Kokemuksia

Is an experience real if you don't validate it?

Näin joulun välipäivinä on ollut taas enemmän kun tarpeeksi aikaa miettiä asioita. Elämästä, itsestä, ihmisistä, ja se näkyy nyt sillä että kolmen kuukauden tauon jälkeen tulee kaksi tekstiä alle viikossa. Pahoittelut, mutta asiaan:

Mä ajoin autolla Somerontietä viikko sitten lauantaina n. 8-9 aikaan aamulla. Mun vieressä matkustava kyytiläinen nukkui humalaansa pois autuaan tyytyväisenä, ja vaikka itseäkin väsytti, niin mä päätin etten herätä piruparkaa juttelemaan mun kanssa - turha se olis ollut molempien kärsiä. Joka tapauksessa nuokuin jo sitä tahtia että piti pysähtyä jokaiselle vastaantulevalle bussipysäkille polttamaan tupakka ja nauttimaan raikkaasta ilmasta joka miltei väkisin repi silmäluomet auki. Ja n. kolmannella pysähdyksellä mä näin kuinka aurinko alkoi nousta. Ei säteitä, ei punaista taivaanrantaa, pelkkä syvä sinisyys joka vaaleni matkalla horisonttia kohti. Toisella reunalla maailmaa oli musta tähtien peittämä taivas, ja toisella vaaleansininen luokseenkutsuva mahdollisuuksien meri. Ja mä tahdoin niin kovasti ottaa siitä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramiin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Mä istuin juuri äsken Kiskon kodin ulkoportailla ja poltin tupakkaa ja katselin tähtiä. Tähtiä, ja lunta, ja sitä miten kirkkaammalta kaikki näyttää jäisenä. Ja mä mietin kuinka kaunista kaikki on ja kuinka paljon mä tahtoisin ottaa tästä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Ja mä aloin miettiä.

Miksen mä osannut nauttia näistä hetkistä yksin? Miksi mä tunsin pakottavaa tarvetta jakaa sosiaaliseen mediaan jonkinlainen tiedotus siitä, mitä mä koin kauniiksi. Siitä, mitä mä koin. Ja mä tajusin että mä teen samaa joka helvetin kerta kun lähden ulos. Mä otan kuvan itsestäni tai kavereistani tai siitä missä mä olen. Mä pakonomaisesti luon todisteaineistoa siitä mitä tapahtuu mun elämästä, ettei kenenkään tarvitse luottaa vain mun sanaani. Pelkäänkö mä, ettei elämästä jää mitään käteen jos luotan vaan omiin muistoihini? 

Mä selasin mun instagram-tiliä ja löysin lukemattomia kuvia, joiden ottohetken ja illan muistin vasta kun näin sen kuvan. Ja mä hetken muisteltuani mietin, että ehkä sille oli syy miksen muistanut sitä iltaa. Ehkä mun aivot luokitteli mun illat tärkeysjärjestykseen ja jätti mulle top 100. Eikä kukaan muukaan enää muistaisi sitä iltaa, ei vaikka oliskin katsonut ton kuvan. Mutta jotenkin musta tuntuu, että nykypäivä ei anna enää vaihtoehtoa. Jos sulla ei ole instagramia, snapchattia tai facebookia, tärkeimmät vasta-argumentit joita saat on "Suhun ei saa yhteyttä niin helposti" tai "Muut ei tiedä sun elämästä tai mitä sulle tapahtuu". 

Jos sä et jaa tapahtumista tai hetkistä kuvaa tai päivitystä, ne ei ole tärkeitä. Sun täytyy validoida jokainen kokemus ottamalla siitä kuva johonkin tai lähettämällä siitä infoa ystäville. 

Sun täytyy huutaa keskellä pikkukylän toria kurkku suorana että SÄ OLET TÄÄLLÄ JA SULLA ON MERKITYS JA SUN TEKEMISILLÄ ON MERKITYS. Jos ei konkreettisesti, niin napsaisemalla kuva torin kuusesta tai jäisestä maasta tai itsestäsi ja tägätä siihen kaikki ne asiat, jotka sä haluat ihmisten yhdistävän suhun. #life #winter #walking #love #christmas #finnish #happy.

Mitä jos seuraavan kerran, kun sä näät jotain niin kaunista, että sun henki salpautuu tai sun mieli vaan kirkastuu, sä et kerro siitä kenellekään muulle. Ime se kaikki sisään, ja työnnä se niin syvälle sun verkkokalvoihin että se jättää painojäljet itsestään niinkuin ryppyinen lakana oikeaan poskeen hyvin nukutun yön jälkeen. Ja ota se esille aina kun unohdat kuinka kaunista elämä on, tai hauskaa, tai onnellista, tai romanttista. Ja laita silmät kiinni, ja jää sinne hetkeksi. Koska mikään määrä pikseleitä ei vie sua lähemmäksi sitä hetkeä.

Christmas

And all things such

Hyvää Joulua! Bon Noel! Merry Christmas! God Jul! 

Ja hyvää uuttavuotta. Niin paljon painoarvoa sanalla uusi. Uusi on erilaista, uusi on parempaa. Uusi on hienoa ja edistyksellistä. Uusi on hyvä ja vanha on huono. Uusi puhelin, uusi vaimo, uusi auto, uusi vuosi ja uudet kujeet. Vanha on jotain, joka pitää hylätä taakseen jokaisen vuoden viimeisenä päivänä kello 23:59. Jotain jonka päiväys on jo mennyt eikä sillä ole enää käyttöarvoa. Vanha maito, vanha auto, vanha mies ja samat vanhat jutut. 

Mutta mitä jos uusi ei olekaan hyvää ja erilaista ja takaus onnesta, eikä vanha huonoa ja käytettyä ja entisiä suruja. Mitä jos uusi onkin vain sitä - uutta. Jokainen aiempi uusivuosi on nyt jälleen yhden epäonnistuneen vuoden ensimmäinen muisto. Ja jokainen ensimmäinen suudelma, ja jokainen uusi rakkaus on nyt vain nimi jota en halua sanoa ääneen tai laulu jota et enää voi kuunnella. Ja jokainen näistä oli joskus uutta, ja jokainen näistä on nyt vanhaa, ja jokaiseen näistä olet ollut oppineempi kuin aiempaan. Ja jokaisesta uudesta tuttavuudesta olet lähtenyt enemmän arvilla ja enemmän ehjänä.

Mitä jos uusi onkin vain mahdollisuus, ja vain sinä kaikessa hyvässä ja pahassasi teet siitä sitä mitä se on. Mitä jos uusi ei vain tapahdu, eikä hyvä vain tule, eikä vanhasta tarvitsekaan päästää irti. Mitä jos edes tämä vuosi ei vaihdu seuraavaan ilman sinun lupaasi. Tämä vuosi ei lakkaa olemasta sillä silmänräpäyksellä kun seuraava tulee, eikä niin käy tämän vuoden tapahtumillekaan. Eikä ne muistot haihdu, eikä ne ihmiset katoa kun ne häviää sun elämäsi horisontista. Joten pidetään niistä kiinni, koska ne on tuoneet sut tähän asti ja tehneet susta sen mitä olet just nyt. Pidetään itsestämme kiinni ettei uusi vuosi kaikessa puhtaanvalkoisuudessaan pyyhi meitä pois.

Hyvää joulua, ja hyvää uuttavuotta - tehdään siitä sellainen.

De-coding Rössi

Mä olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Mä tulen lähes kaikkien kanssa toimeen ja osaan heittäytyä ja nauraa itselleni. Mä olen empaattinen ihminen ja haluan kuunnella ja auttaa, jos vaan mitenkään voin. Mä olen huumorintajuinen ja sanavalmis, mä olen aina mukana, mä rakastan sosiaalisia tapahtumia ja en osaa elää ilman ihmiskontaktia. Mä soitan kolmelletoista eri ihmiselle ihan vaan saadakseni kahviseuraa, mä ylibuukkaan päiväni täyteen ihmisiä.

Mä olen todella antisosiaalinen ja introvertti. Mä vihaan ihmiskuntaa kokonaisuutena ja pidän mun rakastamiani ihmisiä jonkinlaisina valonpilkahduksina, poikkeuksina ihmisrodussa. Mä en jaksa keskustella mitättömiä small talkeja, mä en jaksa nauraa edes omille vitseilleni, saatika muiden vaikka ne olis kuinka hauskoja. Mä istun kotona yksin tekemättä mitään, tuijotan seinää ja joku soittaa mulle, enkä mä vastaa. Ja mitä useampi puhelu tulee, sitä väsyttävämmältä punaisen napin painaminen tuntuu. Mä nukun, käyn tupakalla, nukun, nukun lisää, nukun ja nukun ja tuijotan seinää. Sosiaalinen elämä tuntuu yhtä raskaalta kuin maratonin juokseminen krapulaisena sunnuntaina.

Mä olen molempia. Kumpaakin yhtaikaa, ensimmäisen yliotteessa pääosin, toisen yliotteessa viikon-kuukauden aalloissa. Ja mä olen pahoillani etten mä jaksa aina olla ensimmäistä, ja mä olen pahoillani että mä en jaksa aina vastata puhelimeen edes sanoakseni etten jaksa. Mun pitää näiden aaltojen aikana vaan kerätä viis päivää energiaa siihen, että Roosa jaksaa olla Rössi kaks päivää. Kuulostaa varmaan todella mielenvikaiselta ja vinksahtaneelta, mutta niin se vaan menee.

Musta tuntuu että mä alan olla aallonharjan yli jo. Odotelkaa hetki vielä, kaamos on ihan kohta jo totutellut itsensä muhun ja sitten ei tarvitse enää kerätä energiaa ollakseen itsensä.

Two In The Morning

Drank up all my money, tasted kinda lonely.

Jooh, tässä sitä taas mennään monen kuukauden tauon jälkeen - sisäinen taiteilijasieluni halusi avautua jälleen. Ja nyt jaksaa taas kirjoittaa, kun on jotain uutta kirjotettavaa, ja kun elämässä ei ole kaikki ihan 6/5 niin nyt te jaksatte lukeakin kun voitte samaan aikaan tuntea jonkinlaista ylemmyyttä tai ihan vaan ostatte synninpäästöä sympatiallanne. Olkoon miten oli, here - we - go.

Mä olen hereillä kello 2 yöllä. Joka yö. Aina. Ihan sama mikä viikonpäivä, ihan sama onko velvollisuuksia (joita mulla ei ole kun onnistuin nekin kusemaan aika tyydyttävin arvosanoin tossa helmikuussa), ihan sama oonko selvinpäin vai päihtynyt - jota mä myöskin tuppaan olemaan nykyisin sillon tällön (tähän aikaan tai oikeestaan mihin aikaan vaan). Mä kuulen kun Altsun ja Emmin kämpän kello tikittää. Voisin kuulla miten oman kämpän kello tikittää, jos mulla olis kämppää. Poste restante porukoilla, mut oikeeta kotia? Nope. Tavallaan vapauttavaa olla juureton ja irti kaikesta. Omaisuus parissa kassissa. Ei mitään tai ketään jolle olis tilivelvollinen yhtään mistään. Ja tottakai mun pitäis olla helvetin tyytyväinen, tätähän mä olen aina halunnut, eikö? Olla vapaa ja nuori ja outcast ja mitä vielä. Ja olinhan mä aluksi, ensimmäinen kuukaus-puoltoista meni ihan lepposasti kun olin vielä täysin persaukinen. Sit mä sain rahaa. Ja nyt mun pitäis tehdä sillä rahalla jotain, ennen kun mä juon sen pois (ei nyt puhuta mistään huimista summista). Pitäis vuokrata kämppä ja maksaa tällä rahalla ruuat kuukaudeks. Tai ostaa sohva fidasta. Tai jotain. Jotenkin heti, kun rahaa on, sen käyttö alkaa stressaamaan. Kun sulla on kymppi tilillä, ei kukaan tule moralisoimaan miten sä käytät sen. Kun sulla on enemmän, aina on joku tuomitsemassa olan takana. Joo, velkoja oon maksellut pois, jopa niitä joita muut ei oo muistanu. En tykkää olla loinen, joten maksoin myös mutsille jotain sen lahjoituksia takas. Mä tiedän ettei oo helppoo niilläkään kun laskuja tunkee joka kolosta ja rahaa ei yhdestäkään. 

Ja en mä voi pelkästään rahaa syyttää, koska let's face it mä voisin vaan lahjottaa noi vikatkin pois ja vaan elää niinkun tähänkin asti. Ei se raha mun vapautta vie pois, vaan mun pelkuruus. Tai ei edes pelkuruus, vaan ihan normaali ihmisluonto. Laumaeläin, y'see. Musta tuntuu että me kaikki tarvitaan jotain stabiilia ja pysyvää. Joku paikka mihin piiloutua kun ei haluu nähdä ketään. Joku paikka mihin kutsua kavereita. Jotain. Ja se on ihan normaalia, eikä mun kuuluis pettyä itseeni kun huomaan haluavani sitä paljon puhuttua perustaa elämälle. Se vaan on melko loukkaavaa tajuta olevansa jotain muuta kuin on aina luullut olevansa. Jotenkin sitä ottaa niin kovin itseensä kun huomaa olevansa päivä päivältä "normaalimpi". Kun tajuaa, että se oma anarkismi olikin vaan common privileged white girl -juttu. Kun huomaa, ettei tässä mun maailmassa ole mitään muuta protestoitavaa kun päihteiden laillistaminen ja alkoholisensuuri. Kun huomaa, ettei se oikee maailma olekaan ihan niin mustavalkoinen ja ääripäitä täynnä kun joskus aatteli. Kun huomaa, ettei tässä maailmassa voi elää reppureissaajana, vaan karu sanonta pätee liiankin kirjaimellisesti, "Routa porsaan kotiin ajaa".

Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).

Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.

Insomnia

Anxiety

En saa unta. Nukuin viimeyönä 2h enkä silti saa unta. Mul ei oo nälkä, mut tuntuu etten täyty millään. Mä en pysty oikeen ottamaan siitä ideasta kiinni että mun pitää huomenna mennä kouluun. Ja nähdä kaikki ne ihmiset, ja kaikki yllättyneet naamat, ja kuunnella sitä vitun "Oho, rössi tuli kouluun" -paskaa. Ja mä en vittu saa unta. Ja netflix ei oo mun kaveri enää, kun mä olen katsonut jo kaikki sarjat.

Mun päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä olen samaan aikaan ylpeä ja aivan saatanan häpeissään. Mä olen niin vitun pettynyt itseeni että pienetkin saavutukset tuntuu isoilta onnistumisilta. Mä mm. melkeen lopetin sisällä polttamisen. Ja mä melkeen olin tyytyväinen mun kroppaan. Ja mä melkeen onnistuin tuntemaan oloni kunnolliseksi ihmiseksi, kunnes mulle sanottiin että mun pitää mennä psykiatriselle lääkärille puhumaan napeista joilla saisin mun pääkopan ehjäksi. Ja mä melkeen unohdin miltä tuntuu herätä yksin vaikka meni nukkumaan jonkun vieressä. Mä en ole elämässäni koskaan tuntenut oloa likaisemmaksi kun tänään. Musta ei ole koskaan ennen tuntunut siltä että mulla tosiaan hajosi kaikki käsiin kolmessa kuukaudessa, enemmän kun tänään. Ja sitten multa kysyttiin, että juonko mä. "En mä enää" vale. Sitten mut laitettiin täyttämään lappu mun alkoholinkäytöstä viimeisen puolen vuoden aikana. Ja mä valehtelin siihen puolet pienemmäksi kaiken. Ja mä olen kuulemma alkoholisti. Ja mun ahdistus pitää hoitaa pillereillä, ainakin näin aluksi, että saadaan mun elämään jotain rutiineja niinkun koulu. 

Tämä päivä, toisin kun vois kuvitella, on varmaan yksiä mun elämäni paskimmista päivistä. Mä melkeen itkin tänään, kun kerroin opolle ja terkkarille että mä en tule kouluun koska mua ahdistaa. Mä melkeen itkin koko sen keskustelun läpi kun multa kysyttiin että mitä mä teen päivisin. Mä nukun niin kauan kunnes aurinko laskee ja sitten mä lähden juomaan. Mä nukun melkeen koko päivän. Joka päivä. Mä itkin kuunnellessani Bohemian Rhapsodya. Mä itkin kuunnellessani "Day is gone" -biisiä. Mä en tiedä mikä mua vaivaa enää, tää touhu on mennyt ihan naurettavaksi. Mä olen viimesen kolmen päivän aikana nukkunut yhteensä 7h. Tää ei nyt enää oikeen toimi. Mikään ei nyt enää oikeen toimi. 

Well, maybe a bit longer adventure

"Miksette te ota mun koiraa narikkaan!"

Perjantai aamu, tai no oikeestaan aamupäivä, tosiaan lähti käyntiin sillä että mä heräsin tän Niko/Nicon parhaan kaverin kämpiltä, olin just lähdössä ulos ovesta ja pyytämässä röökiä matkalle, kun Niko/Nico sit heräs ja totes et ei kai mulla mitään paniikkia oo lähteä, jos poltan röökin sen kanssa ja lähden käymään kaupassa (jotain vastaavaa, en oikeestaan kuullut kaiken sen unisuuden seasta kovin selkeitä sanoja). No, jälleen kerran mä mietin että vitut, kyllä niitä junia kulkee. Poltettiin röökit, se soitteli kitaraa, sit sen piti lähteä käymään työpaikalla. Mä menin omalla laudallani, ja se meni edeltä skeitillä. Turns out, työnantaja tarvitsi jäitä eikä voinut lähteä itse koska oli ainoo töissä. Niko/Nico sit lähti hakemaan jäitä (ensin mun laudalla, sit autolla, there were some incidents), ja mä jäin pienen hiljaisuuden saattelemana juttelemaan sen työnantajan kanssa. Mukava mies, soittaa Jazzia, myy omia levyjään ja kuultuaan että hain Ipanemaan töihin soitti mulle "Girl from Ipanema". Long story made short, sain alennetun kahvin ja sillä aikaa kun Niko/Nico lähti heittämään jotain avaimia Coffee Houseen, mä päätin tehdä poistumiseni. "If he asks, don't tell him that I just left alone. Tell him that I won the lottery or something." "Lottery? Where's my share!"

Lähdin taas vaihteeksi lautailemaan, olin just alossa kirjottelemaan mun mustaan vihkoon kunnes tajusin että se on jäänyt johonkin. Pienen paniikin kärsittyäni soitin kavereille ja kysyin että mihin aikaan ne menee kouluun tai pääsee sieltä. Satu sit vastasi että on just menossa, käskin nähdä tutulla Klassillisen tupakkapaikalla. Tai oikeestaan se ei ole Klassillisen tupakkapaikka, vaan vastapäätä olevan parkkihallin tupakkapaikka. However, moving on with the story: Pyörittiin Satun kanssa siinä koulun nurkilla ja tapasin muutamankin vanhan koulukaverin, mm. Ronin joka sit piti mulle seuraa kun Satu meni teatteridiplomi-infoon. Pyörittiin Ronin kanssa rantakatua pitkin, dynamon ja gringon ohi ja sieltä suoraan Hansan nurkille tapaamaan Williamia. Tai itseasiassa Roni lähti kotiin bussilla ja mä sain Williamilta vaativan viestin että pitää mennä kahville. 

Williamin kanssa kahvilla, ei oikeestaan kahta sekuntia pidempään hiljaisuutta. Ei edes sitä. Ei varmaan sekuntiakaan hiljaisuutta. Molemmilla oli kaameasti puhuttavaa, hirvee tempo kaikissa lauseissa niinkun pitäis mahduttaa yhteen hengenvetoon vuoden kuulumiset. Vaikkei ollu mitään kiirettä mihinkään. Paitsi päästä ensimmäisestä sanasta viimeseen. Puhuttiin ihastumiset, uudet kirjat ja musat, sosiaaliset mediat ja kaikki. Käytiin katsomassa et oisko se mun musta vihko jäänyt Niko/Nicon työpaikalle, valitettavasti työnantaja kuitenkin sanoi ettei oo näkynyt. Kierrettiin aikamme siinä, istahdettiin kuuntelemaan musiikkia kävelykadulle ja loppujenlopuksi molemmat lähti omiin suuntiinsa. Mun piti mennä junaan ja Williamin piti mennä bussiin. William varmaan menikin. Mitä mä aattelin? No oisko vaikka että vitut, kyllä niitä junia kulkee.

Soitin Satulle, lautailin sinne helteessä, mustat vaatteet päällä. Haisin ihan järkyttävälle kun lopulta pääsin perille. En tosiaan ollut syönyt tässä vaiheessa kahteen päivään mitään muuta kun Williamilta saamani välipalakeksin ja 2 kirsikkatomaattia, joten itsemurha ei ollu kaukana kun pääsin viimeiseen ylämäkeen. Tän lisäksi mulla oli yks tupakka jonka pummiessani jouduin näyttämään tälle vähän ehkä 18-vuotiaisuudestaan ylimieliselle naiselle mun henkkarit. Muttei tulta. Pääsin Satulle, kävin suihkussa, söin kalapuikon, ja lähdettiin jokirantaan ottamaan pari. (Kitara mukaan koska why not?) Sit päästyämme lähimpään K-markettiin tajuttiin et kello tulee kyl jo 9, niin todettiin että Satu heittää mulle bussilippurahat Saloon. 

Näin mä jumituin taas turkuun pariks tunniks. Soitettiin vähän skittaa rantakadulla, sit soitettiin Ronille, tavattiin siinä sit pari Klassillisen opiskelijaa jotka oli tuttuja ja pari jotka ei ollut. Lähdettiin Gringoon, otettiin siellä parit, ohimennen tapasin Jeremyn (australialaisen) ja hänestä ehkä ihan pikkuisen mustasukkaisen naisen joka tunki joka paikkaan Jeremyn mukaan tai piti sitä silmällä sisältä kun se meni ulos. Mielenkiintoista miten kiusaantuneelta se Jeremy näytti aina kun se nainen tuli keskeyttämään mun lauseen.

Noh, päätin gringosta lähtee sit 00:00 bussilla Saloon. Lähdin lautailemaan, ja oisin varmaan ehtiny ihan hyvin ellen ois törmänny tuntemattomiin. Pari jätkää pysäytti kysymällä et "Hei! Saaks tota koittaa!", ja mä pysähdyin ajattelematta mitään niinku seinään, potkasin laudan niille ja katoin ku ne nauro ja yritti pysyy pystyssä. Happy as fuck. Joku sit kysy multa Gringossa et miks en ehtiny. "I ran into some strangers." pari kysyvää katsetta ja joku kysyy että "niin mitä?" "Well what would be the point in stopping for people I already know. I get to talk to people I know everyday, I only get to talk to strangers this once."

Gringosta lähdettiin koska pari alaikäistä oli unohtanut paperit kotiin. Eikun wait... No joka tapauksessa lähdettiin siitä sitten syömään subiin. Jämähdin kuitenkin sit taas johonkin liikennevaloihin puhumaan mun laudasta ja Salosta joillekin tuntemattomille. Huusin vaan kavereille että mä tuun perästä, kunnes taas havahduin vartin päästä että enhän mä tiiä mihin ne meni. Lautailin torille päin ja törmäsin oi, niin ihanaan Emmaan. Emma oli toki nähny mut jo aikaisemminkin katusoittamassa mut se meni jotenkin niin nopeesti ohi että oli ihana nähdä mun kärttystä kissaa varmaan vuoden tauon jälkeen. Se sit opasti mut subiin, johon alunperin mun oli pitänytki mennä syömään. Tai noi söi, mä odotin Satulta rösiä. Oli muuten hyvää. Parasta salaattia sämpylän välissä. Ikinä. Missään. 

Lähdin sit kiitämään viimeiseen bussiin hirveetä vauhtia 10 vaille 2:00. En ehtinyt. Akku loppu. Ei edes haitannut, vaikka porukka olikin jo hävinnyt. Tapasin nimittäin The Monkeyn edessä jonkun porukan, josta joku huudahti et tuunko polttamaan, kiitin, kieltäydyin, no more for me today etc, ja jäin sit puhumaan taas vaihteeksi mun laudasta. Jätkän nimi oli San, sen kanssa hetken puhuttuani joku jätkä vihreessä hupparissa tuli siihen viereen ja nappas Sania tuttavallisesti olkapäistä. Kysäisi multa että "Onko sulla poikaystävää?" "No ei, mites nii" "Aijaa, nokun mulla on mut se nukkuu tällä hetkellä kotona." Naurahdin ääneen, totesin et olipas nokkelaa, ja kuuntelin kun tää äijä kehu Sania suvaitsevaiseksi kymmenen minuuttia putkeen. Sit paikalle pöllähti nainen koiran kanssa. Koiran nimi oli Riki ja se oli rodultaan Corgi, ja siitä tuli mun paras kaveri sekunnissa. Nainen taas oli alusta pitäen ärsyttävä. Fucking ratchet bitch, ei ulkonäöllisesti, vaan se et se koitti jokaista äijää ringissä. Jokaista. Ja sen jälkeen valitti kun Riki ei päässyt narikkaan. Siis YÖKERHON NARIKKAAN. Ja kävi vielä huutelemassa pokeille että "Ootteks te nyt ihan varmoja ettette te ota sitä sinne?" ja portsari vastas et "Haluutko sä oikeesti että se tulee tänne, siis ihan sen koiran kannalta, että se istuu tuolla narikassa tossa melussa pienessä tilassa?" Sit tuli lause joka vaan räjäytti potin "No siis Rikihän tykkää ihmisistä ja se on juonu kaljaa monta kertaa."  Juuh elikkäst, mul oli jo sellanen ilme et mä otan sen koiran siltä itse mukaani. Sit porukkaa katos siitä pikkuhiljaa, mä lähdin kans jollain verukkeella siitä pois. 

Pyörin pitkin keskustaa laudalla, kadut oli ihan hiljaisia koska kello oli n. 15 yli 3, eli vartti ennen pilkkua. Lopulta pilkun ajaksi mä istahdin johonkin penkille Lyniä vastapäätä katsomaan kun humalaiset ihmiset suorittaa pariutumisriittejään koko korttelin leveydellä. Teki mieli kirjottaa, muttei ollut sitä vihkoa, alko päätä särkeä kun ajatukset pakkaantui liian tiheesti.

Neljän maissa lautailin lisää, löysin koiran ja naisen rantakadulta, jäin rapsuttelemaan koiraa ja kysyin vieressä heiluvalta äijäporukalta että oisko kellään heittää röökiä. Kuulemma vain yhdellä oli heittää, siis sillä joka oli sinkku. Tietty. Jännä sinänsä et porukan kaikki varatut oli suhteellisen sosiaalisia ja äänekkäitä, ja pirun hauskoja. Niiden kanssa tuli heitettyä vaikka mitä läppää ja vittuiltua molemmin puolin, eikä kukaan ottanut tosissaan. Paitsi tää yks sinkku. Oli ihan mukava kaveri joo, mut hirveen tosikko. Lopulta nää lähti hakemaan pizzaa ja lähdin mukaan, ihan vaan seuran vuoksi. Suhteellisen fiksuja ollakseen noin räväköitä, käyneet korkeakouluja ja yliopistoja. Kaikki muut lähti kotiin, tää sinkku kysyi multa että lähdenkö sen luokse venaamaan et eka juna lähtee. Totesin et mikä ettei, vaikka tiesin tasan mitä se haluaa. Mentiin sen luo, kuunneltiin The Doorsia, puhuttiin paskaa, pummin muutaman tupakan ja pari bisseä. Sit se yritti kouria ja sanoin että mennäänkö tupakalle, tuun kohta perästä. Se meni ulos parvekkeelle (josta oli loistava näköala) ja mä hipsin ulos ovesta. Sit se lähti juoksemaan mun perään niitä portaita ja huuteli et mitä vittua kun annan ymmärtää mutten ymmärrä antaa, oon pihtari yms. Sit ku pääsin portaat alas ja se jäi etuovelle (mulla oli lauta, sillä jalat) mä vaan huusin et "I'M FUCKING PETER PAN, YOU CAN'T CATCH ME!"

Sit mä lähdin vaan eteenpäin ekaa tietä, ja pian tajusinkin jo missä olen. Pääsin taas rautatieaseman lähistölle kun pysähdyin ottamaan henkeä ensimmäistä kertaa muutaman kilometrin aikana. Istahdin lautani päälle ja mies jolla oli tajuttomat viikset tuli juttelemaan mulle. Heitti tupakan ja kertoi olevansa entinen Nokian insinööri, opiskelee nykyään yhteiskuntatieteitä. Juteltiin laudoista, se kyseli mistä niitä saa, mitä kannattaa ostaa ja miten kauan ne kestää. En mä kaikkiin kysymyksiin osannut vastata mut enimpiin kuitenkin. Tuli taas hyvä fiilis, lähdin 8 aikaan asemalle sisälle. Tajusin siinä tauluja katsellessani ettei junia lähde Helsingin suuntaan ennen kun 9:ltä. Mulla oli edelleen se 7,50€ jonka sain Satulta bussirahaksi. Odottelin sit että aukee lipunmyynti kun oli vaan käteistä. Ja tää nainen sanoo mulle, että opiskelijalippu Turusta Saloon maksaa 8,00€. Siis ihan hävytön hinta, ainakin mun mielestä. No joka tapauksessa, mulla oli kännykästä akku loppu, 50 senttii liian vähän rahaa ja mietin et mitä vittua mä teen. Kävelin siinä raiteiden vieressä ja pyysin tupakan yhdeltä DSL:n takkia pitävältä 50+ äijältä. Se antoi mulle tupakin, tulta, ja juteltiin sen kanssa siinä. Urheilusta, siitä että se ajaa rekkaa työkseen, ketkä saa suomessa eniten palkkaa, siitä että sillä alko loma, ja siitä että sillä on 11 viikkoinen koira kotona odottamassa vaimon vieressä. Loppujen lopuksi oltiin siinä puolisentuntia juteltu ja mulla oli 3 minuuttia aikaa ehtiä junaan, ja se heitti mulle euron. Kysyi et miksen heti ollut vaan kysynyt rahaa, et kyllä hänellä riittää. Kiitin tuhannesti, juoksin ostamaan lipun, juoksin junaan ja Salon kohdalla kun näin jonkun joka pyys viittäkymmentä senttiä ettei sen tarvii maksaa 60€ sakkoo.

Arvatkaa kenellä oli 50senttiä?

Eli sellanen reissu mulla, felt like Peter Pan, tapasin enemmän ihmisiä kun salossa kokonaisessa vuodessa, mä tiedän niiden ihmisten elämästä enemmän kuin ne tietää musta. En edes muista kerroinko mä mitään muuta itsestäni kun etunimeni, asuinpaikkani ja ikäni. Mä vaan kuuntelin niiden elämästä. Mä sain palan niitä mukaani.

P.S. Jollain Jamppa-nimisellä äijällä jonka kämpillä mä punkkasin, oli synttärit perjantaina. Congrats Jamppa, vaikkei me ollakaan koskaan tietoisesti tavattu!

A short adventure

Two stars to the right and straight on 'till morning!

Mä lähdin torstaina käymään Turussa, katsomaan September Signalsin keikkaa. Katusoitin tunnin verran Salossa että sain ees rahat tulla Turkuun ja takaisin (hurjat 11e), jätin kitaran kavereille, juoksin junaan, ja pääsinkin koko matkan pummilla. Saavuin Turkuun 16:00, lautailin hetken alamäkiä keskustassa (Salossa ei siis ole alamäkiä) ja sit lähdin Satun kanssa katsomaan keikkaa 16:45. Oli ihan loistava keikka, jokanen biisi oli sovitettu uusiks tolla keikalla ja mä voisin ostaa tuhat levyä. Seriously. In-fucking-credible. Keikka loppu just varttia vaille kuus, ja piti lähteä kuuden junalla Saloon. Satu koitti syyllistää mua koiranpentuilmeellä jäämään Turkuun yksille, mut jostain syystä mä en halunnut jäädä taiteiden yöhön vaan mä halusin lähteä takaisin omaan ympäristööni jossa mä tiedän kaikki ja tunnen kaikki ja kaikki on tuttua. 

Mä lautailin Rantakatua rautatieasemalle päin, kun joku jätkä liikkuvassa kahvilassa huus mun perään "Tuu hakee kahvia" tai jotain vastaavaa. Mä huusin että mulla on kiire enkä ehdi, ja pahottelin ja kiittelin, ja sit se jätkä huus vielä että "No jos mä tarjoon!". Mä pysäytin mun laudan siihen, käännyin ympäri, katoin kelloa ja totesin että vitut, kyllä niitä junia menee myöhemminkin. Me puhuttiin sen jätkän (Niko/Nico) ja sen kaverien kanssa joku kolme varttia. Tää Niko/Nico oli asunut Stadissa ja Briteissä, ja muuttanut takas Turkuun tekemään Latte Cafe -kahvilaan duunia että se sais taas rahaa muuttaa muualle. Niko/Nico on harrastanut skeittaamista, sen kaveri oli tosi innoissaan mun laudasta ja mä tosiaan sain ilmaisen kahvin. 

Kun mä sit päätin lähteä siitä yksille Satun kanssa, mä soitin sille ja käytiin syömässä kiinalaisessa. Tai siis Satu söi. Jotain se sähläili paitojen yms kanssa, ja kaikki vapaa-aika mikä mulle yksin jäi tässä vaiheessa, mä käytin lautailuun. Vähän oli pieni stressi päällä kun lasketteli niit mäkiä ja väisteli porukkaa rantakadulla. Loppujen lopuks Satun kanssa päädyttiin sit sellasen suomenruotsalaisen porukan viereen, jossa joku niistä katusoitti. Mä heitin ensin parikyt senttiä ja sit loppujenlopuks pari euroa (jotka loppujen lopuks oli ne pari euroa jotka olisin tarvinnu junalippuun), Tässä vaiheessa kello oli siis jo sen verran etten olis ehtiny viimeiseen junaan, mut en mä sitä sillon jaksanut sressata. Soitin ite yhden biisin, ja siihen tuli jonkun 10-15 ihmistä kun pysähty kuuntelemaan. Hävetti, jännitti. Sit mä jäin siihen kuuntelemaan sen soittoa kun kaverit lähti teatterille tekemään jotain, tai jotain. En oikeen muista mitä ne ees sano menevänsä tekemään, mut sen mä muistan et neuvot oli tulla teatterisiltaa pitkin. 

Kun mä sit lähdin siitä katusoittajan luota hääräämästä, mä taas lautailin jonkun puol tuntia ympäriinsä. Sit kun muistin et mun piti mennä sinne Satun ja muiden kanssa, tajusin että mulla on puhelimesta akku loppu. Ratkaisu? Jäin teatterisillan viereen kirjottelemaan mustaan vihkoseeni kaikkia ajatuksia. Luova lukko aukes vähän. Mä siinä kirjotellessani sit kuuntelin vieressä istuvien puhetta, teatteriproggiksista yms. Mä katselin aurajokea, mikä kieltämättä näytti suhteellisen uskomattomalta siinä valojen peilinä. Kysyin tältä teatteriproggiksista puhuvalta porukalta tupakkaa. Pari kättä nousi ylös, ja yks Petri (ellen väärin muista) niminen äijä sit juoksi sieltä et "EI KUN MÄ EHDIN EKANA!" Naurahdin vähän, otin röökin vastaan, ja puhuttiin siinä sen kanssa. Opiskelusta, taiteesta, sen Film Noir -tyylisestä teatterikokeilusta, musiikista. Sit ennen kuin se lähti, se heitti vielä toisen tupakan, ja mä jäin siihen kirjottamaan. Mä tunsin oloni jotenkin niin tyyneksi, ensimmäistä kertaa taas vähään aikaan kun mä en ajatellut liikaa tai stressannut. En sítä etten päässyt Saloon, en sitä että oli torstai, en sitä että olis ollut asioita hoidettavana.

Kun mä sitten siitä loppujen lopuksi lähdin, mä törmäsin taas näihin suomenruotsalaiskavereihin. Katusoittaja oli toki hävinnyt johonkin, mutta hyvin mä sain siinä aikaani kulumaan kun tajuttiin että meillä oli yhteisiä tuttuja Salosta. Punkkareita, oli tavannut ne Puntalassa. Staffan käski kertoa terveiset. En muista enää mitä se sanoi, kun se ei osannut oikeestaan puhua Suomea kovin hyvin. Tai osas se alkeita, mut mm. hän pelaa keikoilla, ja tikki oli joku ruotsinkielen ja suomenkielen välimaastosta. Sticken tai jtn. Satu löys meidät siitä ja anto mulle numeronsa siihen mun vihkoon. Ja kun suomenruotsalaiset lähti baariin, mä aattelin soittaa Satulle. Jos oikeen tarkasti luit niin muistat varmaan about samassa ajassa kun mäkin, ettei mulla tosiaan ollut akkua.

Lähdin sit taas palloilemaan pitkin keskustaa, ja törmäsin Olaviin ja Elinaan, ja vanhaan Juhislaiseen, ja pariin muuhunkin puolituttuun. Sit menin pummimaan tupakkaa tältä samaiselta Niko/Nicolta jonka mä olin aiemmin päivällä nähny. Se lainas mulle puhelintaan että pääsen soittamaan Satulle, jonne mun piti mennä yöksi, mut sit tapahtu kaikennäkösiä käänteitä joiden vuoksi mä päädyin jäämään sinne missä Niko/Nico punkkas sillä hetkellä. Ja sit mä nukahdin, (ennen ku kukaan olettaa niin ihan yksin enkä kenenkään viereen) ja heräsin aamulla siihen että puhelin oli sammunut ja kello oli jo 12, ja tv:stä pyöri mainos-tv.

Mulla ei ollu rahaa, eikä röökiä, eikä takkia, eikä puhelinta, eikä kavereita. Mä olin joo vähän hukassa, mut ennen kaikkea mä olin vapaa. Jotenkin ihan erilaisella tavalla, kun joka toinen kun kävelee vastaan EI ole sun tuttus. Mä jäin siihen vapaudentunteeseen jotenkin koukkuun. It was better than any weed or drink or pill I've ever done.

SIINÄ oli mun Torstai-perjantai välinen ilta/yö, ja pe-la ajasta lisää heti kun jaksan kirjottaa sen :)

P.S. Niinjoo en myöskään siis syönyt koko torstai-päivänä mitään. En mitään. Eikä mulla ollut edes nälkä.