

Jos alettais vertaamaan Rössiä nyt Rössiin viime keväänä? Eri ihminen. Mä olen ehjä. Mulla on kaikki (pääsääntöisesti) hyvin. Mä en enää mieti iltaisin itsemurhaa, tai itke itseäni uneen. Mulla ei ole mitään harhaisia kuvitelmia kauneudesta jota mä yrittäisin saavuttaa. Mulla ei ole mitään tuoreita arpia käsissä tai halua hankkia niitä. Mulla ei ole enää mitään ylimääräisiä ihmissuhdedraamoja, eikä kyllä ylimääräisiä ihmissuhteitakaan. Kaikki ne ihmiset, jotka mä haluan elämääni on siinä jo, ja ne joita en siihen halua on lähteneet omasta tahdostaan. Mulla on kaikki okei. Ei mitään jätettävää tai lisättävää.

Te ette voi kuvitella, miten ihana tunne se on, kun on ollut niin rikki niin kauan ja löytää itsensä ehjänä. Miten ihana tunne se on, kun ei voi lakata hymyilemästä. Miten ihana tunne se on, kun on tasapainoinen. Miten läpikotaisin voi ihminen olla onnellinen, edestä, takaa, sivuilta, sisältä ja ulkoa. Perkele, vittu, saatana, kun mä olenkin onnellinen.

Fuck.

.

Jukranpujut. Mä aika harvoin pysähdyn miettimään elämääni, ulkonäköäni tai rakkausasioitani sen pidempään, koska se päättyy aika usein huonosti. Tänään istuin junassa ihan hiljaa, kello oli jotain varttia vaille kolme. Ja mä valehtelematta itkin. En ääneen, mä vaan katsoin ulos ikkunasta ja yritin estää kyynelten valumisen (epäonnistuneesti, I might add). Mä mietin, että milloin mä olen viimeksi merkinnyt jollekin jotain. Jotain enemmän kun yhden illan juttua. Jotain enemmän, kun varmaa panoa. Tai huoraa. Tai toista naista.

Mä tiedän, että mulla on menneisyys. Mulla on aika pitkä ja vaiheikas historia, ja mulla on oma painolastini, taakkani, miten sen nyt haluaakaan sanoa. Mulla on aika paksu rikosrekisteri mitä miehiin tulee, ja mulla on aika huono maine. Mutta tarkoittaako se sitä, että mua ei voi rakastaa? En mä häpeä yhden illan juttujani, eikä mulla ole mitään niitä vastaan: Seksi on kivaa, ja seksi on seksiä. Mutta joskus vaan tuntuu, että olis pitänyt jättää lähtemättä parin ihmisen mukaan. Olis voinut, olis pitänyt. Jos mä olisin seissyt kotona kylmässä suihkussa niiden reissujen sijaan, olisiko mua helpompi kunnioittaa? Jos mä olisin neitsyt, olisko mulla parempi maine? Kyllä mä tiedän, ettei kukaan halua lukkoa johon sopii kaikki avaimet, eikä kukaan halua ostaa lehmää jos saa maidon ilmaiseksi. Kyllä mä tiedän kaikki vertaukset siitä, miten kukaan ei halua puhkikulutettua jakorasiaa. Mä tiedän, ja mä ymmärrän.

Mä tiedän, että se ei ole normaalia hiippailla ulos aamulla koska ei tiedä mitään muutakaan. Mä tiedän, että vain ihmiset, jotka ovat tottuneet nukkumaan yksin pitävät kasvonsa miltei seinässä kiinni öisin. Mä tiedän, että tässä vaiheessa mun pitäisi ottaa se vähä mitä saan, koska mulla ei ole varaa valita. Mieluummin yks yö kuin ei yhtään, right? Mä tiedän, että se on aivan saatanan epätodennäköistä ja harhaista kuvitella näin, tai edes rakentaa mitään pilvilinnoja tästä aiheesta, mutta mä vaan mietin. Mä en voi kumittaa mun rumaa menneisyyttä, enkä arpia ranteissa, enkä vielä viipyileviä itsetuhoisia ajatuksia. Mä vaan mietin, tai pikemminkin toivon kait, että voisinko mä joskus löytää jonkun, joka voisi katsoa mun arpien ja humalaisten virheiden ohi, ja rakastaa mua siitä huolimatta. Mä vaan mietin, että huolisikohan kukaan lukkoa, johon voi runnoa minkä vaan avaimen, ja rynkyttää auki. Lukkoa, johon kuitenkin loppujen lopuksi sopii vain yksi avain, mikä ei riko sitä enemmän kun sen sillä avaa. Huolisikohan kukaan omenapuuta, jossa on jäljellä enää muutama mätä omena. 

P.S. Tää ei ole mikään manifesti yhden illan juttujen pahuudesta, eikä lupaus niiden lopettamisesta. Mä edelleen pidän seksistä, eikä se merkitse mulle mitään - ellei se ihminen merkitse mulle jotain. 

Poetry

Miksei kukaan enää huuda

Minä liikun varjoissa,

likaisissa nurkissa, virtsanhajuisia seinänvierustoja pitkin,

turvattomilla kaduilla.

Hyvinvointivaltion,

ilmaisen terveydenhuollon

ja koulutuksen,

vapaan kasvatuksen

hemmoteltu tuote.

Etsin sitä vaaraa,

tuttavallista jännitystä,

joka ottaisi minut syliinsä

ja riuhtaisisi keskelle väärää kaistaa.

Etsin sitä pelkoa,

lohdullista hermostuneisuutta,

joka painaisi taas mieleeni entisten kasvojen uurteet

ja ensimmäiset katsekontaktit

ja tärisevät kädet.

En löydä iloa enää mieleni valoisilta laidoilta,

en löydä rakkautta aamukasteesta,

auringon kirkastamilta kaduilta,

pikkukaupungin esikaupunkialueilta.

Etsin ekstaasia varjoista,

likaisista nurkista ja virtsanhajuisista seinänvieristä,

turvattomilta kaduilta,

syntymättömien lasten kyyneleitten tahrimista muistoista ja sähkökatkoksista.

r.s.