Kokemuksia

Is an experience real if you don't validate it?

Näin joulun välipäivinä on ollut taas enemmän kun tarpeeksi aikaa miettiä asioita. Elämästä, itsestä, ihmisistä, ja se näkyy nyt sillä että kolmen kuukauden tauon jälkeen tulee kaksi tekstiä alle viikossa. Pahoittelut, mutta asiaan:

Mä ajoin autolla Somerontietä viikko sitten lauantaina n. 8-9 aikaan aamulla. Mun vieressä matkustava kyytiläinen nukkui humalaansa pois autuaan tyytyväisenä, ja vaikka itseäkin väsytti, niin mä päätin etten herätä piruparkaa juttelemaan mun kanssa - turha se olis ollut molempien kärsiä. Joka tapauksessa nuokuin jo sitä tahtia että piti pysähtyä jokaiselle vastaantulevalle bussipysäkille polttamaan tupakka ja nauttimaan raikkaasta ilmasta joka miltei väkisin repi silmäluomet auki. Ja n. kolmannella pysähdyksellä mä näin kuinka aurinko alkoi nousta. Ei säteitä, ei punaista taivaanrantaa, pelkkä syvä sinisyys joka vaaleni matkalla horisonttia kohti. Toisella reunalla maailmaa oli musta tähtien peittämä taivas, ja toisella vaaleansininen luokseenkutsuva mahdollisuuksien meri. Ja mä tahdoin niin kovasti ottaa siitä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramiin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Mä istuin juuri äsken Kiskon kodin ulkoportailla ja poltin tupakkaa ja katselin tähtiä. Tähtiä, ja lunta, ja sitä miten kirkkaammalta kaikki näyttää jäisenä. Ja mä mietin kuinka kaunista kaikki on ja kuinka paljon mä tahtoisin ottaa tästä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Ja mä aloin miettiä.

Miksen mä osannut nauttia näistä hetkistä yksin? Miksi mä tunsin pakottavaa tarvetta jakaa sosiaaliseen mediaan jonkinlainen tiedotus siitä, mitä mä koin kauniiksi. Siitä, mitä mä koin. Ja mä tajusin että mä teen samaa joka helvetin kerta kun lähden ulos. Mä otan kuvan itsestäni tai kavereistani tai siitä missä mä olen. Mä pakonomaisesti luon todisteaineistoa siitä mitä tapahtuu mun elämästä, ettei kenenkään tarvitse luottaa vain mun sanaani. Pelkäänkö mä, ettei elämästä jää mitään käteen jos luotan vaan omiin muistoihini? 

Mä selasin mun instagram-tiliä ja löysin lukemattomia kuvia, joiden ottohetken ja illan muistin vasta kun näin sen kuvan. Ja mä hetken muisteltuani mietin, että ehkä sille oli syy miksen muistanut sitä iltaa. Ehkä mun aivot luokitteli mun illat tärkeysjärjestykseen ja jätti mulle top 100. Eikä kukaan muukaan enää muistaisi sitä iltaa, ei vaikka oliskin katsonut ton kuvan. Mutta jotenkin musta tuntuu, että nykypäivä ei anna enää vaihtoehtoa. Jos sulla ei ole instagramia, snapchattia tai facebookia, tärkeimmät vasta-argumentit joita saat on "Suhun ei saa yhteyttä niin helposti" tai "Muut ei tiedä sun elämästä tai mitä sulle tapahtuu". 

Jos sä et jaa tapahtumista tai hetkistä kuvaa tai päivitystä, ne ei ole tärkeitä. Sun täytyy validoida jokainen kokemus ottamalla siitä kuva johonkin tai lähettämällä siitä infoa ystäville. 

Sun täytyy huutaa keskellä pikkukylän toria kurkku suorana että SÄ OLET TÄÄLLÄ JA SULLA ON MERKITYS JA SUN TEKEMISILLÄ ON MERKITYS. Jos ei konkreettisesti, niin napsaisemalla kuva torin kuusesta tai jäisestä maasta tai itsestäsi ja tägätä siihen kaikki ne asiat, jotka sä haluat ihmisten yhdistävän suhun. #life #winter #walking #love #christmas #finnish #happy.

Mitä jos seuraavan kerran, kun sä näät jotain niin kaunista, että sun henki salpautuu tai sun mieli vaan kirkastuu, sä et kerro siitä kenellekään muulle. Ime se kaikki sisään, ja työnnä se niin syvälle sun verkkokalvoihin että se jättää painojäljet itsestään niinkuin ryppyinen lakana oikeaan poskeen hyvin nukutun yön jälkeen. Ja ota se esille aina kun unohdat kuinka kaunista elämä on, tai hauskaa, tai onnellista, tai romanttista. Ja laita silmät kiinni, ja jää sinne hetkeksi. Koska mikään määrä pikseleitä ei vie sua lähemmäksi sitä hetkeä.