Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

Olut 36kcal/100ml.
Punaviini 670kcal/plo.

Ruisleipä 67kcal/kpl.
Gouda (16%) 252kcal/100g.

Omena 30kcal/kpl.

Valkoviini 450kcal/plo.

Jameson 85.5kcal/36ml.

Pinaattikeitto 73kcal/100g.

Kääretorttu 478kcal/100g.

KitKat 523kcal/100 tai 218kcal/kpl.

Nämä on kaikki huolella opiskeltuja numeroita, joita mä en saa pois mun päästäni. Mä en saa pois mun päästäni sitä, miten monta askelta tulee kävellä kuluttaakseen 100 kaloria. En sitä, miten miinuskalorit on vale, miten ylensyöntiin ratkettuaan kannattaa juoda paljon vihreetä teetä koska aineenvaihdunta nopeutuu, miten lämmin kuppi-ateriaa voi laimentaa vedellä, miten kauramaidossa on kaloreita ja siksi kahvi kannattaa juoda mustana.

Mä en ole ikinä mahtunut koon 36 farkkuihin.

Mä olen ollut syömättä niin kauan että istumasta ylösnoustessa humahti päässä.

Mä olen aivan laihimmillaankin ollut kokoa S.

Mä olen oksentanut joskus puolikkaan pinaattikeiton jaetun asunnon vessassa.

Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

Mä olen pitänyt päivittäisenä minimi-askelmääränä kahtaakymmentäkahtatuhatta askelta.

Mun elämäni isoimpia hetkiä oli kun näin kylkiluut vetämättä vatsaa sisään. Ja se kun huomasin että reidet ei hölly yhtään kun heilutin jalkoja. Mä muistan jokaisen kerran kun mulle sanottiin, että "Onks noi sun kylkiluut??" tai "Hyi jestas sä oikeesti näytät Roosa aika pahalta." 

Elämäni iloisin hetki oli kun mulle sanottiin, että mun pitää alkaa syödä koska mun pää alkaa näyttää isolta verrattuna mun kroppaan.

Ja mä olen nähnyt mun lempi artistin livenä.

Mä olen jäänyt koukkuun päihteisiin koska ne vei ruuan pois mielestä tai piti nälän poissa.

Mä olen itkenyt, kun terapeuttini kysyi multa, millaisena mä näen itseni.*

Mä olen jäänyt reissun päälle viikoksi kun en ole uskaltanut mennä kotiin - "Mitä jos mä syön?"

Mä olen jättänyt lähtemättä kokonaan jos reissu on sisältänyt ruokaa. 

 

Mä painan nykyään taas 66 kiloa. Mun vaatekoko on M/40. Mun kylkiluut ei näy, mun reidet höllyy ja mä näytän "terveemmältä" (kuulostaa loukkaavalta mun päässäni). 

Ja mä saan edelleen paniikkikohtauksia kaupassa kun vertailen kuuden eri valmispastan kalorimääriä.

Edelleen päivän syömättömyydestä tulee uskomaton voittaja-fiilis, ja viiden päivän nestedieettirupeaman jälkeinen ylensyönti on edelleen väistämätön.

Edelleen itken usein vessassa ja mun rystysteni ruvet ehtii harvoin arpeutua.

Kokovartalopeiliin katsoessa silmäkulmaan muodostuu vihainen kyynel ja kurkkuun nousee pala, ja ainoa tapa selviytyä on katsoa vuodentakaisia kuvia ja hokea että "kyllä sä vielä joskus".

Mä edelleenkin kehtaan lähteä asunnostani vain silloin, kun en ole syönyt sinä päivänä.

Jos ylensyön, olen epäonnistuja, enkä halua nähdä ketään. Jos olen epäonnistuja, eikä mun tarvitse nähdä ketään, ylensyön lisää.

Tästä seuraa yleensä monen päivän nuku-syö-sykli, turvonneet kasvot, turvonnut vatsa, turvonneet reidet sääret käsivarret miten helvetissä jalkaterätkin voi lihoa.

Nähdään siis vasta, kun olen saanut itseni taas ihmisen näköiseksi paastoamalla hiljaa kotona päivän.

Keskivertokalorimääräni tammikuulta oli 1900. Tämä keskiverto saatiin mm. neljästä 3800kcal päivästä, ja kuudestä 200kcal päivästä. Keskivertoaskelmäärä päivittäin: ~19500.

Mä itkin viimeksi tänään sitä miten ylensöin eilen lähes 3000 kaloria, ja viimeksi 3.2. juhlin viidettä alle 600 kalorin päivää.

Mä en ole koskaan elämässäni ollut BMI:n mukaan alipainoinen.

"Taas ilman deittiä ystävänpäivänä? Lue 10 tapaa arvottaa elämäsi parisuhdestatuksesi mukaan!"

"Miks mä jään aina yksin?"

"Miksei mulla oo ketään?"

"Miksen mä kelpaa? Mikä mussa on vialla?"

"Mitä jos mä en ikinä löydä ketään?"

Ja muut kootut lausahdukset jo klassikoksi muodostuneessa kirjassamme "En ole ollut romanttisessa suhteessa ainakaan varttiin, joten  taivaalta alkoi sataa tulta ja tulikiveä jonka jälkeen se tippui niskaani ja päätti kaiken elämän".

Mä olen yleensä aina antanut näihin tilanteisiin saman vakiovastauksen jonka oon itsekin saanut: "Kyllä sä vielä jonkun löydät, joka rakastaa sua juuri tollaisena kuin sä olet! Jonain päivänä sä löydät sen ihmisen joka viettää sun kanssa koko loppuelämän, ihan varmasti, sun pitää vaan olla kärsivällinen!" Etenkin tänään, kun interwebsin ihmeellinen maailma, sosiaalinen media ja lähikaupat huutaa jenkkiläisten super size -juhlapyhää nimeltä Valentine's Day, huomasin että itsellekin ehti tulla sellainen ajatus, että

          "Mitä jos mä en OIKEESTI ikinä löydäkään ketään? Mitä jos mä jään ikuiseksi sinkuksi ja kuolen ihan yksin? Mitä jos mun kissa syö mun naaman kun kukaan ei huomaa mun kuolleen yksiööni ennen kuin naapuri valittaa hajusta parin viikon päästä?"

          Rojahdin sängyn pohjalle älypuhelin kädessä swaippaamaan tinderiä, ja klikkailemaan raivokkaasti dislikeä kaikelle rakkaushömpälle. Auto-swaippailin (oikeeta, oikeeta, oikeeta, oikeeta, pliis joku rakastukaa muhun kamooooooon, oikeeta, oikeeta, oikeeta) ja keräsin netistä sinkkujen some-sääliä pari tuntia, kunnes mulla vaan yksinkertaisesti kiehahti. 

          En mä halua olla mikään vitun Bridget Jones. Pyöriä pitkin kämppää paniikissa ennen treffejä etsimässä muotoilevia alushousuja tai itkeä kylpyammeessa viinipäissään romanttisten leffojen aikana että "Mutku määki haluun"?! En mä halua olla "sellanen" sinkku, joka epätoivoisena etsii jotain kaiken korjaavaa sielunkumppania tai maailman tuuliin kadonnutta puuttuvaa palasta, ja jonka päätavoite elämässä on saada töttö-ötöttö tai poikakamuli.

          Kun olin ensin ollut itelleni helvetin kärttyinen hetken, mä tajusin ettei se oo mun vika että mä koen olevani jotenkin vähemmän arvokas tai hukassa tai kesken siksi että oon sinkku. Mulle on opetettu niin. Joka ikinen klassikko chick-flicki maailmanhistorian alusta asti on opettanut mulle, että naisen (ja ylipäänsä ihmisen) sinkkuus on jotenkin vähän säälittävää ja surullista. Jopa ne voimaannuttavat itsevarmoista uraohjuksista kertovat elokuvat loppujen lopuksi opettaa että kaikkea muuta tärkeämpää tässä maailmassa on Love. Vaikka ne naiset ja miehet on itsevarmoja, itsenäisiä, ja täydellisen tyytyväisiä elämäänsä, ne tajuaa olevansa kuitenkin heikkoja ja kesken ja elävänsä kulissia, kun ne menettää niiden elämään yllättäen ilmestyneen rakkausintressin vikan vartin taitteessa. Ja sit elokuvan lopuksi ne vaihtaa sen "onton ja itsekeskeisen" sinkkuelämän Aitoon Rakkauteen joka nostaa niiden sielun jollekin astraalitason olemassaololle jossa ne vihdoin nyt näkevät selkeästi, että sade on mennyt. (badumts)

          Roll credits, popcornit pois salista ja ulos uskomaan että Meille Kaikille On Tuolla Se Joku (™) ja odottamaan että ehkä se osuisi paikalle jo teatterin parkkipaikalla jos vähän viehkeästi sytyttää tupakan.

          Enkä mä sano että siinä on mitään väärää, jos niin toivoo. Ei siinä ole mitään väärää, että haluaa olla parisuhteessa, tai että haluaa naimisiin ja lapsia ja keltaisen omakotitalon jossa on valkoiset ikkunanpokat. Mut onko todella niin, että siinä on kaikki? "Ai lav juu", ja sitten elämä on elämisen arvoista, ja if hii/shii dasnt kaikki on vain turhaa, tyhjää, mieletöntä soutamista. Jos et koskaan päädy naimisiin, tai et koskaan koe pitkää ja merkityksellistä suhdetta, se on vähän niinkuin polkisit maratonia kuntopyörällä. Niinkun oisit koko elämäsi vaan kävellyt väärään suuntaan liukuportaissa. 

          Eikö tässä elämässä ole loppujen lopuksi aivan HÄVYTÖN määrä asioita, joilla on merkitystä? Taide ja kauneus ja tiede ja tieto ja kulttuuri ja Taru Sormusten Herrasta -kirjat ja tosi hyvä porno? Eikö se oo jopa vähän loukkaavaa sun ystäviä, sun perhettä, ja sitä tuntematonta kohtaan joka kilttiyttään auttoi sua kantamaan sohvan kolmanteen kerrokseen, ajatella että ne on kaikki vaan pieruja tuulessa jos kukaan ei pussaile sun kanssa sunnuntaisin? Olisko sun elämä niinku-oikeestaan-käytännössä päättämistä vaille valmis jos saisit tietää että sä tulet kuolemaan sinkkuna?

          Miksei me voida oppia ottamaan romantiikkaa sinä, mitä se on? Osana elämää, ihan samalla tavalla kun pitkät illat ystävien kanssa, sade joka kastelee läpimäräksi matkalla töihin ja antaa flunssan, tai aamukahvi. Romantiikka, romanssit ja romcomit ei ole elämän ydin, eikä niitä tai niiden puutetta pitäisi käyttää asteikkona mittaamaan sitä, oletko sinä tai onko sun elämä arvokas.

          En tiedä oliko tässä ees punaista lankaa enää, ja mä oon pahoillani jos ei ollut, mutta johonkin nää kelat oli pakko saada ulos. Mä huutelen paljon tässäkin siitä, miten meidän pitäis ajatella ja miten meidän pitäis käyttäytyä tai toimia, tietäen täysin hyvin että itsekin oon tehnyt aina näiden määritelmien mukaan "väärin". Tietäen itseasiassa, että varmasti tuun vielä useasti ajattelemaan just niinkuin tässä paasaan ettei sais, ja että ihan varmasti vielä joskus viskipäissäni itken naistenvessassa parhaalle kaverille et "mikä mus on vialla, mun elämä on ihan pyllystä kun mulla ei oo ketään ketä viedä mummolaan jouluksi". Antakaa se anteeksi, koska tää oli ennenkaikkea vuodatus tai mielipidekirjotus eikä essee tai vannottu vala. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja eletään niinkun parhaaks nähdään, mä vaan toivon et se eläminen ois kaikille rahtusen helpompaa, ja aattelin että näiden juttujen miettiminen ja ratkominen vois tehdä siitä sellasta.

          Ja antakaa anteeksi, jos kielenkäyttö oli karkeeta, mä oon meinaan Valentinuksenpäivän treffeillä yhden ikisinkun kanssa ja on tullut juotua vähän viiniä. Se on tosi nätti ja ihan äärettömän ihana, ja mä oon ihan varma et tää on se juttu mikä kestää loppuelämän! Se tykkää kaikista samoista bändeistä, sil on samat lempparileffat ja -viinit, ja sen kaa on pitäny aiemminkin mennä jo treffeille, mutta jotenkin on aina vaan tullu mietittyä, ettei se ihan riitä sellaseks isoks rakkaudeksi.

          Sen nimi on Roosa-Emilia Sainio, ja musta tuntuu että mä sanon sille joku päivä vielä et "Ai laav juu" tai soitan sille sonetin.

Kiusaamisen jälkeen

"Et kai sä vieläkin muistele noita juttuja?"

"Siitähän on vaikka kuinka kauan" ja 

"Kaikki nyt teininä tekee tyhmiä juttuja" 

- The complete collection.

Päädyin tänään keskustelemaan kiusaamisesta internetissä. Tilanne oli siitä mielenkiintoinen, että kiusaamisesta oli kulunut lähemmäs kymmenen vuotta. Ja koska mukana olivat sekä kiusaajat, että kiusatut.

Alkuun pitää sanoa, että kyseessä oleva kiusaaminen tapahtui siis yläasteella. Ja että se kohdistui muutamaan ihmiseen, että se oli päivittäistä, ja että se oli henkistä, eikä fyysistä  - vaikka arpia siitäkin on jäänyt - , ja että tilanteessa kiusaajat eivät omien sanojensa mukaan ole tajunneet kiusaavansa. Seuraavaksi pitää sanoa, että vaikken koskaan itse katso joutuneeni kiusaamisen kohteeksi, olen vihannut näitä ihmisiä ääneen ja lujaa jo lähemmäs kymmenen vuotta. Olen vihannut, koska he ovat kiusanneet minun ystäviäni. Olen ollut silmittömän, järjettömän, käsiä tärisyttävän vihainen siitä, miten joku on kehdannut sanoa minun ystävilleni jotain niin hirveää. Miten joku on kehdannut tuoda minun ystävilleni sellaisen olon. Miten joku on kyennyt kohtelemaan ketään sillä tavoin. Olen ollut sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut päässäni tilanteita, joissa löisin heidän päänsä seinään. Sillä tavalla vihainen, että olen kuvitellut saavani heidät itkemään, ja nauravani vieressä. Sillä tavalla vihainen, että olen toivonut heidän, heidän lastensa, ja heidän lastenlastensa tulevan kiusatuksi.
          Tämän vuoksi suivaannuinkin heti, kun näin yhden heistä päivittävän facebookiin jotain ystävyyteen kannustavaa, jossa mainittiin, kuinka kaikkia pitää kohdella aina ja poikkeuksetta kiltteydellä.

Kommentoin itse ensin jotain ironista. Jotain siihen suuntaan, että olin samaa mieltä, ja että tosiaan kaikkia pitää kohdella aina kiltteydellä, sillä koulukiusaaminen jättää monelle elinikäiset arvet. Ja kohta olikin jo sota käynnissä. Mainittakoon, että tiedän näiden keskustelujen kuuluvan yksityisiin viesteihin, eikä julkisille kommenttialustoille. Mainittakoon myös, että jos keskustelu olisi ollut yksityinen, diplomatiani olisi ollut vain etäinen muisto jo kolmannen kommentin kohdalla.

Ensimmäisenä oli entisten kiusaajien kommenteissa huomattavissa seuraavat toistuvat kaavat: Siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt "tyhmyydet". Seuraavaksi huomasi selkeästi sellaisen ärtymyksen, joka kommentteja kirjoittaessa oli vallannut sormet. Rivien väleistä pystyi kuulemaan sen tuhahduksen, joka on päässyt kun he ovat huomanneet jonkun edes ottaneen aiheen puheeksi.
             Tästä syvennyttyäni keskusteluun erään ihmisen kanssa, huomasin, että taustalla kuitenkin oli aito katumus, että (ainakin häntä) aidosti harmitti ne asiat mitä on tullut tehtyä ja sanottua. Kuitenkaan anteeksipyyntöä kiusatuille tivatessani tuli itselle sellainen fiilis, ettei asiaa kuitenkaan pidetty niin vakavana. Koska "siitä on jo kauan, he ovat muuttuneet, ja kaikkia varmasti kaduttaa teini-iässä tehdyt ´tyhmyydet´."

Voiko kiusaamisesta todella koskaan päästä yli? Oma vihani kesti miltei vuosikymmenen. Ystävieni ja muiden tarinoita kuunnellessa tulee vieläkin tippa linssiin, kun huomaa kuinka ne asiat edelleen satuttaa miltei vuosikymmenen, tai jopa useamman vuosikymmenen jälkeen. Kuinka ne lauseet kaikuu päässä ikuisuuden. Kuinka ne tuntuu itsetunnossa, kuinka niiden jälkeen on ollut vaikeaa ymmärtää omaa arvoaan. Oma sukulaiseni, yli 40-vuotias, muistaa vieläkin joitain lauseita, joita hänelle on sanottu lukioaikoina. Ne on vaikuttaneet ihmissuhteisiin, luottamukseen ja vaikuttavat edelleen etäisesti itsetuntoon. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Kiusaamisesta ei voi todella koskaan päästä yli.

Onko katumus lippu synninpäästöön? Onko oman oikean ja väärän ymmärryksen parantuminen? Onko päätös tulla paremmaksi ihmiseksi? Monet sanovat katuvansa todella tekojaan, ja että jos voisivat, ottaisivat jokaisen sanan takaisin. Siinäpä ongelma piileekin; "jos voisivat". Mutta eivät voi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sanottua saa poistettua olemassaolon historiasta, vaikka kuinka haluaisi. Ne sanat, joiden sanominen harmittaa, on joidenkin ihmisten syy olla puhumatta kellekään. Ne asiat haluaa lakaista maton alle molemmat osapuolet, mutta kiusatulle ne tulevat pintaan aina, kun on paha olla. Kiusaajille niistä sanoista tuntuu olevan ikuisuus, mutta kiusatulle ne tuntuvat yhä ihan eilisiltä. Tästä tulen johtopäätökseen: ei. Katumus, ja muutos parempaan suuntaan eivät ole lippuja synninpäästöön.

Nuoruutta ja tyhmyyttä taas en lähde edes käsittelemään, sillä kaikki varmaan itsekin ymmärtävät, että kaikki nuoret eivät ole kiusaajia omasta "nuoruuden tyhmyydestään" huolimatta. Tulee toki tehtyä tyhmiä juttuja teininä: itse hyppäsin salonjokeen vaatteet päällä viisitoista kesäisenä, ja jäin kiinni torilla kaljan juomisesta. Kuitenkaan nämä minun nuoruuden tyhmyyteni eivät ole tehneet elämisestä kenellekään päivittäistä tappelua. Paitsi ehkä äidille, joka joutui muistuttamaan mua muutaman kuukauden, etten taas tee mitään idioottimaisuuksia.

Mitä sitten voi tehdä? Mitä voi tehdä, jos kerran katumus ja muuttuminen ei auta?

"Anteeksi."

Sen voit tehdä. Vaikka se itselle tuntuisikin aivan mielettömältä pyytää anteeksi jotain teini-iän tyhmyyksiä mistä on ikuisuus, sun täytyy tehdä se. Siksi, koska se on ainoa asia minkä sä voit tehdä, ja siksi, koska se varmasti merkitsisi jotain kuulla, että edes niiden ilkeiden kommenttien laukojat ei tarkoita niitä. Että ne vetäisi ne takaisin jos voisi. Että ne toivoo hyvää. Ehkä sitten niiden kommenttien kuulijakin lakkaisi uskomasta niihin, lakkaisi määrittelemästä itseään niiden kautta.

Sekään ei välttämättä auta, mutta muuta sä et oikeen voi.

Viimeinen fakta: Sun täytyy vaan elää sen tiedon kanssa, että sä olet peruuttamattomasti vaikuttanut jonkun elämään. Ja se on sun rangaistuksesi, jonka joudut kohtaamaan joka päivä koko loppuelämäsi. Että sä olet aiheuttanut sellaista tuhoa, jonka se toinenkin joutuu kohtaamaan loppuelämänsä. Mä haluaisin sanoa, että sä et ole ansainnut sitä, mutta rehellisyyden nimissä en voi. Mä olen melkein pahoillani siitä, mutta sen kanssa sun täytyy elää. Että ihan sama mitä teet, sä olet saanut jonkun itkemään itsensä uneen iltaisin. Sä olet saanut jonkun pelkäämään koulua, kauppakeskusta tai omiin profiileihinsa kirjautumista. Sä olet saanut jonkun tuntemaan olonsa arvottomaksi ja huonoksi. Sä olet syönyt palan siitä ihmisestä, tai palan sen elämästä, jota se ei koskaan saa takaisin.


Elä sen kanssa, jos voit. Koska muutakaan sä et voi.



Tämä on omistettu ennen kaikkea niitä varten tehty, joiden kiusaajat eivät vieläkään ymmärrä tai pyydä anteeksi. Mä antaisin teille uudet ala-asteet, ylä-asteet, lukiot ja nuoruudet jos voisin, mutta en voi, joten yritän edes saada ne ymmärtämään.

Kuolemansyntejä

Laiskuus

Minä katselin televisiota, jotain vieraskielisiä kokkiohjelmia, mitä nyt mainoskanavilta tulee siihen aikaan päivästä, kun television ääreen ehtii messuamaan vain työttömät ja sairaat. Hiljaa harmaissa verkkareissa, huojuva massa nousee sängystä ja kokee uudelleensyntymän vain siirtyäkseen sohvalle, tukka rasvaisena puolinutturalla, ottaa käteen kaukosäätimen, ja vaipuu transsiin. Se pieni särähdys, kun sähkö liikkuu ruudun mustan pinnan päälle kertyneen pölyn läpi, se on meidän rukouskutsumme ja silloin me käännymme vatsa pystyssä pyhintä kohti. Sumeita ja lasittuneita silmiä kehystämässä tummat silmänaluset joiden syntyä ei kukaan oikein osaa selittää, kun ei olla mitään tehty yrittääksemmekään. Vessaan pitäisi jaksaa, muttei jaksa, ja sitä jo miettii kuinka pitkälle rakko venyy, että jos katsoisi vielä yhden jakson ja sitten menisi, jos vielä yhden puolituntisen voisi maata paikallaan ja keskittyä siihen, mitä Ray kokkaa kun teemana on "Välimeri".

Eikä sitä edes tahdo katsoa, mutta kun ei televisiosta tule muutakaan, ja kaikki sohvan ulkopuolella tapahtuvat asiat saattaisivat muistuttaa siitä, mitä asunnon ulkopuolella tapahtuu. Ehkä siellä paistaa aurinko, niinkuin joinain päivinä on paistanut, ja niinä päivinä on aina tuntunut kaksin verroin vaikeammalta olla ja maata sohvalla ja olla ja maata itsensä kanssa ja olla itse. Ehkä vastaan tulee lasku, joka on avaamattomana luiskahtanut postiluukusta ja liukunut muiden avaamattomien paperien sileää ramppia pitkin eteisestä seuraavan oven, vessan oven, eteen. Ja sitten siinä lukisi joku päiväys, niinkuin joissain kuorissa on lukenut, ja niistä kuorista on aina tullut kaksin verroin vaikeampi olo kun ne muistuttavat siitä että aikaa kuluu vaikkei olekaan sitä kuluttanut. Vaikka on sitä nimenomaan yrittänyt hidastaa ja olla kuluttamatta, kun nykyään pitäisi vähentää keskivertokulutusta kun ollaan kohta kulutettu kaikki luonnonvaratkin. Kaikki, paitsi aika, josta ei näy löytyvän puutetta, ja siksi sitä ei kai myydäkään, kun ekonomian opettaja sanoi yläasteella että kysyntä (mikä on hienompi sana puutteelle) luo markkinaraon. Vai sanoikohan se mitään sen suuntaistakaan? Oliko meillä edes ekonomiaa? Jos oli, niin turhaan, ei yläasteikäinen mitään sillä tee, kun ei jaksa edes opetella, kun on niin kiire juosta ulos ja olla nuori. Toisin kuin nyt. Nyt ei ole kiire mihinkään.

Ja juuri tällaisia tajunnanvirtoja vältelläkseen on helpompaa uppoutua täysin sieluin siihen, mitä Ray kokkaa munakoisoista ja fetajuustosta, kun teemana on "Välimeri".

Viha

Siinä sinä saatana istut, nakerrat sitä kohtaa sormen päällä, johon kynnen kuuluisi loppua, mutta jonka sinä olet jo puhtaaksi järsinyt. Tarkkailen hiljaa, kun pienet pupillisi paniikissa pakenevat toisiaan silmäsi valkuaisissa, ja katseesi loikkii huoneen nurkasta toiseen, tyytymättömänä pysähtymään mihinkään. Niinkuin ne heinäsirkat joita veljelläni oli lapsena tapana ensin pyydystää ja sitten vapauttaa makuuhuoneeseen. Se siritys seurasi minua asunnosta asuntoon, makuuhuoneesta makuuhuoneeseen, välittämättä minne muutin ja kenen kanssa. Ja se siritys oli minusta kuvottavinta, mitä tulisin koskaan kuulemaan, siitä olin aina varma, kunnes korviini ottivat kiinni ne pienet äänet, joita nyt päästät melusaasteena minun huoneilmaani. Ne pienet äänet, narahduksen ja rasahduksen väliltä, kun saat jonkin kovettuneen kynsinauhan, lihan ja kynnen välisen materian taipumaan hermostuneiden hampaittesi tahtoon katkeamaan. Kuvottavaa.

Sinun palasiasi on nyt minun matonkuteitteni välisissä tiloissa, kankaan säikeiden lukitussa kidassa. Pitänee ostaa uusi matto. Ja sohva. Siinä sohvassa on nyt sinun hiustesi latvoja. Ja sen, joka on viimeksi kiehnännyt säälittävästi päätään sinun takkisi olkaa vasten, olettaenkin koska olette istuneet bussissa yhdessä yön pieninä tunteina, suurina tunteina, matkalla sinun sänkyysi. Hiukset ovat niin ohuita, että ne pääsevät ihohuokosten sisään, tiesitkö? Kampaajat voivat todistaa, ettei ole harvinaista saada jalanpohjiinsa muiden hiuksia jotka sitten tulehduttavat sen ihohuokosen, ja siitä tulee punainen ja kipeä. Ja minä olen kuollut ennen kuin otan itseeni yhtäkään tulehtunutta kipuisaa kohtaa sinusta tai uudesta naisestasi. Kuvottavaa. Siis, uusi sohva.

"Tiesitsä että jollain linnuilla on lyhyemmät viserrykset kaupunkialueella kuin maalla?"
"Mitä?"
"Joo. Vähän niinkun slangia."

Nauraa hörähdät niin, että näen suusi sisustan kokonaisuudessaan sekunnin verran. Ja siinä sekunnissa sieltä silmääni pistää oikean viisaudenhampaasi takana pesivä, mätivä paise. Siellä melkein kurkunpäässä, valuttamassa itseään sinuun. Ällöttävä, läpimätä, mustanharmaa kohta. Hänen nimensä. Siellä, mikä oli minun nimeni kotina vielä vaaleanpunainen, lempeä ja puhdas.
Lattian laminaatit pitää vaihtaa. Tuollaisen paiseen asuttamasta suusta ässiesi mukana lentävä sylkipisarat syöpynevät halpakauppamattoni läpi silmäyksessä. Ja minä kun olin niin alkanut pitää tuosta lämpimästä vaaleanharmaan sävyisestä puusta.

Niin. Siinä sinä nyt istut, minun sohvalla pureksimassa kynsiesi punertavia raunioita. Kovettuneet sormenpäät kilahtelemassa sietämättömästi mätänevän suusi hampaisiin. Puhumassa jostain saatanan linnuista, niinkuin ne linnut eivät olisi minulle jo kertoneet, kenen vierestä sinä heräät aamuisin. Pyytäisin sinua lähtemään, jos ilkeäisin enää edes hengittää tässä infektoituneessa huoneessa. Kaadan siis sinulle lisää teetä, ja kysyn ääneen, oletko huomannut että telkkarissa pyörii nykyään jatkuvasti vain vieraskielisiä kokkiohjelmia.

Kateus

"Täällä soi kyllä ihan paskaa musaa."
"Hä?"
"Niin, että täällä soi ihan paskaa musaa!"
"Mitä??"
"Niin, että .... No siis EI MITÄÄN!"

Istun loosissa yksin, ja pidän tiukasti kiinni olutpullostani. Tai onhan tässä muitakin, mun lapsuuden paras kaveri ja pari jotain jätkää. Mutta kyllä mä näkisin sen niin, että kun mun ja mun parhaan kaverin välissä on yks tuntematon selkä mua kohden, niin sen pöydän asetelma on selkeä: Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Eikä mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, ja kyllä mä oon tottunu, siks mä otin lompakon mukaan baariin. Mä hiljaa kuuntelen jotain paskaa jumputusmusiikkia, jonka yli kuuluu just ja just vaimeena mun korvaan kun ne kyselee pöydän toisella puolen mun kaverin ammattia, asuinpaikkaa ja yösuunnitelmia.

Kiira on aina ollu nätimpi meistä, ja parempi small-talkissa. Mä oon ollu se tilannekoominen sivuhahmo, joka pamahtaa paikalle, sanoo jotain kiusaannuttavaa tai ilkeetä, naurattaa jengiä ja poistuu lavalta tökerösti käsikirjoitetulla tekosyyllä. Kiiralla on kiree punanen ponnari, ja koon 32-persefarkut, ja napapaita. Just sopivan pieni, ettei kuitenkaan näytä horahtavalta. Siis Kiira, ei paita. Mulla on lyhyet kulahtaneet hiukset, koska en osaa ylläpitää hiusväriä niinkun Kiira. Mulla on koon 38 mustat pillihousut, ja löysä pitkähihanen, ja mä vedän kokoajan vatsaa sisään, koska en osaa ylläpitää ruokavalioo tai treeniä niinkun Kiira. Just sopivan iso, ettei kuitenkaan huomaa jos välillä hengitän sisään. Siis paita, en mä.

Nää on toiset tai kolmannet jätkät jotka tulee tähän pöytään, ja viimesimmät Kiira käski vittuun siinä kohtaan kun huomas että olin istunu tiskillä vartin juttelemassa baarimikolle mukavia. Kiiran mielestä ei oo kivaa että mä vaan istun juttelemassa baarimikolle kun pitäs olla viettämässä yhdessä aikaa, johon mä tietty vastasin että "sori", vaikka se itse oli just viettänyt tunnin pöydässä, jossa oli Porukka, ja "yks joku muija emmätiiä kai se on noiden tuttu tai jotain". Koska ei mua haittaa. Ei mua tietenkään haittaa, koska kyllä mä ymmärrän, siks mä lähen baariin valmiiks kännissä.

Joskus mä kyllä mietin, vaikken sais. Mä mietin, et mikä tekee Kiirasta niin vitun... Kiiran. Ja et minkä takii kun pojat puhuu Kiiralle, mä oon mustasukkanen molemmista, niistä pojista ja Kiirasta. Mä mietin, et mäki oon kasvoiltani Kiiraan verrattuna ihan kaunis. Kiiralla on loppujenlopuks tosi vinot hampaat ja harvat kulmakarvat, ja jos mäki osaisin meikata niinkun Kiira ja kasata pakkelia pakkelin päälle peittääkseni jokaisen saatanan virheen ihossa niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi pienet tissit, ja tosi löysä perse, ja jos mäki vetäisin superpushupeilla tissit leukaan asti ja perseen freddyihin niin oisin mäkin varmaan hyvännäkönen. Ja Kiiralla on loppujenlopuks tosi tympeet luonteenpiirteet, ei sitä jaksais kukaan kuunnella varttii pidempään koska ei se oo hauska, mä oon hauska ja kaikkee, ja mua jengi jaksaa kuunnella, mut Kiiraa katella, ja siks ne sitä kai kuunteleekin eikä mua. Ja toisekseen, ei Kiirakaa nätti aina oo, ja mitä sitten jos se osaa kirjottaa ja laulaa, mäki osaan, ja sit kun Kiirasta tulee ruma ni joku alkaa lukee ja kuunnella mua. Ja sit Kiirankin pitää alkaa ottaa lompakko mukaan baariin.

Mun rystyset on valkoiset kun mä oon niin kovaa ja kauan puristanu tätä olutpulloa, ja havahdun vasta kun Kiira nousee ylös käydäkseen vessassa. Kun se tulee takas, mä nään että sen housunlahkeeseen on jääny kiinni vessapaperipala, sellanen kolmen taitoksen pitunen. Jostain syystä mä hymyilen mun olutpullolle enkä sano siitä mitään koko iltana.

Sullon aikaa

Kriisejä

Mä olen miettinyt viimeaikoina ihan hirveästi sitä, millaisia paineita meille pienille ihmisille laitetaan. Pitää käydä koulut, harrastaa, tehdä töitä, verkostoitua ja löytää rakkaus. Ja kaikki tämä tiettyyn sanattomaan deadlineen mennessä. Ja sitten sitä lopulta käy niin että kaikki se stressi ja saamattomuuden tunne käy todella uuvuttavaksi ja lopulta siihen hautautuu. 

Mä olen alkoholisti. Sitä on edelleen vähän vaikea sanoa ääneen ja kirjoittaa, varsinkin kun tietää että tän voi lukea kuka vaan. Joillekin ihmisille on vaikea myöntää omia ongelmia ja sen sijaan pistää urhean hymyn päälle ja vähättelee kaikkea - meille suomalaisille se on sellainen koko kansakunnan synnynnäinen supervoima. Mutta sellainen mä olen, ja mä tiedän että vaikka mä olisin puoli vuotta selvinpäin, mä olen silti alkoholisti. Ja vaikka mä pystyisin käyttämään hyvinkin fiksun oloisesti alkoholia kuukauden tai kaks niin mä olen silti alkoholisti. (Ja tähän taitteeseen tahtoisin sanoa, että jatka lukemista koska tää ei ole sellainen avautumispostaus, vaan tässä on ihan yleisesti päteviä ajatuksia ja pointteja.) 

On todella vaikeeta raitistua yhteiskunnassa joka laittaa kaikelle deadlinen. Kaikki pitäis tehdä nopeasti ja hyvin. Vaikeaa raitistua kun pitäis viikossa olla kolmatta vuotta selvinpäin, että se raitistuminen otetaan tosissaan. Ei sais kestää montaa kuukautta raitistua, mutta silti pitäis olla ollut jo kuukausia raittiina ennenkuin kukaan edes uskoo että raitistut. Sen takia tuntuu välillä todella toivottomalta, ja siltä että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan yksin tän asian kanssa ja kaikki muut on joko luovuttanut tai onnistunut, eikä kellään muulla ole tapeltavaa tässä suhteessa.

Mä en ole vieläkään valmistunut lukiosta. Mä olen 19. Mä en valmistu 4. vuodessa, vaan vasta ens syksynä. Ja sen vuoksi musta on todella pitkään tuntunut jo siltä, että oon toivoton tapaus. Että kaikki ne ylä- ja ala-asteen unelmat on vähän niinkun kuollut ja kuopattu, kun en valmistunut lukiosta. Että olen vähän niinkuin toisen luokan kansalainen kun mulla ei ole peruskoulunjälkeistä todistusta vielä 20-vuotiaanakaan. Sitten tulee se pieni ääni joka kysyy että "kannattaako tää edes". Niinkun oisin ihan ainoa myöhässä, tipahtanut kelkasta, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu vääntämään tän asian kanssa.

Mä olen veloissa todella pahasti. Monta, monta tuhatta euroa. Opintolainoja, yks pikavippi, Klarnaa, dna:ta, Elisaa, Sveeaa, käräjäoikeuden käsittelymaksuja ja vuokravakuuksia. En saa kaikkia maksettua millään seuraavaan eräpäivään mennessä. Ja siksi tuntuu helvetin usein siltä, että ei ole mitään väliä maksanko mitään kun kuitenkin joudun kuseen, niin onko sillä kolmenkympin laskulla mitään painoa siellä tuhansien velkojen alla. "Jäävuoren huippu". Jälleen, se ääni: "kannattaako tää edes". Tuntuu siltä kuin olisin tässäkin ihan yksin näin huono ja epäonnistunut, ja kaikki muut on joko luovuttaneet tai onnistuneet, eikä kukaan muu joudu pureksimaan tällaisten kanssa kynsiään. 

Mä olen sinkku. Mulla on koko lyhyen elämäni aikana ollut yksi vakavasti otettava seurustelusuhde. 20 vuodesta ei ole jäänyt käteen kuin a)yhden illan juttuja tai b)hämäriä seksisuhteen ja ystävyyden rajalla keikkuvia kahden viikon salaisuuksia. Ja sitten kun joku tulee vastaan, niin sitä jotenkin ihan pää edellä sukeltaa siihen, ottaakseen vaan uudelleen turpaan. Sitten miettii että onko mussa jotain vikaa kun kaikki muut on niin onnellisesti sinkkuja tai suhteessa. Huomaa miettivänsä ääneen, että "kannattaako tää edes". Niinkuin olisin ihan ainoana kipuillen rakkaudenkaipuussa kiinni, ja kaikki muut olis onnistuneet, eikä kukaan muu itkis yössä yksinäisyyttään.

Mutta enhän mä ole. Mä tiedän jo nyt, että tätä lukevista ihmisistä on kaikki samaistuneet johonkin aiemmista. Ja se on ihmeellistä, miten suuri osa tästä ei paperilla oikeasti kuulostakaan niin pahalta, kuin se kuulostaa kaikuessaan sun päässä. Pieniä ajatuksia jotka paisuu niinkuin kuiskaukset tyhjässä kirkossa. 

Jostain syystä meillä on sellainen käsitys, että jos asiat on huonosti, niin sitten ne vaan on huonosti. Jos sen voi korjata, se pitää korjata heti. Jos ei sitä voi korjata heti, niin sitä ei vaan voi korjata. Piste. Ja sitten jos ihmisellä on asiat niin huonosti, ettei niitä voi korjata heti, niin leimataan koko ihminen. Epäonnistuja, luuseri, syrjäytynyt ja mitä näitä nyt on, kun ei pysty täyttämään yhteiskunnan asettamia kriteereitä siinä ajassa kuin "kaikki muutkin". Ja eniten sitä ajatusta syöttää itse itselleen. Ettei ole mitään, ettei mikään kannata, ja ettei tästä suosta enää nousta. Että jos et ole valmistunut ennenkuin olet 20, se valmistuminen on arvotonta. Ihan niinkun sua kolkytvuotiaana kiinnostais vittuakaan valmistuitko 2015 vai 2017.  Että jos et ole löytänyt sitä rakkautta ennen kuin olet 25, se on jo turha toivo. Niinkun sua kuuskymppisenä kiinnostais vittuakaan rakastuitko 2010 vai 2020. Että jos et saa velkojas maksettua vuodessa, et saa niitä maksettua koskaan. Niinkuin sua viidentoista vuoden päästä enää kiinnostais milloin sait maksettua sen osamaksupuhelimen tai pikavipin tai vuokrarästin. 

Kuitenkin tässä raitistuessani oon hokenut itselleni yhtä ainutta mantraa. Niin kliseinen, että melkeen ällöttää, mutta niin totta. Tänään on sun loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Ja niin se on. Ei entisen elämäsi viimeinen päivä, vaan loppuelämäsi ensimmäinen. Ihmisinä meillä on siitä uskomaton mieli ja maailma, että me saadaan joka päivä herätä uuteen aamuun, ja hyvinvointiyhteiskunnan osina meillä on se uskomaton mahdollisuus tehdä siitä päivästä mitä vaan. Koskaan ei voi aloittaa huipulta, mutta joka päivä alkaa uudelta pohjalta. Enää ei ole eilinen, ja eilinen ei enää koskaan tule takaisin. Et herää yhteenkään aikaisempaan aamuun enää koskaan, etkä nukahda yhteenkään entiseen iltaan. Se jotenkin unohtuu aina välillä tämän kaiken keskellä, mutta meillä on koko loppuelämä edessä. Koko. Loppuelämä. Ihan kaikki. Jokainen päivä on vielä tulossa, ja sulla on täysi mahdollisuus muuttaa niiden kulkua.

Mä en ehkä valmistunut viime vuonna. Sä et ehkä mennyt eilen kouluun. Tai jätit soittamatta töihin tai psykiatrille. Se on toki harmi, mutta sä et voi sille enää mitään. Sä et voi sille enää yhtään mitään, mutta tänään - tälle päivälle - sä voit vielä tehdä kaikkes. Vaikka sä et olisi kolmeen viikkoon käynyt koulussa, niin tänään sä voit mennä. Vaikket olis soittanut töihin tai psykiatrille viiteen päivään, niin tänään sä voit nostaa puhelimen ja tehdä niin. Vaikket olis valmistunut tai opiskellut vuosiin, niin tänään sä voit aloittaa. Tänään. Ja vaikka asiat olis kuinka solmussa, niin tänään sä voit aloittaa puhtaalta pöydältä niiden selvittämisen. Koska jos sä jäät jumiin eilisen virheisiin, sä et koskaan elä tätä päivää. Huomisessa sä et voi elää, ja eilisessä harvoin edes haluaisit. Mutta tänään. Jumalauta tänään, kun aurinko paistaa ja kevät on maassa ja ilmassa ja pian versoavissa koivuissa, tänään kun sun keuhkot täyttyy uudesta ilmasta ja rinnassa sydän pumppaa uutta happea sun sormenpäihisi asti. Tänään on se päivä, mistä huominen alkaa.

Mä olen tänään soittanut vuokranantajalle ja yhteen osamaksufirmaan. Se on silti vasta neljäsosa mun veloista, eikä nekään ole hoidettu, pelkästään selitetty. Mutta jos mä soitan huomenna seuraaviin, ja sitä seuraavana päivänä kolmansiin ja neljänsiin, niin kohta mä olen saanut selvitettyä asiani niin että mun tarvitsee vaan enää - niin tyhmältä kun se kuulostaakin - maksaa niitä.

Mä päätin, että tänään on se Huominen, jolloin mä oikeasti alan lukea matikankirjoituksiin. Ja se Huominen, kun soitan autokouluun toisesta vaiheesta. Ja se Huominen, kun kirjoitan ne esseet. 

Mä olen ollut raittiina vasta 7,53 päivää. Ja jokainen ilta kun kävelen kaupan ohi, mun tekee mieli mennä ostamaan kaljaa, tai vaihtaa kantabaarin kahvi Jamesoniin tuplana, yhdellä jäällä. Ja sit kun on ollut tarpeeks kauan kännissä tai juonut, niin sitä miettii että miks mä enää ees yrittäisin, kun olin eilenkin kännissä ja edellispäivänä ja sitä ennen ja viimeiset kolme viikkoa. Ja sitä ennen monta kuukautta ryypännyt ihan liikaa. Että kun ennenkin on epäonnistunut niin mitä se yks onnistumisen päivä siihen enää auttais? Näitä keloja on joka ikinen päivä. Ja joka ikinen päivä mä muistutan itseäni, että tänään on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Että ei mun tarvitse olla yhdessä ajatuksessa loppuelämääni selvänä. Ei mun tarvitse kärsiä siitä "ei enää ikinä"-aatteesta. Tää on vaan yks päivä. Yks päivä selvinpäin. Koska just nyt mä en pysty elämään huomista, enkä muuttaa eilistä. Tänään on olemassa vaan Tänään, ja Huomenna tää Tänään on jo mennyt ja muokkaamattomissa. Ja tänään mun ei tarvitse olla kuin tänään selvinpäin. 

En tiiä oliko tässä järkeä. Hm. Kunhan muistatte, että kaikki on auki. Ihan kaikki. Kaikki, paitsi eilinen. Ne virheetkin on jo kuollut ja kuopattu. Älä mieti niitä, tai mitä niistä seuras. Sulla on tänään vain tänään, ja se tilanne jossa olet nyt. Sille sä voit tehdä vaikka ja mitä, vaikket virheille jotka siihen johti. Koittakaa kestää, se on vaan yks päivä. Ja aloittakaa tänään. Vaikkette jatkaisi huomenna, niin aloittakaa tänään. Samalla mentaliteetilla jokainen päivä. Niin mäkin koitan.

Tänään on sun (loppu)elämäsi ensimmäinen päivä.

Rakkauskirje

It's okay, and it's gonna get better.

Mua ärsyttää. Mua ärsyttää se, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi. Mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa asioiden stressaamiseen kun niiden hoitamiseen. Ja ennen kaikkea mua ärsyttää se, että mä vietän enemmän aikaa viikossa syömistapojen, painon, pömppiksen, punottavan ihon, kuivan tukan, yksinäisyyden ja tylsien päivärutiinien stressaamiseen ja niistä ahdistumiseen, kun mä olen vuosiin käyttänyt laskuihin tai vuokraan tai koulunkäyntiin tai työnhakuun.

                           Mä haluaisin että joku kirjottaisi kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan. Joku kirjoittaisi suomalaisista tytöistä jotka näyttää siltä kun keskiverto suomalainen naisenalku näyttää, jotka asuu keskivertopienissä kaupungeissa tai kylissä, ja joilla on keskinkertainen koulumenestys ja keskinkertainen elämä ja keskinkertainen painoindeksi. Mä haluan, että joku kirjoittais kaikista näistä, niin että ne olis kauniita. Niin, ettei niiden kaikki toivo ole menetetty vaikka ne asuis vielä täysikäisinä vanhemmillaan tai pienessä kaupungissa neljännessä kämpässä kun ne vannoi muuttavansa heti kun pystyy pois. Niin, ettei niiden tarvitsis käydä läpi suurta muodonmuutosta tai laihduttaa neljäätoista kiloa ennen kun ne on 25. Mä haluan, että joku kirjoittais siitä mitä on olla kuustoista ja vihata kuntaliitoksia, kirjoittais niin ettei siinä ole mitään hävettävää.

Valitettavasti mä en osaa kirjoittaa kirjoja, en tv-sarjoja, enkä elokuvia. Mutta mä kirjoitan tämän tekstin, tämän pienen sydämenlyönnin pituisen rakkauskirjeen teille, jotka olette pienten kaupunkien pieniä naisia:

Se on ihan ok olla sä.

                           Ei vain sen takia koska John Green sanoo että sussa on universumi ja kaikkeus. Eikä vain sen takia, että sun äitis sanoo niin( tosin kiitos, äiti, kaikista niistä kerroista kun sanoit). Eikä tosiaankaan vain sen takia, että maailma on vihdoin ottanut mantrakseen "Lihavat, lättärintaiset ja appelsiini-ihoisetkin ovat ihmisiä!"

                           Koska mä tiedän, että sitä on vaikea uskoa. Mä tiedän, että sanoja on vaikea uskoa kun ne kuvitetaan aina piirroksilla kreikkalaisista jumalattarista tai painetaan Cara Delevignen naaman päälle. Mä tiedän, että on vaikea uskoa että rakkaus on sokeaa, kun sen kasvoiksi valitaan aina 50-kiloinen näyttelijä joka aloitti uransa mallina. Ja mä tiedän, kuinka kamalaa se on katsoa 6-kiloa ylipainoista 18-vuotiaan kroppaa peilistä sen jälkeen kun on kaksi tuntia katsonut kun rakkautta julistetaan Julia Robertsille, Natalie Portmanille ja Mila Kunikselle (surullinen fakta: en muistanut näyttelijättärien nimiä ja kun laitoin googlen hakukoneeseen "actresses", oli ensimmäinen linkki "101 Most Beautiful Actresses Alive"). Ja mä tiedän kuinka sä katsot itkuista itseäs, turvonneita silmiäs ja yhteen hinkkaavia reisiäs peilistä ja mietit "Miksi mä kuvittelen että kukaan haluais tätä".

                           Mutta joku haluaa. Ja joku on jo katsonut sua joskus ja miettinyt, miltä tuntuis nähdä sut alasti tai suudella sua. Ja joku on katsonut sun instagram-kuvia ja nähnyt susta märkiä unia. Joku haluaa baarista lähtiessä tietää, miten sun X-kupin rinta sopii sen käteen, tai miltä sun reiden ja lantion välinen kurvi tuntuu. Moni tulee vielä katsomaan sun alastonta kehoa niinkuin se olis kaunein ja haluttavin asia, mitä kukaan on nähnyt. Moni tulee hivelemään sun mahaa( vaikka sä olet siitä epävarma ja koitat peittää sen käsilläs), koska sen iho on niin pehmeää. Moni tulee vielä hivelemään sormiaan sun kylkiluiden tai lapaluiden välissä ja miettimään että voisikohan niitä soittaa niinkuin ksylofonia tai bongorumpuja. Moni tulee vielä katsomaan sua, ja miettimään, miten kukaan missään ikinä on voinut haluta mitään muuta.

                           Ja se on ihan ok olla sinä. Ei vain siksi, että me ollaan kaikki toistemme puolikkaita tai siksi, että sun äiti sanoo niin( ja jälleen äiti, kiitos kaikista kerroista kun sanoit). Se on ihan ok olla ujo ja kliininen. Tai ronski ja rönsyilevä. Tai koohottaja. Tai kaikkia edellämainittuja eri päivinä tai samaan aikaan.

                           Koska mä tiedän, että sitäkään ei ole helppo uskoa. Ei ole helppo mukautua yhteiskuntaan jossa rakastettavia naisia on vain muutamaa lajia: 1. Kivenkova ja myrskyisä ja itsenäinen ja mysteeri; 2. Hiljainen ja herkkä ja pienisieluinen ja sinisilmäinen ja hauras; 3. Itsevarma ja hauska ja vapaasieluinen ja positiivinen; 4. Hellä ja lämmin ja pullantuoksuinen ja turvallinen. 

                           Jos rakastettavat naiset olisivat kappaleita, niitä olisi kahdeksan: 1. Nirvanan tai RHCP:n biisi ; 2. Damien Ricen tai Bon Iverin biisi; 3. Dexy's Midnight Runnersin tai Queenin biisi; 4. Pariisin Kevään tai Ed Sheeranin biisi. Ja jokainen noista on todella hieno ja ihana ja omalla tavallaan uskomaton, mutta sinä päivänä kun koko maailma kuuntelee kahdeksaa kappaletta niin aurinko laskee itään ja mä olen koira. Ja mä toivon että te ymmärsitte mun vertauskuvan ja vaikkette ymmärtäneetkään niin sillä ei ole väliä, koska sä et ole kappale etkä ihmistyyppi etkä Hollywood-hahmo. Sä olet tyttö, tai nainen, tai jotain siltä väliltä ja mietit vielä itsekin että missä mennään.

                           Se on ok olla sä. Ja mä tiedän, ettei se tunnu siltä kun koko media ja naistenlehdet tunkee sulle käteen testejä joilla saat selvittää oletko luonnetyyppiä a,b,c vai d. Ja kun koko internet survoo sun jokaiseen sosiaaliseen mediaan kauniita lainauksia kirjoista joissa kuvaillaan mysteerisiä ja uskomattoman kiehtovia naisia, ja jostain syystä sä luulet että ne näyttää ja kuulostaa Kristen Stewartilta koska niin Hollywood sulle sanoi. 

                           Ja jos hetkeksikään erehdyt luulemaan olevas tylsä, muistele kaikkia niitä kertoja, kun olet tehnyt jotain mitä et usko kenenkään muun tekevän: Kun kerran söit kolme päivää salmiakkia ja katsoit tv-sarjaa, kun pienenä vapautit ruohonkorsia purkeista, kun päiväkodissa opeteltiin aakkosia ja sä piirsit vierustoverien kirjoihin L:n kohdalle E:tä. Mitä vaan, koska ne on kaikki kiehtovia ja ihmeellisiä asioita ja kaikki sun oudoimmat ajatukset on runoja jonkun korvaan, ja niin moni ihminen kuolisi kuullakseen sun tarinoita sun ylä-asteen matematiikan tunnista ja katsoakseen sua silmiin eikä voi juuri nyt sua ajatellessaan edes kuvitella että pitäisit itseäs tylsänä. Ja joku on jo katsonut sun koohottamista ja sähläämistä kun oot tiputtanut laukkus keskelle kävelytietä tai sitä kun kosket ovenkahvaan kolmesti ennenkun avaat sen tai sitä kun naurat niin että röhkit, ja miettinyt kuinka kiva olis nostaa se laukku tai avata se ovi tai tietää mille sä naurat. 

                           Se on ihan ok olla sä. Se on ihan ok, se on aina ollut ihan ok ja se tulee aina olemaan ihan ok. Ei siksi että mä sanon niin kun olen vihainen Hollywoodille, eikä siksi että kirjailijat ja runoilijat ja laulajat ja kauniit miehet ja naiset sanoo niin. Vaan siksi, että kaikille meille muille se on ollut kokoajan ihan ok, ja suurimmalle osalle se mitä sä olet ollut on ollut huomattavasti parempaa kuin ok ja ainoa jolla on ongelma sun kanssa olet sinä. Rehellisyyden nimessä maailman väestöstä n. 0.000000005% tulee ikinä pitämään sua yhtään vähempänä kun ok, ja sekin johtuu siitä että ne on kateellisia tai niillä on itsellä paha olla. 

                           Se on ihan ok olla sä. Ja sun pitää ymmärtää se, se on niin, niin tärkeää että sä ymmärrät sen.

                           Sun pitää ymmärtää se, koska mä olen niin kyllästynyt kuulemaan tytöistä jotka itkee äideilleen olevansa lihavia kun ne painaa 60 kiloa 14-vuotiaina. Mä olen kyllästynyt tietämään niin monta tyttöä jotka itkee itsensä uneen koska ne on yksinäisiä ja niistä tuntuu että se johtuu niiden pömppiksestä tai isosta nenästä. Mä olen kyllästynyt näkemään hiljaisia tyttöjä baarien reunoilla jotka katsoo vierestä kun niiden pienemmille kavereille puhutaan koska ne on niin varmoja ettei ketään kiinnosta ne. Mä olen kyllästynyt tyttöihin joista tuntuu että elämä on ajanut ohi jo vaikka ne ei ole vielä edes 20.

                           Ja se on niin tärkeää että kun susta tuntuu ettei sun elämä ole sellaista kun sen pitäis olla etkä sä ole sellainen kun sun pitäis olla, niin katsot ulos ikkunasta tai menet ulos ja hengität ilmaa ja kyyläilet taivasta ja kuvittelet olevas siellä missä sun pitäis olla niiden ihmisten kanssa ja sellaisena kuin sun pitäis olla, koska kulta se taivas on samanlainen siellä ja joku siellä katsoo sitä just nyt ja on lähtenyt sieltä missä sä olet just nyt. Ja se muistaa miltä tuntuu olla sä, mut se tietää ettei se oo ikuista ja se haluaa että säkin tiedät sen. Ja kun sulle tulee paha mieli siitä ettei sun vatsa kaarru sivuilta, muista että maailmassa alkaa sillä aikaa tuhat rakkaustarinaa joiden painoindeksiä ei mitata, ja maailmaan syntyy sillä aikaa miljoonia tyttöjä tuhansiin pieniin kaupunkeihin ja joku niistä on seitsemäntoistavuoden päästä sinä. Ja muista se tuntematon joka kääntyi tänään bussipysäkillä katsomaan sun perään ja tiedä että se mietti miltä sun hiukset tuoksuu tai miten sun lantio kaartuu, ja se on yksi kymmenistä muista.

                           Ja vieläkään mä en tiedä, saako tästä mitään järkeä, muttei sillä kai ole väliä kun mä olen kuullut ettei rakkauskirjeitä kirjoiteta luokkahuoneisiin. Mutta syteen tai saveen, siinä se nyt sitten oli. Lähes tunnin pituinen avautuminen jonka te luette minuuteissa, ja joka joiltakin katoaa sekunneissa. Mä vaan toivon että sä tiedät, miten paljon rakkautta mä lähetän sulle, ja kuinka mä kyllä ymmärrän ettei ole helppoa olla sä. Mut mä toivon että sä muistat tän rakkauskirjeen, ja nyt kun mä tärisevin käsin, niin kuin 14-vuotias poika painaa kätensä ensikertaa vasempaan rintaan painan ENTER ja lähetän tämän, mä toivon että olet sille ja itsellesi hellä.

Rakkaudella,

Keskivertokokoinen, Keskivertokyläläinen, Outo eikä erityisen Hollywoodmainen, Rakastettava tyttö.

p.s. Eniten mä haluaisin, että joku olis kirjoittanut sen kirjan, tai tv-sarjan, tai elokuvan sillon kun mä olin 15 ja kertonut mulle ettei rakkaus tule kokoina 30-36. Koska mä olen myös lopen kyllästynyt istumaan baarin reunalla ja vihaamaan pitkätukkaisia naisia koska niillä on rakastettavampi vyötärönmitta ja ihastuttavampi nauru, eikä ne tarvitse meikkiä. Ja itkemään yksinäisyyttäni koska olen ihan varma että se johtuu mun tavasta lähettää tekstiviestejä.

Julkaisukelvotonta materiaalia

Joulupäivän dancet

Hei, läheks tänään riksuun?
Tuliks rahaa?
Söiks hyvin?

Joopa joo, nää on näitä. Joulu on yksinäistä aikaa kaikille. Mennään ryyppäämään. Mennään baariin äidin ostama koru kädessä ja mammalta saatu satanen hurahtaa kurkusta alas alta aikayksikön. Isä hei, kiitos koneesta, googletan sillä parin viikon päästä sukupuolitautien oireita, raskaustestin hintaa tai "avoiding hangover how to". Me ollaan oltu kilttejä, pukki, me luvataan. Ollaan vältetty vankila ja vanhustenhoito. Ei olla huorintekijöitä eikä huumeongelmaisia. Ollaan pidetty huoli kyllä, älä huoli.

Kiitos suklaasta, lupaan antaa ylen vielä ennen kinkkua. Eihän meistä kukaan tahdo lihavaa lasta tai tuhtia tyttöystävää. Kilttejä tyttöjä. Kiltisti syödään ja kiitetään ja niiataan vessanpöntön äärelle. Snapsi viinaa auttaa laskemaan ruuan. Otin kuusi. Kiitos kiitos, kaksi pulloa viiniä. "Joulunpyhiä aatellen". Sitten vielä viimeiset hitaat ja kotiin vaihtamaan vaatteet. Minihame, pitsitoppi.

Portsarille hyvät joulut. Tiskille heiluttelemaan tädin pikku kummitytön seteliä. Kuin olisi hukassa avomerellä, heiluttaen vihreää lippua. "Apua, apua, auttakaa hukkuvaa!" Ja otetaan ensin kolmet, sitten kahdet ja loput yksitellen. Kun ystävät katoaa ja niitä ei edes tahdo löytää. Viittomakieltä tanssilattialla, tuletko viettämään jouluyön kahdestaan yksin. Pilkku ja piha täynnä tonttuja. Lahjaksi tupakkaa tai turpaan. Väistetään jäätyneet oksennukset, pidän kiinni kun uit mua rantaan. Päästään kotiovelle, ovi auki ja valot kiinni ettei jouluruokien jäljet näy. Aamulla ollaan jo niin kypsiä toisiimme ettei meistä saisi eilisiä tekemälläkään. Kiitos, kiitos, hyvää joulua ja uuttavuotta.

Hiivitään seinänvieriä pitkin katse maassa ja toivotaan ettei Joulupukki tai Jumala näe miten tuhmia ollaan oltu.

pimeys ei asu täällä enää

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Valkeaa armoa luojan helmoista, ettei silmä tottuisi mustaan. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää mitään? Katsellaan vaan lunta, hiutaleita, pyryä, kerros kerrokselta päällemme kasaantuvaa nietosta. Unohdetaan kylmä ja tuuli ja kuolemattomat viisaudet kaiken katoavaisuudesta.

En osaa sanoa, että rakastan. En tahdo sanoa, että vihaan, vaikka se sammakon lailla loikkaa suustani joskus liiankin innokkaasti. Kun katson sinua, näen välillä hänet, ja jotkin lauseet tuntuvat kaiuilta vuoden takaa. Minä olen yhden huomaamattoman erheen päästä rakastamasta sinua, ja niin sinäkin välillä minua. Enkä uskalla kertoa sinulle onnellisimpia muistojani, koska pelkään että niissä seikkaileva pojankloppi muuttuu vielä möröksi. Ei tämä ole kilpailu. Ei tässä ole kuin me kaksi. Me kaksi. Välissä jotain uhkaavan rakkausmaista, himoa, ja sinun silmäsi. Oliko hänellä ruskeat silmät? Minä en tahdo kuin sinut, mutta tunnettuja ajanmääreitä pienemmissä hetkissä maistan huuliltasi hänet.

Silmäripsilläsi lunta, ja hymyä. Katsot kuinka kiukuttelen ja rämmin ja pureksin kynsiäni, hypin ja loikin ja nauran ja tanssin pitkin asfalttia. Ajattelemattoman tytön dramaattinen huuto pimeyteen, miten sitä OLLAAN OLEMASSA JA TÄÄLLÄ JA MERKITÄÄN JOTAIN. Aikuisen lapsen joululahjatoivelistalla että äiti ja isi olis onnellisia, ja että löytyisi merkitys ja rakkaus ja onni. Niinkuin niitä voisi ostaa lelukaupasta tai ripotella riisipuuron päälle. Ja sinä katsot minua, silmäripsilläsi lunta, ja hymyä.

Vuoden pimein aika. Lunta. Lunta. Lunta. Äidinmaitoa kauneudenkaipuisille. Tehdäänkö niin, ettei tehdä enää  mitään? Katsellaan vaan lunta, ja toisiamme. Unohdetaan kaikki. Unohdetaan Ei mitään. En osaa sanoa, että rakastan, mutta ehkä kun he keväällä löytävät meidät tästä, he tietävät sen.

Kokemuksia

Is an experience real if you don't validate it?

Näin joulun välipäivinä on ollut taas enemmän kun tarpeeksi aikaa miettiä asioita. Elämästä, itsestä, ihmisistä, ja se näkyy nyt sillä että kolmen kuukauden tauon jälkeen tulee kaksi tekstiä alle viikossa. Pahoittelut, mutta asiaan:

Mä ajoin autolla Somerontietä viikko sitten lauantaina n. 8-9 aikaan aamulla. Mun vieressä matkustava kyytiläinen nukkui humalaansa pois autuaan tyytyväisenä, ja vaikka itseäkin väsytti, niin mä päätin etten herätä piruparkaa juttelemaan mun kanssa - turha se olis ollut molempien kärsiä. Joka tapauksessa nuokuin jo sitä tahtia että piti pysähtyä jokaiselle vastaantulevalle bussipysäkille polttamaan tupakka ja nauttimaan raikkaasta ilmasta joka miltei väkisin repi silmäluomet auki. Ja n. kolmannella pysähdyksellä mä näin kuinka aurinko alkoi nousta. Ei säteitä, ei punaista taivaanrantaa, pelkkä syvä sinisyys joka vaaleni matkalla horisonttia kohti. Toisella reunalla maailmaa oli musta tähtien peittämä taivas, ja toisella vaaleansininen luokseenkutsuva mahdollisuuksien meri. Ja mä tahdoin niin kovasti ottaa siitä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramiin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Mä istuin juuri äsken Kiskon kodin ulkoportailla ja poltin tupakkaa ja katselin tähtiä. Tähtiä, ja lunta, ja sitä miten kirkkaammalta kaikki näyttää jäisenä. Ja mä mietin kuinka kaunista kaikki on ja kuinka paljon mä tahtoisin ottaa tästä kuvan. Ottaa kuvan ja lisätä instagramin tai facebookkiin tai lähettää kavereille.

Ja mä aloin miettiä.

Miksen mä osannut nauttia näistä hetkistä yksin? Miksi mä tunsin pakottavaa tarvetta jakaa sosiaaliseen mediaan jonkinlainen tiedotus siitä, mitä mä koin kauniiksi. Siitä, mitä mä koin. Ja mä tajusin että mä teen samaa joka helvetin kerta kun lähden ulos. Mä otan kuvan itsestäni tai kavereistani tai siitä missä mä olen. Mä pakonomaisesti luon todisteaineistoa siitä mitä tapahtuu mun elämästä, ettei kenenkään tarvitse luottaa vain mun sanaani. Pelkäänkö mä, ettei elämästä jää mitään käteen jos luotan vaan omiin muistoihini? 

Mä selasin mun instagram-tiliä ja löysin lukemattomia kuvia, joiden ottohetken ja illan muistin vasta kun näin sen kuvan. Ja mä hetken muisteltuani mietin, että ehkä sille oli syy miksen muistanut sitä iltaa. Ehkä mun aivot luokitteli mun illat tärkeysjärjestykseen ja jätti mulle top 100. Eikä kukaan muukaan enää muistaisi sitä iltaa, ei vaikka oliskin katsonut ton kuvan. Mutta jotenkin musta tuntuu, että nykypäivä ei anna enää vaihtoehtoa. Jos sulla ei ole instagramia, snapchattia tai facebookia, tärkeimmät vasta-argumentit joita saat on "Suhun ei saa yhteyttä niin helposti" tai "Muut ei tiedä sun elämästä tai mitä sulle tapahtuu". 

Jos sä et jaa tapahtumista tai hetkistä kuvaa tai päivitystä, ne ei ole tärkeitä. Sun täytyy validoida jokainen kokemus ottamalla siitä kuva johonkin tai lähettämällä siitä infoa ystäville. 

Sun täytyy huutaa keskellä pikkukylän toria kurkku suorana että SÄ OLET TÄÄLLÄ JA SULLA ON MERKITYS JA SUN TEKEMISILLÄ ON MERKITYS. Jos ei konkreettisesti, niin napsaisemalla kuva torin kuusesta tai jäisestä maasta tai itsestäsi ja tägätä siihen kaikki ne asiat, jotka sä haluat ihmisten yhdistävän suhun. #life #winter #walking #love #christmas #finnish #happy.

Mitä jos seuraavan kerran, kun sä näät jotain niin kaunista, että sun henki salpautuu tai sun mieli vaan kirkastuu, sä et kerro siitä kenellekään muulle. Ime se kaikki sisään, ja työnnä se niin syvälle sun verkkokalvoihin että se jättää painojäljet itsestään niinkuin ryppyinen lakana oikeaan poskeen hyvin nukutun yön jälkeen. Ja ota se esille aina kun unohdat kuinka kaunista elämä on, tai hauskaa, tai onnellista, tai romanttista. Ja laita silmät kiinni, ja jää sinne hetkeksi. Koska mikään määrä pikseleitä ei vie sua lähemmäksi sitä hetkeä.

Christmas

And all things such

Hyvää Joulua! Bon Noel! Merry Christmas! God Jul! 

Ja hyvää uuttavuotta. Niin paljon painoarvoa sanalla uusi. Uusi on erilaista, uusi on parempaa. Uusi on hienoa ja edistyksellistä. Uusi on hyvä ja vanha on huono. Uusi puhelin, uusi vaimo, uusi auto, uusi vuosi ja uudet kujeet. Vanha on jotain, joka pitää hylätä taakseen jokaisen vuoden viimeisenä päivänä kello 23:59. Jotain jonka päiväys on jo mennyt eikä sillä ole enää käyttöarvoa. Vanha maito, vanha auto, vanha mies ja samat vanhat jutut. 

Mutta mitä jos uusi ei olekaan hyvää ja erilaista ja takaus onnesta, eikä vanha huonoa ja käytettyä ja entisiä suruja. Mitä jos uusi onkin vain sitä - uutta. Jokainen aiempi uusivuosi on nyt jälleen yhden epäonnistuneen vuoden ensimmäinen muisto. Ja jokainen ensimmäinen suudelma, ja jokainen uusi rakkaus on nyt vain nimi jota en halua sanoa ääneen tai laulu jota et enää voi kuunnella. Ja jokainen näistä oli joskus uutta, ja jokainen näistä on nyt vanhaa, ja jokaiseen näistä olet ollut oppineempi kuin aiempaan. Ja jokaisesta uudesta tuttavuudesta olet lähtenyt enemmän arvilla ja enemmän ehjänä.

Mitä jos uusi onkin vain mahdollisuus, ja vain sinä kaikessa hyvässä ja pahassasi teet siitä sitä mitä se on. Mitä jos uusi ei vain tapahdu, eikä hyvä vain tule, eikä vanhasta tarvitsekaan päästää irti. Mitä jos edes tämä vuosi ei vaihdu seuraavaan ilman sinun lupaasi. Tämä vuosi ei lakkaa olemasta sillä silmänräpäyksellä kun seuraava tulee, eikä niin käy tämän vuoden tapahtumillekaan. Eikä ne muistot haihdu, eikä ne ihmiset katoa kun ne häviää sun elämäsi horisontista. Joten pidetään niistä kiinni, koska ne on tuoneet sut tähän asti ja tehneet susta sen mitä olet just nyt. Pidetään itsestämme kiinni ettei uusi vuosi kaikessa puhtaanvalkoisuudessaan pyyhi meitä pois.

Hyvää joulua, ja hyvää uuttavuotta - tehdään siitä sellainen.

De-coding Rössi

Mä olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Mä tulen lähes kaikkien kanssa toimeen ja osaan heittäytyä ja nauraa itselleni. Mä olen empaattinen ihminen ja haluan kuunnella ja auttaa, jos vaan mitenkään voin. Mä olen huumorintajuinen ja sanavalmis, mä olen aina mukana, mä rakastan sosiaalisia tapahtumia ja en osaa elää ilman ihmiskontaktia. Mä soitan kolmelletoista eri ihmiselle ihan vaan saadakseni kahviseuraa, mä ylibuukkaan päiväni täyteen ihmisiä.

Mä olen todella antisosiaalinen ja introvertti. Mä vihaan ihmiskuntaa kokonaisuutena ja pidän mun rakastamiani ihmisiä jonkinlaisina valonpilkahduksina, poikkeuksina ihmisrodussa. Mä en jaksa keskustella mitättömiä small talkeja, mä en jaksa nauraa edes omille vitseilleni, saatika muiden vaikka ne olis kuinka hauskoja. Mä istun kotona yksin tekemättä mitään, tuijotan seinää ja joku soittaa mulle, enkä mä vastaa. Ja mitä useampi puhelu tulee, sitä väsyttävämmältä punaisen napin painaminen tuntuu. Mä nukun, käyn tupakalla, nukun, nukun lisää, nukun ja nukun ja tuijotan seinää. Sosiaalinen elämä tuntuu yhtä raskaalta kuin maratonin juokseminen krapulaisena sunnuntaina.

Mä olen molempia. Kumpaakin yhtaikaa, ensimmäisen yliotteessa pääosin, toisen yliotteessa viikon-kuukauden aalloissa. Ja mä olen pahoillani etten mä jaksa aina olla ensimmäistä, ja mä olen pahoillani että mä en jaksa aina vastata puhelimeen edes sanoakseni etten jaksa. Mun pitää näiden aaltojen aikana vaan kerätä viis päivää energiaa siihen, että Roosa jaksaa olla Rössi kaks päivää. Kuulostaa varmaan todella mielenvikaiselta ja vinksahtaneelta, mutta niin se vaan menee.

Musta tuntuu että mä alan olla aallonharjan yli jo. Odotelkaa hetki vielä, kaamos on ihan kohta jo totutellut itsensä muhun ja sitten ei tarvitse enää kerätä energiaa ollakseen itsensä.

Two In The Morning

Drank up all my money, tasted kinda lonely.

Jooh, tässä sitä taas mennään monen kuukauden tauon jälkeen - sisäinen taiteilijasieluni halusi avautua jälleen. Ja nyt jaksaa taas kirjoittaa, kun on jotain uutta kirjotettavaa, ja kun elämässä ei ole kaikki ihan 6/5 niin nyt te jaksatte lukeakin kun voitte samaan aikaan tuntea jonkinlaista ylemmyyttä tai ihan vaan ostatte synninpäästöä sympatiallanne. Olkoon miten oli, here - we - go.

Mä olen hereillä kello 2 yöllä. Joka yö. Aina. Ihan sama mikä viikonpäivä, ihan sama onko velvollisuuksia (joita mulla ei ole kun onnistuin nekin kusemaan aika tyydyttävin arvosanoin tossa helmikuussa), ihan sama oonko selvinpäin vai päihtynyt - jota mä myöskin tuppaan olemaan nykyisin sillon tällön (tähän aikaan tai oikeestaan mihin aikaan vaan). Mä kuulen kun Altsun ja Emmin kämpän kello tikittää. Voisin kuulla miten oman kämpän kello tikittää, jos mulla olis kämppää. Poste restante porukoilla, mut oikeeta kotia? Nope. Tavallaan vapauttavaa olla juureton ja irti kaikesta. Omaisuus parissa kassissa. Ei mitään tai ketään jolle olis tilivelvollinen yhtään mistään. Ja tottakai mun pitäis olla helvetin tyytyväinen, tätähän mä olen aina halunnut, eikö? Olla vapaa ja nuori ja outcast ja mitä vielä. Ja olinhan mä aluksi, ensimmäinen kuukaus-puoltoista meni ihan lepposasti kun olin vielä täysin persaukinen. Sit mä sain rahaa. Ja nyt mun pitäis tehdä sillä rahalla jotain, ennen kun mä juon sen pois (ei nyt puhuta mistään huimista summista). Pitäis vuokrata kämppä ja maksaa tällä rahalla ruuat kuukaudeks. Tai ostaa sohva fidasta. Tai jotain. Jotenkin heti, kun rahaa on, sen käyttö alkaa stressaamaan. Kun sulla on kymppi tilillä, ei kukaan tule moralisoimaan miten sä käytät sen. Kun sulla on enemmän, aina on joku tuomitsemassa olan takana. Joo, velkoja oon maksellut pois, jopa niitä joita muut ei oo muistanu. En tykkää olla loinen, joten maksoin myös mutsille jotain sen lahjoituksia takas. Mä tiedän ettei oo helppoo niilläkään kun laskuja tunkee joka kolosta ja rahaa ei yhdestäkään. 

Ja en mä voi pelkästään rahaa syyttää, koska let's face it mä voisin vaan lahjottaa noi vikatkin pois ja vaan elää niinkun tähänkin asti. Ei se raha mun vapautta vie pois, vaan mun pelkuruus. Tai ei edes pelkuruus, vaan ihan normaali ihmisluonto. Laumaeläin, y'see. Musta tuntuu että me kaikki tarvitaan jotain stabiilia ja pysyvää. Joku paikka mihin piiloutua kun ei haluu nähdä ketään. Joku paikka mihin kutsua kavereita. Jotain. Ja se on ihan normaalia, eikä mun kuuluis pettyä itseeni kun huomaan haluavani sitä paljon puhuttua perustaa elämälle. Se vaan on melko loukkaavaa tajuta olevansa jotain muuta kuin on aina luullut olevansa. Jotenkin sitä ottaa niin kovin itseensä kun huomaa olevansa päivä päivältä "normaalimpi". Kun tajuaa, että se oma anarkismi olikin vaan common privileged white girl -juttu. Kun huomaa, ettei tässä mun maailmassa ole mitään muuta protestoitavaa kun päihteiden laillistaminen ja alkoholisensuuri. Kun huomaa, ettei se oikee maailma olekaan ihan niin mustavalkoinen ja ääripäitä täynnä kun joskus aatteli. Kun huomaa, ettei tässä maailmassa voi elää reppureissaajana, vaan karu sanonta pätee liiankin kirjaimellisesti, "Routa porsaan kotiin ajaa".

Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).

Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.

Insomnia

Anxiety

En saa unta. Nukuin viimeyönä 2h enkä silti saa unta. Mul ei oo nälkä, mut tuntuu etten täyty millään. Mä en pysty oikeen ottamaan siitä ideasta kiinni että mun pitää huomenna mennä kouluun. Ja nähdä kaikki ne ihmiset, ja kaikki yllättyneet naamat, ja kuunnella sitä vitun "Oho, rössi tuli kouluun" -paskaa. Ja mä en vittu saa unta. Ja netflix ei oo mun kaveri enää, kun mä olen katsonut jo kaikki sarjat.

Mun päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä olen samaan aikaan ylpeä ja aivan saatanan häpeissään. Mä olen niin vitun pettynyt itseeni että pienetkin saavutukset tuntuu isoilta onnistumisilta. Mä mm. melkeen lopetin sisällä polttamisen. Ja mä melkeen olin tyytyväinen mun kroppaan. Ja mä melkeen onnistuin tuntemaan oloni kunnolliseksi ihmiseksi, kunnes mulle sanottiin että mun pitää mennä psykiatriselle lääkärille puhumaan napeista joilla saisin mun pääkopan ehjäksi. Ja mä melkeen unohdin miltä tuntuu herätä yksin vaikka meni nukkumaan jonkun vieressä. Mä en ole elämässäni koskaan tuntenut oloa likaisemmaksi kun tänään. Musta ei ole koskaan ennen tuntunut siltä että mulla tosiaan hajosi kaikki käsiin kolmessa kuukaudessa, enemmän kun tänään. Ja sitten multa kysyttiin, että juonko mä. "En mä enää" vale. Sitten mut laitettiin täyttämään lappu mun alkoholinkäytöstä viimeisen puolen vuoden aikana. Ja mä valehtelin siihen puolet pienemmäksi kaiken. Ja mä olen kuulemma alkoholisti. Ja mun ahdistus pitää hoitaa pillereillä, ainakin näin aluksi, että saadaan mun elämään jotain rutiineja niinkun koulu. 

Tämä päivä, toisin kun vois kuvitella, on varmaan yksiä mun elämäni paskimmista päivistä. Mä melkeen itkin tänään, kun kerroin opolle ja terkkarille että mä en tule kouluun koska mua ahdistaa. Mä melkeen itkin koko sen keskustelun läpi kun multa kysyttiin että mitä mä teen päivisin. Mä nukun niin kauan kunnes aurinko laskee ja sitten mä lähden juomaan. Mä nukun melkeen koko päivän. Joka päivä. Mä itkin kuunnellessani Bohemian Rhapsodya. Mä itkin kuunnellessani "Day is gone" -biisiä. Mä en tiedä mikä mua vaivaa enää, tää touhu on mennyt ihan naurettavaksi. Mä olen viimesen kolmen päivän aikana nukkunut yhteensä 7h. Tää ei nyt enää oikeen toimi. Mikään ei nyt enää oikeen toimi. 

Well, maybe a bit longer adventure

"Miksette te ota mun koiraa narikkaan!"

Perjantai aamu, tai no oikeestaan aamupäivä, tosiaan lähti käyntiin sillä että mä heräsin tän Niko/Nicon parhaan kaverin kämpiltä, olin just lähdössä ulos ovesta ja pyytämässä röökiä matkalle, kun Niko/Nico sit heräs ja totes et ei kai mulla mitään paniikkia oo lähteä, jos poltan röökin sen kanssa ja lähden käymään kaupassa (jotain vastaavaa, en oikeestaan kuullut kaiken sen unisuuden seasta kovin selkeitä sanoja). No, jälleen kerran mä mietin että vitut, kyllä niitä junia kulkee. Poltettiin röökit, se soitteli kitaraa, sit sen piti lähteä käymään työpaikalla. Mä menin omalla laudallani, ja se meni edeltä skeitillä. Turns out, työnantaja tarvitsi jäitä eikä voinut lähteä itse koska oli ainoo töissä. Niko/Nico sit lähti hakemaan jäitä (ensin mun laudalla, sit autolla, there were some incidents), ja mä jäin pienen hiljaisuuden saattelemana juttelemaan sen työnantajan kanssa. Mukava mies, soittaa Jazzia, myy omia levyjään ja kuultuaan että hain Ipanemaan töihin soitti mulle "Girl from Ipanema". Long story made short, sain alennetun kahvin ja sillä aikaa kun Niko/Nico lähti heittämään jotain avaimia Coffee Houseen, mä päätin tehdä poistumiseni. "If he asks, don't tell him that I just left alone. Tell him that I won the lottery or something." "Lottery? Where's my share!"

Lähdin taas vaihteeksi lautailemaan, olin just alossa kirjottelemaan mun mustaan vihkoon kunnes tajusin että se on jäänyt johonkin. Pienen paniikin kärsittyäni soitin kavereille ja kysyin että mihin aikaan ne menee kouluun tai pääsee sieltä. Satu sit vastasi että on just menossa, käskin nähdä tutulla Klassillisen tupakkapaikalla. Tai oikeestaan se ei ole Klassillisen tupakkapaikka, vaan vastapäätä olevan parkkihallin tupakkapaikka. However, moving on with the story: Pyörittiin Satun kanssa siinä koulun nurkilla ja tapasin muutamankin vanhan koulukaverin, mm. Ronin joka sit piti mulle seuraa kun Satu meni teatteridiplomi-infoon. Pyörittiin Ronin kanssa rantakatua pitkin, dynamon ja gringon ohi ja sieltä suoraan Hansan nurkille tapaamaan Williamia. Tai itseasiassa Roni lähti kotiin bussilla ja mä sain Williamilta vaativan viestin että pitää mennä kahville. 

Williamin kanssa kahvilla, ei oikeestaan kahta sekuntia pidempään hiljaisuutta. Ei edes sitä. Ei varmaan sekuntiakaan hiljaisuutta. Molemmilla oli kaameasti puhuttavaa, hirvee tempo kaikissa lauseissa niinkun pitäis mahduttaa yhteen hengenvetoon vuoden kuulumiset. Vaikkei ollu mitään kiirettä mihinkään. Paitsi päästä ensimmäisestä sanasta viimeseen. Puhuttiin ihastumiset, uudet kirjat ja musat, sosiaaliset mediat ja kaikki. Käytiin katsomassa et oisko se mun musta vihko jäänyt Niko/Nicon työpaikalle, valitettavasti työnantaja kuitenkin sanoi ettei oo näkynyt. Kierrettiin aikamme siinä, istahdettiin kuuntelemaan musiikkia kävelykadulle ja loppujenlopuksi molemmat lähti omiin suuntiinsa. Mun piti mennä junaan ja Williamin piti mennä bussiin. William varmaan menikin. Mitä mä aattelin? No oisko vaikka että vitut, kyllä niitä junia kulkee.

Soitin Satulle, lautailin sinne helteessä, mustat vaatteet päällä. Haisin ihan järkyttävälle kun lopulta pääsin perille. En tosiaan ollut syönyt tässä vaiheessa kahteen päivään mitään muuta kun Williamilta saamani välipalakeksin ja 2 kirsikkatomaattia, joten itsemurha ei ollu kaukana kun pääsin viimeiseen ylämäkeen. Tän lisäksi mulla oli yks tupakka jonka pummiessani jouduin näyttämään tälle vähän ehkä 18-vuotiaisuudestaan ylimieliselle naiselle mun henkkarit. Muttei tulta. Pääsin Satulle, kävin suihkussa, söin kalapuikon, ja lähdettiin jokirantaan ottamaan pari. (Kitara mukaan koska why not?) Sit päästyämme lähimpään K-markettiin tajuttiin et kello tulee kyl jo 9, niin todettiin että Satu heittää mulle bussilippurahat Saloon. 

Näin mä jumituin taas turkuun pariks tunniks. Soitettiin vähän skittaa rantakadulla, sit soitettiin Ronille, tavattiin siinä sit pari Klassillisen opiskelijaa jotka oli tuttuja ja pari jotka ei ollut. Lähdettiin Gringoon, otettiin siellä parit, ohimennen tapasin Jeremyn (australialaisen) ja hänestä ehkä ihan pikkuisen mustasukkaisen naisen joka tunki joka paikkaan Jeremyn mukaan tai piti sitä silmällä sisältä kun se meni ulos. Mielenkiintoista miten kiusaantuneelta se Jeremy näytti aina kun se nainen tuli keskeyttämään mun lauseen.

Noh, päätin gringosta lähtee sit 00:00 bussilla Saloon. Lähdin lautailemaan, ja oisin varmaan ehtiny ihan hyvin ellen ois törmänny tuntemattomiin. Pari jätkää pysäytti kysymällä et "Hei! Saaks tota koittaa!", ja mä pysähdyin ajattelematta mitään niinku seinään, potkasin laudan niille ja katoin ku ne nauro ja yritti pysyy pystyssä. Happy as fuck. Joku sit kysy multa Gringossa et miks en ehtiny. "I ran into some strangers." pari kysyvää katsetta ja joku kysyy että "niin mitä?" "Well what would be the point in stopping for people I already know. I get to talk to people I know everyday, I only get to talk to strangers this once."

Gringosta lähdettiin koska pari alaikäistä oli unohtanut paperit kotiin. Eikun wait... No joka tapauksessa lähdettiin siitä sitten syömään subiin. Jämähdin kuitenkin sit taas johonkin liikennevaloihin puhumaan mun laudasta ja Salosta joillekin tuntemattomille. Huusin vaan kavereille että mä tuun perästä, kunnes taas havahduin vartin päästä että enhän mä tiiä mihin ne meni. Lautailin torille päin ja törmäsin oi, niin ihanaan Emmaan. Emma oli toki nähny mut jo aikaisemminkin katusoittamassa mut se meni jotenkin niin nopeesti ohi että oli ihana nähdä mun kärttystä kissaa varmaan vuoden tauon jälkeen. Se sit opasti mut subiin, johon alunperin mun oli pitänytki mennä syömään. Tai noi söi, mä odotin Satulta rösiä. Oli muuten hyvää. Parasta salaattia sämpylän välissä. Ikinä. Missään. 

Lähdin sit kiitämään viimeiseen bussiin hirveetä vauhtia 10 vaille 2:00. En ehtinyt. Akku loppu. Ei edes haitannut, vaikka porukka olikin jo hävinnyt. Tapasin nimittäin The Monkeyn edessä jonkun porukan, josta joku huudahti et tuunko polttamaan, kiitin, kieltäydyin, no more for me today etc, ja jäin sit puhumaan taas vaihteeksi mun laudasta. Jätkän nimi oli San, sen kanssa hetken puhuttuani joku jätkä vihreessä hupparissa tuli siihen viereen ja nappas Sania tuttavallisesti olkapäistä. Kysäisi multa että "Onko sulla poikaystävää?" "No ei, mites nii" "Aijaa, nokun mulla on mut se nukkuu tällä hetkellä kotona." Naurahdin ääneen, totesin et olipas nokkelaa, ja kuuntelin kun tää äijä kehu Sania suvaitsevaiseksi kymmenen minuuttia putkeen. Sit paikalle pöllähti nainen koiran kanssa. Koiran nimi oli Riki ja se oli rodultaan Corgi, ja siitä tuli mun paras kaveri sekunnissa. Nainen taas oli alusta pitäen ärsyttävä. Fucking ratchet bitch, ei ulkonäöllisesti, vaan se et se koitti jokaista äijää ringissä. Jokaista. Ja sen jälkeen valitti kun Riki ei päässyt narikkaan. Siis YÖKERHON NARIKKAAN. Ja kävi vielä huutelemassa pokeille että "Ootteks te nyt ihan varmoja ettette te ota sitä sinne?" ja portsari vastas et "Haluutko sä oikeesti että se tulee tänne, siis ihan sen koiran kannalta, että se istuu tuolla narikassa tossa melussa pienessä tilassa?" Sit tuli lause joka vaan räjäytti potin "No siis Rikihän tykkää ihmisistä ja se on juonu kaljaa monta kertaa."  Juuh elikkäst, mul oli jo sellanen ilme et mä otan sen koiran siltä itse mukaani. Sit porukkaa katos siitä pikkuhiljaa, mä lähdin kans jollain verukkeella siitä pois. 

Pyörin pitkin keskustaa laudalla, kadut oli ihan hiljaisia koska kello oli n. 15 yli 3, eli vartti ennen pilkkua. Lopulta pilkun ajaksi mä istahdin johonkin penkille Lyniä vastapäätä katsomaan kun humalaiset ihmiset suorittaa pariutumisriittejään koko korttelin leveydellä. Teki mieli kirjottaa, muttei ollut sitä vihkoa, alko päätä särkeä kun ajatukset pakkaantui liian tiheesti.

Neljän maissa lautailin lisää, löysin koiran ja naisen rantakadulta, jäin rapsuttelemaan koiraa ja kysyin vieressä heiluvalta äijäporukalta että oisko kellään heittää röökiä. Kuulemma vain yhdellä oli heittää, siis sillä joka oli sinkku. Tietty. Jännä sinänsä et porukan kaikki varatut oli suhteellisen sosiaalisia ja äänekkäitä, ja pirun hauskoja. Niiden kanssa tuli heitettyä vaikka mitä läppää ja vittuiltua molemmin puolin, eikä kukaan ottanut tosissaan. Paitsi tää yks sinkku. Oli ihan mukava kaveri joo, mut hirveen tosikko. Lopulta nää lähti hakemaan pizzaa ja lähdin mukaan, ihan vaan seuran vuoksi. Suhteellisen fiksuja ollakseen noin räväköitä, käyneet korkeakouluja ja yliopistoja. Kaikki muut lähti kotiin, tää sinkku kysyi multa että lähdenkö sen luokse venaamaan et eka juna lähtee. Totesin et mikä ettei, vaikka tiesin tasan mitä se haluaa. Mentiin sen luo, kuunneltiin The Doorsia, puhuttiin paskaa, pummin muutaman tupakan ja pari bisseä. Sit se yritti kouria ja sanoin että mennäänkö tupakalle, tuun kohta perästä. Se meni ulos parvekkeelle (josta oli loistava näköala) ja mä hipsin ulos ovesta. Sit se lähti juoksemaan mun perään niitä portaita ja huuteli et mitä vittua kun annan ymmärtää mutten ymmärrä antaa, oon pihtari yms. Sit ku pääsin portaat alas ja se jäi etuovelle (mulla oli lauta, sillä jalat) mä vaan huusin et "I'M FUCKING PETER PAN, YOU CAN'T CATCH ME!"

Sit mä lähdin vaan eteenpäin ekaa tietä, ja pian tajusinkin jo missä olen. Pääsin taas rautatieaseman lähistölle kun pysähdyin ottamaan henkeä ensimmäistä kertaa muutaman kilometrin aikana. Istahdin lautani päälle ja mies jolla oli tajuttomat viikset tuli juttelemaan mulle. Heitti tupakan ja kertoi olevansa entinen Nokian insinööri, opiskelee nykyään yhteiskuntatieteitä. Juteltiin laudoista, se kyseli mistä niitä saa, mitä kannattaa ostaa ja miten kauan ne kestää. En mä kaikkiin kysymyksiin osannut vastata mut enimpiin kuitenkin. Tuli taas hyvä fiilis, lähdin 8 aikaan asemalle sisälle. Tajusin siinä tauluja katsellessani ettei junia lähde Helsingin suuntaan ennen kun 9:ltä. Mulla oli edelleen se 7,50€ jonka sain Satulta bussirahaksi. Odottelin sit että aukee lipunmyynti kun oli vaan käteistä. Ja tää nainen sanoo mulle, että opiskelijalippu Turusta Saloon maksaa 8,00€. Siis ihan hävytön hinta, ainakin mun mielestä. No joka tapauksessa, mulla oli kännykästä akku loppu, 50 senttii liian vähän rahaa ja mietin et mitä vittua mä teen. Kävelin siinä raiteiden vieressä ja pyysin tupakan yhdeltä DSL:n takkia pitävältä 50+ äijältä. Se antoi mulle tupakin, tulta, ja juteltiin sen kanssa siinä. Urheilusta, siitä että se ajaa rekkaa työkseen, ketkä saa suomessa eniten palkkaa, siitä että sillä alko loma, ja siitä että sillä on 11 viikkoinen koira kotona odottamassa vaimon vieressä. Loppujen lopuksi oltiin siinä puolisentuntia juteltu ja mulla oli 3 minuuttia aikaa ehtiä junaan, ja se heitti mulle euron. Kysyi et miksen heti ollut vaan kysynyt rahaa, et kyllä hänellä riittää. Kiitin tuhannesti, juoksin ostamaan lipun, juoksin junaan ja Salon kohdalla kun näin jonkun joka pyys viittäkymmentä senttiä ettei sen tarvii maksaa 60€ sakkoo.

Arvatkaa kenellä oli 50senttiä?

Eli sellanen reissu mulla, felt like Peter Pan, tapasin enemmän ihmisiä kun salossa kokonaisessa vuodessa, mä tiedän niiden ihmisten elämästä enemmän kuin ne tietää musta. En edes muista kerroinko mä mitään muuta itsestäni kun etunimeni, asuinpaikkani ja ikäni. Mä vaan kuuntelin niiden elämästä. Mä sain palan niitä mukaani.

P.S. Jollain Jamppa-nimisellä äijällä jonka kämpillä mä punkkasin, oli synttärit perjantaina. Congrats Jamppa, vaikkei me ollakaan koskaan tietoisesti tavattu!

A short adventure

Two stars to the right and straight on 'till morning!

Mä lähdin torstaina käymään Turussa, katsomaan September Signalsin keikkaa. Katusoitin tunnin verran Salossa että sain ees rahat tulla Turkuun ja takaisin (hurjat 11e), jätin kitaran kavereille, juoksin junaan, ja pääsinkin koko matkan pummilla. Saavuin Turkuun 16:00, lautailin hetken alamäkiä keskustassa (Salossa ei siis ole alamäkiä) ja sit lähdin Satun kanssa katsomaan keikkaa 16:45. Oli ihan loistava keikka, jokanen biisi oli sovitettu uusiks tolla keikalla ja mä voisin ostaa tuhat levyä. Seriously. In-fucking-credible. Keikka loppu just varttia vaille kuus, ja piti lähteä kuuden junalla Saloon. Satu koitti syyllistää mua koiranpentuilmeellä jäämään Turkuun yksille, mut jostain syystä mä en halunnut jäädä taiteiden yöhön vaan mä halusin lähteä takaisin omaan ympäristööni jossa mä tiedän kaikki ja tunnen kaikki ja kaikki on tuttua. 

Mä lautailin Rantakatua rautatieasemalle päin, kun joku jätkä liikkuvassa kahvilassa huus mun perään "Tuu hakee kahvia" tai jotain vastaavaa. Mä huusin että mulla on kiire enkä ehdi, ja pahottelin ja kiittelin, ja sit se jätkä huus vielä että "No jos mä tarjoon!". Mä pysäytin mun laudan siihen, käännyin ympäri, katoin kelloa ja totesin että vitut, kyllä niitä junia menee myöhemminkin. Me puhuttiin sen jätkän (Niko/Nico) ja sen kaverien kanssa joku kolme varttia. Tää Niko/Nico oli asunut Stadissa ja Briteissä, ja muuttanut takas Turkuun tekemään Latte Cafe -kahvilaan duunia että se sais taas rahaa muuttaa muualle. Niko/Nico on harrastanut skeittaamista, sen kaveri oli tosi innoissaan mun laudasta ja mä tosiaan sain ilmaisen kahvin. 

Kun mä sit päätin lähteä siitä yksille Satun kanssa, mä soitin sille ja käytiin syömässä kiinalaisessa. Tai siis Satu söi. Jotain se sähläili paitojen yms kanssa, ja kaikki vapaa-aika mikä mulle yksin jäi tässä vaiheessa, mä käytin lautailuun. Vähän oli pieni stressi päällä kun lasketteli niit mäkiä ja väisteli porukkaa rantakadulla. Loppujen lopuks Satun kanssa päädyttiin sit sellasen suomenruotsalaisen porukan viereen, jossa joku niistä katusoitti. Mä heitin ensin parikyt senttiä ja sit loppujenlopuks pari euroa (jotka loppujen lopuks oli ne pari euroa jotka olisin tarvinnu junalippuun), Tässä vaiheessa kello oli siis jo sen verran etten olis ehtiny viimeiseen junaan, mut en mä sitä sillon jaksanut sressata. Soitin ite yhden biisin, ja siihen tuli jonkun 10-15 ihmistä kun pysähty kuuntelemaan. Hävetti, jännitti. Sit mä jäin siihen kuuntelemaan sen soittoa kun kaverit lähti teatterille tekemään jotain, tai jotain. En oikeen muista mitä ne ees sano menevänsä tekemään, mut sen mä muistan et neuvot oli tulla teatterisiltaa pitkin. 

Kun mä sit lähdin siitä katusoittajan luota hääräämästä, mä taas lautailin jonkun puol tuntia ympäriinsä. Sit kun muistin et mun piti mennä sinne Satun ja muiden kanssa, tajusin että mulla on puhelimesta akku loppu. Ratkaisu? Jäin teatterisillan viereen kirjottelemaan mustaan vihkoseeni kaikkia ajatuksia. Luova lukko aukes vähän. Mä siinä kirjotellessani sit kuuntelin vieressä istuvien puhetta, teatteriproggiksista yms. Mä katselin aurajokea, mikä kieltämättä näytti suhteellisen uskomattomalta siinä valojen peilinä. Kysyin tältä teatteriproggiksista puhuvalta porukalta tupakkaa. Pari kättä nousi ylös, ja yks Petri (ellen väärin muista) niminen äijä sit juoksi sieltä et "EI KUN MÄ EHDIN EKANA!" Naurahdin vähän, otin röökin vastaan, ja puhuttiin siinä sen kanssa. Opiskelusta, taiteesta, sen Film Noir -tyylisestä teatterikokeilusta, musiikista. Sit ennen kuin se lähti, se heitti vielä toisen tupakan, ja mä jäin siihen kirjottamaan. Mä tunsin oloni jotenkin niin tyyneksi, ensimmäistä kertaa taas vähään aikaan kun mä en ajatellut liikaa tai stressannut. En sítä etten päässyt Saloon, en sitä että oli torstai, en sitä että olis ollut asioita hoidettavana.

Kun mä sitten siitä loppujen lopuksi lähdin, mä törmäsin taas näihin suomenruotsalaiskavereihin. Katusoittaja oli toki hävinnyt johonkin, mutta hyvin mä sain siinä aikaani kulumaan kun tajuttiin että meillä oli yhteisiä tuttuja Salosta. Punkkareita, oli tavannut ne Puntalassa. Staffan käski kertoa terveiset. En muista enää mitä se sanoi, kun se ei osannut oikeestaan puhua Suomea kovin hyvin. Tai osas se alkeita, mut mm. hän pelaa keikoilla, ja tikki oli joku ruotsinkielen ja suomenkielen välimaastosta. Sticken tai jtn. Satu löys meidät siitä ja anto mulle numeronsa siihen mun vihkoon. Ja kun suomenruotsalaiset lähti baariin, mä aattelin soittaa Satulle. Jos oikeen tarkasti luit niin muistat varmaan about samassa ajassa kun mäkin, ettei mulla tosiaan ollut akkua.

Lähdin sit taas palloilemaan pitkin keskustaa, ja törmäsin Olaviin ja Elinaan, ja vanhaan Juhislaiseen, ja pariin muuhunkin puolituttuun. Sit menin pummimaan tupakkaa tältä samaiselta Niko/Nicolta jonka mä olin aiemmin päivällä nähny. Se lainas mulle puhelintaan että pääsen soittamaan Satulle, jonne mun piti mennä yöksi, mut sit tapahtu kaikennäkösiä käänteitä joiden vuoksi mä päädyin jäämään sinne missä Niko/Nico punkkas sillä hetkellä. Ja sit mä nukahdin, (ennen ku kukaan olettaa niin ihan yksin enkä kenenkään viereen) ja heräsin aamulla siihen että puhelin oli sammunut ja kello oli jo 12, ja tv:stä pyöri mainos-tv.

Mulla ei ollu rahaa, eikä röökiä, eikä takkia, eikä puhelinta, eikä kavereita. Mä olin joo vähän hukassa, mut ennen kaikkea mä olin vapaa. Jotenkin ihan erilaisella tavalla, kun joka toinen kun kävelee vastaan EI ole sun tuttus. Mä jäin siihen vapaudentunteeseen jotenkin koukkuun. It was better than any weed or drink or pill I've ever done.

SIINÄ oli mun Torstai-perjantai välinen ilta/yö, ja pe-la ajasta lisää heti kun jaksan kirjottaa sen :)

P.S. Niinjoo en myöskään siis syönyt koko torstai-päivänä mitään. En mitään. Eikä mulla ollut edes nälkä.

Beauty

Mulla on kummallisin olo aikoihin. Mä olen täysin selvä, mä en ajattele liikaa, mun aivot ei yritä järkeillä kaikkia asioita maailmassa, mä en kaipaa mitään. Mä en haluaisi jutella kenenkään kanssa, enkä mä tiedä pystyisinkö mä edes sanomaan mitään. Mä en osaisi kuitenkaan sanoa mitään mikä tekisi oikeutta sille ajatukselle joka mun päässä pyörii. Kaikki on vaan niin jumalattoman kaunista. Tässä pieni selvitys siitä miten pääsin tähän johtopäätökseen (p.s. mun mielestä on hirvittävän kummallista että tähän johtopäätökseen pääsy ei ole ilmiselvää):

Mä istun omassa huoneessani ja katson ikkunasta ulos. Ajatus. Onpa kaunis valaistus. Yhtäkkiä mä alan miettiä jokaista muistoa viimeiseltä viikolta. Ja jokaisessa muistossa on ollut jotain kaunista. Ei välttämättä niissä hetkissä vaan siis siinä kuvassa joka mun päähän on jäänyt. Ne on kaikki kauniita ja esteettisiä. Ja jotenkin tyyniä vaikka ne olis täynnä tunnetta ja draamaa ja huutoa ja vihaa. Mä avaan oven ja menen tupakalle etupihalle. Kävelen n. 50m pihalta lähimmälle nurmikolle. Istun alas ja katson. Ihan vaan katson. Ja voi luoja miten kaunista kaikki on. Ihan kaikki. Mä en löydä mitään rumaa mun ympäriltäni. Jopa tupakantumppi autotiellä näyttää kauniilta, kun sitä osaa katsoa hetken. Ja mä tunnen kun kyynel valuu mun silmästä. Toinen. Kolmas. Ennen kuin mä huomaankaan, mä itken hiljaa ilmeenkään värähtämättä ja poltan tupakkaa. Mä katson itseäni ohikulkevan auton kyljestä. Mäkin olen kaunis. Kun jaksaa hetken katsoa. Mä tulen takaisin sisälle ja istahdan sängylle ja mun olo on niin täysin tyyni ja tuntuu siltä kun mä leijuisin omien ajatusteni ulkopuolella. (Tässä vaiheessa painotan vielä että olen täysin selvä.) Mä en muista miltä tuntuu olla vihainen tai surullinen tai katkera tai vittuuntunut. Mä en pysty edes kuvittelemaan mitään negatiivista.

Ja mä aloin miettiä miten kukaan voi vihata mitään tässä maailmassa, kun kaikki on vaan niin saatanan kaunista. Mä mietin että miten voi löytää syytä vihata mitään tai ketään kun kaikki on kaunista. Jollain tavalla kaikki on kaunista ja kaikki sopii yhteen. Ei tässä maailmassa ole mitään ylimääräistä. Ei juuri nyt. Ei mulle. Ja surukin on kaunista. Ja viha. Ja katkeruus. Ja sydänsurut. Ja ilo, ja nauru, ja huuto, ja kiroilu, ja sun ex-poika/tyttöystävän uusi rakkaus, ja sun vihaamasi ihmisen onni, ja ihan kaikki. Mä en löydä tästä maailmasta mitään vikaa. En just nyt. En itselleni.

Personal

Uteliaat paskiaiset

Huomasin että kun lopetin omista asioista avoimesti kirjoittamisen tänne niin lukijamäärät laski. Vitusti. Meni vajaa tuhannesta vajaaseen sataan katselukertaan. Joten tässä teille sitä henkilökohtaista:

Mä olen rappiolla. Sen ajan kun mä en ole töissä tai nuku, mä juon. Tänään oli ensimmäisiä täysin kalja-vapaita päiviä pitkään aikaan ja sen tuntee koko kropassa. Sellanen kutina, tavallaan ihon alta ylöspäin tunkeva kylmä väre joka ei koskaan vapaudu. Saattaa johtua myös siitä että mua panettaa. Tai siitä että mulla on nykyään koko ajan epämukava olo mun omassa ihossa, paitsi kun mä olen sekaisin. Ja mä häpeän sitä että mä olen päästänyt itseni siihen pisteeseen, että kaikki luulee että mä olen ylpeä siitä miten rappiolla mä olen. En mä ole siitä ylpeä, mua hävettää ja vituttaa se, mutta kaikkien on helpompi olla mun seurassa kun ne ei tiedä että mä en haluais juoda seitsemättä päivää, vaan mun on pakko. Kukaan ei haluais perisuomalaisuuttaan istua mun vieressä kun selitän siitä miten paskaa kaikki tää päihdejuttu on, koska sit niille tulis sellainen olo että niiden pitäis puuttua (vaikkei niiden pidä) ja me kaikki tiedetään että kukaan ei halua puuttua toisten asioihin - niistä tykätään vaan puhua keskenään selän takana. 

Sen lisäksi että mun iho kutiaa sisältäpäin ja luut ei tiedä miten päin niiden pitäis asettua ollakseen mahdollisimman vähän epämukavasti, mä alan pikkuhiljaa menettää järkeni. Mä kuulen välillä niinkun joku sanois mun nimen. Ei sillon kun mä olen väsynyt tai sillon kun mä olen päihtynyt, vaan ihan selvinpäin. Ihan sama olenko mä yksin vai seurassa, yöllä vai päivällä, joskus kuulostaa siltä kun joku sanois takana tai vieressä "rössi". Oli ensin vähän helpottavaa kuulla et jollenkin muulle on käynyt tolleen - kunnes kuulin et se oli tapahtunut aineissa tai 80h valvomisen jälkeen. 

Mä olen kokoajan väsynyt, mä valvon kaikki yöt ja nukun kaikki päivät, mä en syö mitään kahteen päivään ja sit mä vedän hirvittävät määrät safkaa, mä olen selvänä vuoden ja sit mä vedänkin överit alkoholilla tai jollain. Mä alan menettää otetta mun unelmista, ja mä alan tyytyä vähempään joka päivä. Mä alan tyytyä jokaiseen päivään. Enkä mä halua tyytyä mihinkään, enkä mä suunnitellut mun elämää näin, enkä mä ajatellut että mun pitäis palata maan pinnalle jo ennen kun mä olen kakskymmentä. Mä alan luopumaan mun periaatteista ja moraaleista, mä lipsun tavoitteistani (jos mulla niitä enää on), mulla on erittäin hämärä oikean ja väärän taju. Mä suunnittelin jotain niin helvetin suurta, kunnes mä tajusin miten pieni mä olen. Ja jos maailma on sulle liian suuri, sä alat juomaan sitä pienemmäksi. Pysyy mittasuhteet kurissa kun ei näe kun kolmen metrin päähän. 

Ja mä haluaisin pikkuhiljaa ryhdistäytyä, koska tää vitun "eletään nopeesti"/"live fast die young" saattaa vaikuttaa hullulta ja huolettomalta, mut se ei merkitse mitään. Mä olen yhtä merkityksetön rappionuorena kuin mä olisin vastuuntuntoisena, kännissä on vaan helpompi uskotella itselleen muuta. Mä teen ehkä enemmän mut en yhtä isoa. Mä en jaksa tyytyä enkä mä halua enää olla perseestä tai perseet.

My heart is beating in a different way

Missing - The XX

Mä olisin laittanut sulle facebookissa viestiä, niin kuin nykyään tehdään kun halutaan kirjoittaa merkityksellinen viesti. Avasin pölyisen boksin jossa luki sun nimesi, ja luettuani viimeisen viestin jonka laitoit mulle painoin pienessä paniikissa ruksia. Muistettuani miten pahasti mä sulle tein mä vaan pakotin hätäisesti itseni kääntämään pääni. En mä voi. Muutama päivä jälkeenpäin mä olisin laittanut sulle tekstiviestin, niin kuin nykyään tehdään jos halutaan vähän henkilökohtaisempaa touchia sanomaan. Selasin osoitekirjaa ja yllätyin/hämmennyin vähän siitä että sun nimes tosiaan löytyi vielä sieltä. Näpäytin sitä keltaisen kirjekuoren kuvaa sun kirjaintesi perässä ja luettuani viimeisen viestin jonka olin saanut sulta heitin kännykän sängylle ja rojahdin istumaan siihen viereen. Ja vaikka mä kuinka koitin, mä en enää pystynyt unohtamaan miten ilkeästi mä satutin sua, joten mä vaan pakotin itseni painamaan edellistä, edellistä, edellistä, kunnes mä näin enää pimeän näytön ja siitä oman heijastukseni. En mä vaan vittu voi. Joten here goes nothing:

Tää ei ole rakkauskirje. Eikä tää ole anteeksipyyntö, eikä tää ole sitä että mä pyytäisin sua takas. Tää on vaan sitä, että mun on pakko saada tää pois mun harteilta, pois mun mielestä, tai paremmin sanottuna "off my chest". 

Mä en voi kuin hyväksyä sen faktan että mä olin täys paska. Mä en voi kun itkeä sitä ja pyytää sitä anteeksi sulta ja joltain jumalankaltaiselta ylemmältä taholta, tyyliin karmalta tai joltain ikuiselta meitä kaikkia isommalta energiavirralta tai joltain joka pystyis antamaan mulle anteeksi sunkin puolesta. Koska mä en tiedä pystytkö sä antamaan mulle anteeksi, ja mä en tiedä pystyisinkö mä elämään sen mun paskuuden kanssa ilman kenenkään anteeksiantoa. Joten anteeksi. Kaikesta, siis ihan kaikesta mitä mä olen sulle koskaan aiheuttanut.

Mä en voi kun hyväksyä sen faktan että mulla on sua ikävä. Mä en voi kun myöntää sen itselleni ja ihmisille mun lähellä, koska sille ei voi tehdä mitään. Tai ainakaan mä en voi. Mä en voi kun kuunnella kaikkia biisejä läpi ja miettiä asioita, ja yrittää ikävöidä kaikki se ikävöinti loppuun. Mä en tiedä ikävöitkö sä mua, ja mä en tiedä oletko sä jo siirtynyt elämässäs pitkälle eteenpäin. Mä en uskalla sanoa siitä mitään sulle suoraan, koska jos mä päätyisin niillä viesteillä jotenkin muistuttamaan sua turhaan mun olemassaolosta ja siitä mitä mä tein, niin mulle tulis huono omatunto. Ja jos sä oletkin jo unohtanut ja antanut olla niin mä olen suhteellisen säälittävä, koska mä en vielä ole. Ja joka kerta kun mä nään sut niin mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. My heart skips a beat.  Ja mulla on jotenkin huono omatunto jo siitäkin että mä haluaisin nähdä sut ja jutella sun kanssa ja kuunnella hyvää musiikkia, koska mä olen se joka kusi kaiken. Mä olen se, joka meni ja heitti kaiken helvettiin koska mua pelotti. 

Ja mä en haluais enää pelätä, ja mä yritän olla pelkäämättä ja mä yritän olla hyvä, ja jos sä satut lukemaan tän ja jossain syvällä sisimmässäs pystyt vielä katsomaan mua silmiin niin mä voisin yrittää sitä sun kanssas.

Do you remember? I do.

Image

IMPORTANT!

Miten monta keinoa voi käyttää muuttaakseen kuvaa. Mielikuvaa, kielikuvaa, fyysistä kuvaa. Voi cropata ja shopata ja blokata ja sharettaa ja warettaa. Voi lihavoida, alleviivata, värittää, tussata ja sutata. Voi filtteröidä, glitteröidä, astua päälle ja tallata maahan. Mutta jumalauta kun puhutaan siitä miten muut näkee sut. Your image. 

Mä olen kolmatta kuukautta selibaatissa, koska mä en jaksa enää sitä että mua huoritellaan ja kutsutaan oman nimen sijaan jonkun "panoksi". Mä olen kolmatta kuukautta selibaatissa, koska mä en jaksa enää sitä että mä ITSE huorittelen itseäni, koska mä en enää näe itseäni minään muuna kuin seksuaalisena olentona. Eikä tää nyt kuulkaas tytöt ja pojat toimi. Ihan sama mitä tekee, niin sä olet mikä sä olet. Jos joku on susta mielipiteensä muodostanut, niin se ei muutu ennen kuin ne muuttuu ja kasvaa. Ne jotka haukku mua mangamonsteriksi 7. luokalla näkee mut vieläkin säälittävänä no-life-pikkuanimuna joka aukoo päätään ja moralisoi. Vaikken ole mangaa lukenut 5 vuoteen. Ne jotka haukku mua wnb-punkkarihoroksi 8. luokalla ei edelleenkään näe mua minään muuna kuin ärsyttävänä pikkuanarkistina joka aukoo päätään ja moralisoi. Vaikken ole punkkari ollut varmaan koskaan. Ja ne jotka haukku mua huoraksi viimesen vuoden aikana haukkuu ja tulee aina haukkumaan mua huoraksi sen perusteella mitä ne näkee ja mitä ne ei näe. Toisaalta jos mä näkisin omakuvani heidän näkökulmastaan - cropattu pois kaikki paitsi känninen ja rikkinäinen rössi - niin kyllä mäkin haukkuisin. Ehkä. 

Pointtina tässä on se, että mä en jaksa tätä ihme paskanjauhamista. Mä en jaksa todistella kenellekään enää yhtään mitään. Selibaatti jatkuu, mutta ihan vaan siksi että mä haluan. Ei siksi että mun pitäis jotenkin ansaita teidän kunnioitus ja ansaita se, että näkisitte mut jonain muuna kuin kännisenä jakorasiana. Että eipä muuta.

P.S. Mä en ole huora. Vaikka mä panisin puolta saloa, mä en ole huora. Koska mä en pane kaikkia jotka yrittää mua, jos en itse halua. Ja jos jollain on ongelma sen kanssa että mä panen niitä joita mä haluan panna, niin olen tosi pahoillani aiheuttamastani päänvaivasta. I have spoken.