Two In The Morning

Drank up all my money, tasted kinda lonely.

Jooh, tässä sitä taas mennään monen kuukauden tauon jälkeen - sisäinen taiteilijasieluni halusi avautua jälleen. Ja nyt jaksaa taas kirjoittaa, kun on jotain uutta kirjotettavaa, ja kun elämässä ei ole kaikki ihan 6/5 niin nyt te jaksatte lukeakin kun voitte samaan aikaan tuntea jonkinlaista ylemmyyttä tai ihan vaan ostatte synninpäästöä sympatiallanne. Olkoon miten oli, here - we - go.

Mä olen hereillä kello 2 yöllä. Joka yö. Aina. Ihan sama mikä viikonpäivä, ihan sama onko velvollisuuksia (joita mulla ei ole kun onnistuin nekin kusemaan aika tyydyttävin arvosanoin tossa helmikuussa), ihan sama oonko selvinpäin vai päihtynyt - jota mä myöskin tuppaan olemaan nykyisin sillon tällön (tähän aikaan tai oikeestaan mihin aikaan vaan). Mä kuulen kun Altsun ja Emmin kämpän kello tikittää. Voisin kuulla miten oman kämpän kello tikittää, jos mulla olis kämppää. Poste restante porukoilla, mut oikeeta kotia? Nope. Tavallaan vapauttavaa olla juureton ja irti kaikesta. Omaisuus parissa kassissa. Ei mitään tai ketään jolle olis tilivelvollinen yhtään mistään. Ja tottakai mun pitäis olla helvetin tyytyväinen, tätähän mä olen aina halunnut, eikö? Olla vapaa ja nuori ja outcast ja mitä vielä. Ja olinhan mä aluksi, ensimmäinen kuukaus-puoltoista meni ihan lepposasti kun olin vielä täysin persaukinen. Sit mä sain rahaa. Ja nyt mun pitäis tehdä sillä rahalla jotain, ennen kun mä juon sen pois (ei nyt puhuta mistään huimista summista). Pitäis vuokrata kämppä ja maksaa tällä rahalla ruuat kuukaudeks. Tai ostaa sohva fidasta. Tai jotain. Jotenkin heti, kun rahaa on, sen käyttö alkaa stressaamaan. Kun sulla on kymppi tilillä, ei kukaan tule moralisoimaan miten sä käytät sen. Kun sulla on enemmän, aina on joku tuomitsemassa olan takana. Joo, velkoja oon maksellut pois, jopa niitä joita muut ei oo muistanu. En tykkää olla loinen, joten maksoin myös mutsille jotain sen lahjoituksia takas. Mä tiedän ettei oo helppoo niilläkään kun laskuja tunkee joka kolosta ja rahaa ei yhdestäkään. 

Ja en mä voi pelkästään rahaa syyttää, koska let's face it mä voisin vaan lahjottaa noi vikatkin pois ja vaan elää niinkun tähänkin asti. Ei se raha mun vapautta vie pois, vaan mun pelkuruus. Tai ei edes pelkuruus, vaan ihan normaali ihmisluonto. Laumaeläin, y'see. Musta tuntuu että me kaikki tarvitaan jotain stabiilia ja pysyvää. Joku paikka mihin piiloutua kun ei haluu nähdä ketään. Joku paikka mihin kutsua kavereita. Jotain. Ja se on ihan normaalia, eikä mun kuuluis pettyä itseeni kun huomaan haluavani sitä paljon puhuttua perustaa elämälle. Se vaan on melko loukkaavaa tajuta olevansa jotain muuta kuin on aina luullut olevansa. Jotenkin sitä ottaa niin kovin itseensä kun huomaa olevansa päivä päivältä "normaalimpi". Kun tajuaa, että se oma anarkismi olikin vaan common privileged white girl -juttu. Kun huomaa, ettei tässä mun maailmassa ole mitään muuta protestoitavaa kun päihteiden laillistaminen ja alkoholisensuuri. Kun huomaa, ettei se oikee maailma olekaan ihan niin mustavalkoinen ja ääripäitä täynnä kun joskus aatteli. Kun huomaa, ettei tässä maailmassa voi elää reppureissaajana, vaan karu sanonta pätee liiankin kirjaimellisesti, "Routa porsaan kotiin ajaa".

Kun huomaa, ettei rakkauskaan ole niinkun sen luuli olevan. Ettei kukaan tule pelastamaan sua valkoisella ratsulla niinkuin piirretyistä muksuna oppi. Ettei riitely ja itsensä satuttaminen ja dramaattisuus ole "intohimoista", niinkun Skins väitti teineille, vaan kieroutunutta ja sairasta. Ettei yhden illan jutuista puhkea eeppisiä romansseja, ei vaikka kuinka monta kertaa koittais, koska ei kukaan oikeesti rakastu huoraan - sori nyt vaan Julia Roberts. Ja ettet sä rakastukaan automaattisesti siihen, joka rakastuu suhun. Eikä se, johon sä rakastat välttämättä rakastu suhun. Eikä se tee kummastakaan huonoa, koska rakkaudessa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Ja vaikka siitä kuinka raapisi taidetta ja lyriikkaa, ei kaikenkaipuu ja yksinäisyys satu yhtään vähempää kun sen saa rimmaamaan, (no pun intended).

Ja tässä mä istun. Mietin tällasia jonninjoutavia, harkitsin lähteväni ulos mut sit muistin ettei mulla ole avainta jolla tulla takaisin - koska mulla ei ole kämppää. Mietin, että pitäis mennä nukkumaan että huomenna jaksais, kunnes muistan ettei mulla ole mitään jaksettavaa, paitsi syyllisyyden tunteminen muutamasta kympistä ja elämän tarkoituksen peräänkuulutus. Ja niitä nyt voi tehdä mihin aikaan vaan. Joten tässä mä sit kai vaan istun. Kaljapullo kannettavan vieressä kahdelta aamuyöllä, kirjottamassa tuntemattomille jotain etäisesti samaistuttavia vertauskuvia. Vilkuilen kelloa, kun sen viisari lyö niin raskaasti joka seitsemännellä värähdyksellä että luulen jonkun kivittävän ikkunaa. Asian kolme kertaa tarkistettuani voin todeta, että ainoa asia joka tänään rikkoo mitään on aika. En tiedä kumpi ajatus olis ollut tyynnyttävämpi. Ja mä naputan kellertävän pullon kylkeä, puran seksuaalista turhautumistani rapsuttamalla sen etikettejä pois. Pureskelen kynsiäni, koska stressaan ymmärtääkö kukaan mitä mä oikeen raapustelen. Otan viimeisen hörpyn viimeisestä bissestä, ja huomaan heti miten jalka alkaa vipattamaan pöydän alla. Katson mun varjoa, ja ellen olis realisti, voisin vannoa että joku katsoo mua takaisin.

Insomnia

Anxiety

En saa unta. Nukuin viimeyönä 2h enkä silti saa unta. Mul ei oo nälkä, mut tuntuu etten täyty millään. Mä en pysty oikeen ottamaan siitä ideasta kiinni että mun pitää huomenna mennä kouluun. Ja nähdä kaikki ne ihmiset, ja kaikki yllättyneet naamat, ja kuunnella sitä vitun "Oho, rössi tuli kouluun" -paskaa. Ja mä en vittu saa unta. Ja netflix ei oo mun kaveri enää, kun mä olen katsonut jo kaikki sarjat.

Mun päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä olen samaan aikaan ylpeä ja aivan saatanan häpeissään. Mä olen niin vitun pettynyt itseeni että pienetkin saavutukset tuntuu isoilta onnistumisilta. Mä mm. melkeen lopetin sisällä polttamisen. Ja mä melkeen olin tyytyväinen mun kroppaan. Ja mä melkeen onnistuin tuntemaan oloni kunnolliseksi ihmiseksi, kunnes mulle sanottiin että mun pitää mennä psykiatriselle lääkärille puhumaan napeista joilla saisin mun pääkopan ehjäksi. Ja mä melkeen unohdin miltä tuntuu herätä yksin vaikka meni nukkumaan jonkun vieressä. Mä en ole elämässäni koskaan tuntenut oloa likaisemmaksi kun tänään. Musta ei ole koskaan ennen tuntunut siltä että mulla tosiaan hajosi kaikki käsiin kolmessa kuukaudessa, enemmän kun tänään. Ja sitten multa kysyttiin, että juonko mä. "En mä enää" vale. Sitten mut laitettiin täyttämään lappu mun alkoholinkäytöstä viimeisen puolen vuoden aikana. Ja mä valehtelin siihen puolet pienemmäksi kaiken. Ja mä olen kuulemma alkoholisti. Ja mun ahdistus pitää hoitaa pillereillä, ainakin näin aluksi, että saadaan mun elämään jotain rutiineja niinkun koulu. 

Tämä päivä, toisin kun vois kuvitella, on varmaan yksiä mun elämäni paskimmista päivistä. Mä melkeen itkin tänään, kun kerroin opolle ja terkkarille että mä en tule kouluun koska mua ahdistaa. Mä melkeen itkin koko sen keskustelun läpi kun multa kysyttiin että mitä mä teen päivisin. Mä nukun niin kauan kunnes aurinko laskee ja sitten mä lähden juomaan. Mä nukun melkeen koko päivän. Joka päivä. Mä itkin kuunnellessani Bohemian Rhapsodya. Mä itkin kuunnellessani "Day is gone" -biisiä. Mä en tiedä mikä mua vaivaa enää, tää touhu on mennyt ihan naurettavaksi. Mä olen viimesen kolmen päivän aikana nukkunut yhteensä 7h. Tää ei nyt enää oikeen toimi. Mikään ei nyt enää oikeen toimi. 

Well, maybe a bit longer adventure

"Miksette te ota mun koiraa narikkaan!"

Perjantai aamu, tai no oikeestaan aamupäivä, tosiaan lähti käyntiin sillä että mä heräsin tän Niko/Nicon parhaan kaverin kämpiltä, olin just lähdössä ulos ovesta ja pyytämässä röökiä matkalle, kun Niko/Nico sit heräs ja totes et ei kai mulla mitään paniikkia oo lähteä, jos poltan röökin sen kanssa ja lähden käymään kaupassa (jotain vastaavaa, en oikeestaan kuullut kaiken sen unisuuden seasta kovin selkeitä sanoja). No, jälleen kerran mä mietin että vitut, kyllä niitä junia kulkee. Poltettiin röökit, se soitteli kitaraa, sit sen piti lähteä käymään työpaikalla. Mä menin omalla laudallani, ja se meni edeltä skeitillä. Turns out, työnantaja tarvitsi jäitä eikä voinut lähteä itse koska oli ainoo töissä. Niko/Nico sit lähti hakemaan jäitä (ensin mun laudalla, sit autolla, there were some incidents), ja mä jäin pienen hiljaisuuden saattelemana juttelemaan sen työnantajan kanssa. Mukava mies, soittaa Jazzia, myy omia levyjään ja kuultuaan että hain Ipanemaan töihin soitti mulle "Girl from Ipanema". Long story made short, sain alennetun kahvin ja sillä aikaa kun Niko/Nico lähti heittämään jotain avaimia Coffee Houseen, mä päätin tehdä poistumiseni. "If he asks, don't tell him that I just left alone. Tell him that I won the lottery or something." "Lottery? Where's my share!"

Lähdin taas vaihteeksi lautailemaan, olin just alossa kirjottelemaan mun mustaan vihkoon kunnes tajusin että se on jäänyt johonkin. Pienen paniikin kärsittyäni soitin kavereille ja kysyin että mihin aikaan ne menee kouluun tai pääsee sieltä. Satu sit vastasi että on just menossa, käskin nähdä tutulla Klassillisen tupakkapaikalla. Tai oikeestaan se ei ole Klassillisen tupakkapaikka, vaan vastapäätä olevan parkkihallin tupakkapaikka. However, moving on with the story: Pyörittiin Satun kanssa siinä koulun nurkilla ja tapasin muutamankin vanhan koulukaverin, mm. Ronin joka sit piti mulle seuraa kun Satu meni teatteridiplomi-infoon. Pyörittiin Ronin kanssa rantakatua pitkin, dynamon ja gringon ohi ja sieltä suoraan Hansan nurkille tapaamaan Williamia. Tai itseasiassa Roni lähti kotiin bussilla ja mä sain Williamilta vaativan viestin että pitää mennä kahville. 

Williamin kanssa kahvilla, ei oikeestaan kahta sekuntia pidempään hiljaisuutta. Ei edes sitä. Ei varmaan sekuntiakaan hiljaisuutta. Molemmilla oli kaameasti puhuttavaa, hirvee tempo kaikissa lauseissa niinkun pitäis mahduttaa yhteen hengenvetoon vuoden kuulumiset. Vaikkei ollu mitään kiirettä mihinkään. Paitsi päästä ensimmäisestä sanasta viimeseen. Puhuttiin ihastumiset, uudet kirjat ja musat, sosiaaliset mediat ja kaikki. Käytiin katsomassa et oisko se mun musta vihko jäänyt Niko/Nicon työpaikalle, valitettavasti työnantaja kuitenkin sanoi ettei oo näkynyt. Kierrettiin aikamme siinä, istahdettiin kuuntelemaan musiikkia kävelykadulle ja loppujenlopuksi molemmat lähti omiin suuntiinsa. Mun piti mennä junaan ja Williamin piti mennä bussiin. William varmaan menikin. Mitä mä aattelin? No oisko vaikka että vitut, kyllä niitä junia kulkee.

Soitin Satulle, lautailin sinne helteessä, mustat vaatteet päällä. Haisin ihan järkyttävälle kun lopulta pääsin perille. En tosiaan ollut syönyt tässä vaiheessa kahteen päivään mitään muuta kun Williamilta saamani välipalakeksin ja 2 kirsikkatomaattia, joten itsemurha ei ollu kaukana kun pääsin viimeiseen ylämäkeen. Tän lisäksi mulla oli yks tupakka jonka pummiessani jouduin näyttämään tälle vähän ehkä 18-vuotiaisuudestaan ylimieliselle naiselle mun henkkarit. Muttei tulta. Pääsin Satulle, kävin suihkussa, söin kalapuikon, ja lähdettiin jokirantaan ottamaan pari. (Kitara mukaan koska why not?) Sit päästyämme lähimpään K-markettiin tajuttiin et kello tulee kyl jo 9, niin todettiin että Satu heittää mulle bussilippurahat Saloon. 

Näin mä jumituin taas turkuun pariks tunniks. Soitettiin vähän skittaa rantakadulla, sit soitettiin Ronille, tavattiin siinä sit pari Klassillisen opiskelijaa jotka oli tuttuja ja pari jotka ei ollut. Lähdettiin Gringoon, otettiin siellä parit, ohimennen tapasin Jeremyn (australialaisen) ja hänestä ehkä ihan pikkuisen mustasukkaisen naisen joka tunki joka paikkaan Jeremyn mukaan tai piti sitä silmällä sisältä kun se meni ulos. Mielenkiintoista miten kiusaantuneelta se Jeremy näytti aina kun se nainen tuli keskeyttämään mun lauseen.

Noh, päätin gringosta lähtee sit 00:00 bussilla Saloon. Lähdin lautailemaan, ja oisin varmaan ehtiny ihan hyvin ellen ois törmänny tuntemattomiin. Pari jätkää pysäytti kysymällä et "Hei! Saaks tota koittaa!", ja mä pysähdyin ajattelematta mitään niinku seinään, potkasin laudan niille ja katoin ku ne nauro ja yritti pysyy pystyssä. Happy as fuck. Joku sit kysy multa Gringossa et miks en ehtiny. "I ran into some strangers." pari kysyvää katsetta ja joku kysyy että "niin mitä?" "Well what would be the point in stopping for people I already know. I get to talk to people I know everyday, I only get to talk to strangers this once."

Gringosta lähdettiin koska pari alaikäistä oli unohtanut paperit kotiin. Eikun wait... No joka tapauksessa lähdettiin siitä sitten syömään subiin. Jämähdin kuitenkin sit taas johonkin liikennevaloihin puhumaan mun laudasta ja Salosta joillekin tuntemattomille. Huusin vaan kavereille että mä tuun perästä, kunnes taas havahduin vartin päästä että enhän mä tiiä mihin ne meni. Lautailin torille päin ja törmäsin oi, niin ihanaan Emmaan. Emma oli toki nähny mut jo aikaisemminkin katusoittamassa mut se meni jotenkin niin nopeesti ohi että oli ihana nähdä mun kärttystä kissaa varmaan vuoden tauon jälkeen. Se sit opasti mut subiin, johon alunperin mun oli pitänytki mennä syömään. Tai noi söi, mä odotin Satulta rösiä. Oli muuten hyvää. Parasta salaattia sämpylän välissä. Ikinä. Missään. 

Lähdin sit kiitämään viimeiseen bussiin hirveetä vauhtia 10 vaille 2:00. En ehtinyt. Akku loppu. Ei edes haitannut, vaikka porukka olikin jo hävinnyt. Tapasin nimittäin The Monkeyn edessä jonkun porukan, josta joku huudahti et tuunko polttamaan, kiitin, kieltäydyin, no more for me today etc, ja jäin sit puhumaan taas vaihteeksi mun laudasta. Jätkän nimi oli San, sen kanssa hetken puhuttuani joku jätkä vihreessä hupparissa tuli siihen viereen ja nappas Sania tuttavallisesti olkapäistä. Kysäisi multa että "Onko sulla poikaystävää?" "No ei, mites nii" "Aijaa, nokun mulla on mut se nukkuu tällä hetkellä kotona." Naurahdin ääneen, totesin et olipas nokkelaa, ja kuuntelin kun tää äijä kehu Sania suvaitsevaiseksi kymmenen minuuttia putkeen. Sit paikalle pöllähti nainen koiran kanssa. Koiran nimi oli Riki ja se oli rodultaan Corgi, ja siitä tuli mun paras kaveri sekunnissa. Nainen taas oli alusta pitäen ärsyttävä. Fucking ratchet bitch, ei ulkonäöllisesti, vaan se et se koitti jokaista äijää ringissä. Jokaista. Ja sen jälkeen valitti kun Riki ei päässyt narikkaan. Siis YÖKERHON NARIKKAAN. Ja kävi vielä huutelemassa pokeille että "Ootteks te nyt ihan varmoja ettette te ota sitä sinne?" ja portsari vastas et "Haluutko sä oikeesti että se tulee tänne, siis ihan sen koiran kannalta, että se istuu tuolla narikassa tossa melussa pienessä tilassa?" Sit tuli lause joka vaan räjäytti potin "No siis Rikihän tykkää ihmisistä ja se on juonu kaljaa monta kertaa."  Juuh elikkäst, mul oli jo sellanen ilme et mä otan sen koiran siltä itse mukaani. Sit porukkaa katos siitä pikkuhiljaa, mä lähdin kans jollain verukkeella siitä pois. 

Pyörin pitkin keskustaa laudalla, kadut oli ihan hiljaisia koska kello oli n. 15 yli 3, eli vartti ennen pilkkua. Lopulta pilkun ajaksi mä istahdin johonkin penkille Lyniä vastapäätä katsomaan kun humalaiset ihmiset suorittaa pariutumisriittejään koko korttelin leveydellä. Teki mieli kirjottaa, muttei ollut sitä vihkoa, alko päätä särkeä kun ajatukset pakkaantui liian tiheesti.

Neljän maissa lautailin lisää, löysin koiran ja naisen rantakadulta, jäin rapsuttelemaan koiraa ja kysyin vieressä heiluvalta äijäporukalta että oisko kellään heittää röökiä. Kuulemma vain yhdellä oli heittää, siis sillä joka oli sinkku. Tietty. Jännä sinänsä et porukan kaikki varatut oli suhteellisen sosiaalisia ja äänekkäitä, ja pirun hauskoja. Niiden kanssa tuli heitettyä vaikka mitä läppää ja vittuiltua molemmin puolin, eikä kukaan ottanut tosissaan. Paitsi tää yks sinkku. Oli ihan mukava kaveri joo, mut hirveen tosikko. Lopulta nää lähti hakemaan pizzaa ja lähdin mukaan, ihan vaan seuran vuoksi. Suhteellisen fiksuja ollakseen noin räväköitä, käyneet korkeakouluja ja yliopistoja. Kaikki muut lähti kotiin, tää sinkku kysyi multa että lähdenkö sen luokse venaamaan et eka juna lähtee. Totesin et mikä ettei, vaikka tiesin tasan mitä se haluaa. Mentiin sen luo, kuunneltiin The Doorsia, puhuttiin paskaa, pummin muutaman tupakan ja pari bisseä. Sit se yritti kouria ja sanoin että mennäänkö tupakalle, tuun kohta perästä. Se meni ulos parvekkeelle (josta oli loistava näköala) ja mä hipsin ulos ovesta. Sit se lähti juoksemaan mun perään niitä portaita ja huuteli et mitä vittua kun annan ymmärtää mutten ymmärrä antaa, oon pihtari yms. Sit ku pääsin portaat alas ja se jäi etuovelle (mulla oli lauta, sillä jalat) mä vaan huusin et "I'M FUCKING PETER PAN, YOU CAN'T CATCH ME!"

Sit mä lähdin vaan eteenpäin ekaa tietä, ja pian tajusinkin jo missä olen. Pääsin taas rautatieaseman lähistölle kun pysähdyin ottamaan henkeä ensimmäistä kertaa muutaman kilometrin aikana. Istahdin lautani päälle ja mies jolla oli tajuttomat viikset tuli juttelemaan mulle. Heitti tupakan ja kertoi olevansa entinen Nokian insinööri, opiskelee nykyään yhteiskuntatieteitä. Juteltiin laudoista, se kyseli mistä niitä saa, mitä kannattaa ostaa ja miten kauan ne kestää. En mä kaikkiin kysymyksiin osannut vastata mut enimpiin kuitenkin. Tuli taas hyvä fiilis, lähdin 8 aikaan asemalle sisälle. Tajusin siinä tauluja katsellessani ettei junia lähde Helsingin suuntaan ennen kun 9:ltä. Mulla oli edelleen se 7,50€ jonka sain Satulta bussirahaksi. Odottelin sit että aukee lipunmyynti kun oli vaan käteistä. Ja tää nainen sanoo mulle, että opiskelijalippu Turusta Saloon maksaa 8,00€. Siis ihan hävytön hinta, ainakin mun mielestä. No joka tapauksessa, mulla oli kännykästä akku loppu, 50 senttii liian vähän rahaa ja mietin et mitä vittua mä teen. Kävelin siinä raiteiden vieressä ja pyysin tupakan yhdeltä DSL:n takkia pitävältä 50+ äijältä. Se antoi mulle tupakin, tulta, ja juteltiin sen kanssa siinä. Urheilusta, siitä että se ajaa rekkaa työkseen, ketkä saa suomessa eniten palkkaa, siitä että sillä alko loma, ja siitä että sillä on 11 viikkoinen koira kotona odottamassa vaimon vieressä. Loppujen lopuksi oltiin siinä puolisentuntia juteltu ja mulla oli 3 minuuttia aikaa ehtiä junaan, ja se heitti mulle euron. Kysyi et miksen heti ollut vaan kysynyt rahaa, et kyllä hänellä riittää. Kiitin tuhannesti, juoksin ostamaan lipun, juoksin junaan ja Salon kohdalla kun näin jonkun joka pyys viittäkymmentä senttiä ettei sen tarvii maksaa 60€ sakkoo.

Arvatkaa kenellä oli 50senttiä?

Eli sellanen reissu mulla, felt like Peter Pan, tapasin enemmän ihmisiä kun salossa kokonaisessa vuodessa, mä tiedän niiden ihmisten elämästä enemmän kuin ne tietää musta. En edes muista kerroinko mä mitään muuta itsestäni kun etunimeni, asuinpaikkani ja ikäni. Mä vaan kuuntelin niiden elämästä. Mä sain palan niitä mukaani.

P.S. Jollain Jamppa-nimisellä äijällä jonka kämpillä mä punkkasin, oli synttärit perjantaina. Congrats Jamppa, vaikkei me ollakaan koskaan tietoisesti tavattu!

A short adventure

Two stars to the right and straight on 'till morning!

Mä lähdin torstaina käymään Turussa, katsomaan September Signalsin keikkaa. Katusoitin tunnin verran Salossa että sain ees rahat tulla Turkuun ja takaisin (hurjat 11e), jätin kitaran kavereille, juoksin junaan, ja pääsinkin koko matkan pummilla. Saavuin Turkuun 16:00, lautailin hetken alamäkiä keskustassa (Salossa ei siis ole alamäkiä) ja sit lähdin Satun kanssa katsomaan keikkaa 16:45. Oli ihan loistava keikka, jokanen biisi oli sovitettu uusiks tolla keikalla ja mä voisin ostaa tuhat levyä. Seriously. In-fucking-credible. Keikka loppu just varttia vaille kuus, ja piti lähteä kuuden junalla Saloon. Satu koitti syyllistää mua koiranpentuilmeellä jäämään Turkuun yksille, mut jostain syystä mä en halunnut jäädä taiteiden yöhön vaan mä halusin lähteä takaisin omaan ympäristööni jossa mä tiedän kaikki ja tunnen kaikki ja kaikki on tuttua. 

Mä lautailin Rantakatua rautatieasemalle päin, kun joku jätkä liikkuvassa kahvilassa huus mun perään "Tuu hakee kahvia" tai jotain vastaavaa. Mä huusin että mulla on kiire enkä ehdi, ja pahottelin ja kiittelin, ja sit se jätkä huus vielä että "No jos mä tarjoon!". Mä pysäytin mun laudan siihen, käännyin ympäri, katoin kelloa ja totesin että vitut, kyllä niitä junia menee myöhemminkin. Me puhuttiin sen jätkän (Niko/Nico) ja sen kaverien kanssa joku kolme varttia. Tää Niko/Nico oli asunut Stadissa ja Briteissä, ja muuttanut takas Turkuun tekemään Latte Cafe -kahvilaan duunia että se sais taas rahaa muuttaa muualle. Niko/Nico on harrastanut skeittaamista, sen kaveri oli tosi innoissaan mun laudasta ja mä tosiaan sain ilmaisen kahvin. 

Kun mä sit päätin lähteä siitä yksille Satun kanssa, mä soitin sille ja käytiin syömässä kiinalaisessa. Tai siis Satu söi. Jotain se sähläili paitojen yms kanssa, ja kaikki vapaa-aika mikä mulle yksin jäi tässä vaiheessa, mä käytin lautailuun. Vähän oli pieni stressi päällä kun lasketteli niit mäkiä ja väisteli porukkaa rantakadulla. Loppujen lopuks Satun kanssa päädyttiin sit sellasen suomenruotsalaisen porukan viereen, jossa joku niistä katusoitti. Mä heitin ensin parikyt senttiä ja sit loppujenlopuks pari euroa (jotka loppujen lopuks oli ne pari euroa jotka olisin tarvinnu junalippuun), Tässä vaiheessa kello oli siis jo sen verran etten olis ehtiny viimeiseen junaan, mut en mä sitä sillon jaksanut sressata. Soitin ite yhden biisin, ja siihen tuli jonkun 10-15 ihmistä kun pysähty kuuntelemaan. Hävetti, jännitti. Sit mä jäin siihen kuuntelemaan sen soittoa kun kaverit lähti teatterille tekemään jotain, tai jotain. En oikeen muista mitä ne ees sano menevänsä tekemään, mut sen mä muistan et neuvot oli tulla teatterisiltaa pitkin. 

Kun mä sit lähdin siitä katusoittajan luota hääräämästä, mä taas lautailin jonkun puol tuntia ympäriinsä. Sit kun muistin et mun piti mennä sinne Satun ja muiden kanssa, tajusin että mulla on puhelimesta akku loppu. Ratkaisu? Jäin teatterisillan viereen kirjottelemaan mustaan vihkoseeni kaikkia ajatuksia. Luova lukko aukes vähän. Mä siinä kirjotellessani sit kuuntelin vieressä istuvien puhetta, teatteriproggiksista yms. Mä katselin aurajokea, mikä kieltämättä näytti suhteellisen uskomattomalta siinä valojen peilinä. Kysyin tältä teatteriproggiksista puhuvalta porukalta tupakkaa. Pari kättä nousi ylös, ja yks Petri (ellen väärin muista) niminen äijä sit juoksi sieltä et "EI KUN MÄ EHDIN EKANA!" Naurahdin vähän, otin röökin vastaan, ja puhuttiin siinä sen kanssa. Opiskelusta, taiteesta, sen Film Noir -tyylisestä teatterikokeilusta, musiikista. Sit ennen kuin se lähti, se heitti vielä toisen tupakan, ja mä jäin siihen kirjottamaan. Mä tunsin oloni jotenkin niin tyyneksi, ensimmäistä kertaa taas vähään aikaan kun mä en ajatellut liikaa tai stressannut. En sítä etten päässyt Saloon, en sitä että oli torstai, en sitä että olis ollut asioita hoidettavana.

Kun mä sitten siitä loppujen lopuksi lähdin, mä törmäsin taas näihin suomenruotsalaiskavereihin. Katusoittaja oli toki hävinnyt johonkin, mutta hyvin mä sain siinä aikaani kulumaan kun tajuttiin että meillä oli yhteisiä tuttuja Salosta. Punkkareita, oli tavannut ne Puntalassa. Staffan käski kertoa terveiset. En muista enää mitä se sanoi, kun se ei osannut oikeestaan puhua Suomea kovin hyvin. Tai osas se alkeita, mut mm. hän pelaa keikoilla, ja tikki oli joku ruotsinkielen ja suomenkielen välimaastosta. Sticken tai jtn. Satu löys meidät siitä ja anto mulle numeronsa siihen mun vihkoon. Ja kun suomenruotsalaiset lähti baariin, mä aattelin soittaa Satulle. Jos oikeen tarkasti luit niin muistat varmaan about samassa ajassa kun mäkin, ettei mulla tosiaan ollut akkua.

Lähdin sit taas palloilemaan pitkin keskustaa, ja törmäsin Olaviin ja Elinaan, ja vanhaan Juhislaiseen, ja pariin muuhunkin puolituttuun. Sit menin pummimaan tupakkaa tältä samaiselta Niko/Nicolta jonka mä olin aiemmin päivällä nähny. Se lainas mulle puhelintaan että pääsen soittamaan Satulle, jonne mun piti mennä yöksi, mut sit tapahtu kaikennäkösiä käänteitä joiden vuoksi mä päädyin jäämään sinne missä Niko/Nico punkkas sillä hetkellä. Ja sit mä nukahdin, (ennen ku kukaan olettaa niin ihan yksin enkä kenenkään viereen) ja heräsin aamulla siihen että puhelin oli sammunut ja kello oli jo 12, ja tv:stä pyöri mainos-tv.

Mulla ei ollu rahaa, eikä röökiä, eikä takkia, eikä puhelinta, eikä kavereita. Mä olin joo vähän hukassa, mut ennen kaikkea mä olin vapaa. Jotenkin ihan erilaisella tavalla, kun joka toinen kun kävelee vastaan EI ole sun tuttus. Mä jäin siihen vapaudentunteeseen jotenkin koukkuun. It was better than any weed or drink or pill I've ever done.

SIINÄ oli mun Torstai-perjantai välinen ilta/yö, ja pe-la ajasta lisää heti kun jaksan kirjottaa sen :)

P.S. Niinjoo en myöskään siis syönyt koko torstai-päivänä mitään. En mitään. Eikä mulla ollut edes nälkä.

Beauty

Mulla on kummallisin olo aikoihin. Mä olen täysin selvä, mä en ajattele liikaa, mun aivot ei yritä järkeillä kaikkia asioita maailmassa, mä en kaipaa mitään. Mä en haluaisi jutella kenenkään kanssa, enkä mä tiedä pystyisinkö mä edes sanomaan mitään. Mä en osaisi kuitenkaan sanoa mitään mikä tekisi oikeutta sille ajatukselle joka mun päässä pyörii. Kaikki on vaan niin jumalattoman kaunista. Tässä pieni selvitys siitä miten pääsin tähän johtopäätökseen (p.s. mun mielestä on hirvittävän kummallista että tähän johtopäätökseen pääsy ei ole ilmiselvää):

Mä istun omassa huoneessani ja katson ikkunasta ulos. Ajatus. Onpa kaunis valaistus. Yhtäkkiä mä alan miettiä jokaista muistoa viimeiseltä viikolta. Ja jokaisessa muistossa on ollut jotain kaunista. Ei välttämättä niissä hetkissä vaan siis siinä kuvassa joka mun päähän on jäänyt. Ne on kaikki kauniita ja esteettisiä. Ja jotenkin tyyniä vaikka ne olis täynnä tunnetta ja draamaa ja huutoa ja vihaa. Mä avaan oven ja menen tupakalle etupihalle. Kävelen n. 50m pihalta lähimmälle nurmikolle. Istun alas ja katson. Ihan vaan katson. Ja voi luoja miten kaunista kaikki on. Ihan kaikki. Mä en löydä mitään rumaa mun ympäriltäni. Jopa tupakantumppi autotiellä näyttää kauniilta, kun sitä osaa katsoa hetken. Ja mä tunnen kun kyynel valuu mun silmästä. Toinen. Kolmas. Ennen kuin mä huomaankaan, mä itken hiljaa ilmeenkään värähtämättä ja poltan tupakkaa. Mä katson itseäni ohikulkevan auton kyljestä. Mäkin olen kaunis. Kun jaksaa hetken katsoa. Mä tulen takaisin sisälle ja istahdan sängylle ja mun olo on niin täysin tyyni ja tuntuu siltä kun mä leijuisin omien ajatusteni ulkopuolella. (Tässä vaiheessa painotan vielä että olen täysin selvä.) Mä en muista miltä tuntuu olla vihainen tai surullinen tai katkera tai vittuuntunut. Mä en pysty edes kuvittelemaan mitään negatiivista.

Ja mä aloin miettiä miten kukaan voi vihata mitään tässä maailmassa, kun kaikki on vaan niin saatanan kaunista. Mä mietin että miten voi löytää syytä vihata mitään tai ketään kun kaikki on kaunista. Jollain tavalla kaikki on kaunista ja kaikki sopii yhteen. Ei tässä maailmassa ole mitään ylimääräistä. Ei juuri nyt. Ei mulle. Ja surukin on kaunista. Ja viha. Ja katkeruus. Ja sydänsurut. Ja ilo, ja nauru, ja huuto, ja kiroilu, ja sun ex-poika/tyttöystävän uusi rakkaus, ja sun vihaamasi ihmisen onni, ja ihan kaikki. Mä en löydä tästä maailmasta mitään vikaa. En just nyt. En itselleni.

Personal

Uteliaat paskiaiset

Huomasin että kun lopetin omista asioista avoimesti kirjoittamisen tänne niin lukijamäärät laski. Vitusti. Meni vajaa tuhannesta vajaaseen sataan katselukertaan. Joten tässä teille sitä henkilökohtaista:

Mä olen rappiolla. Sen ajan kun mä en ole töissä tai nuku, mä juon. Tänään oli ensimmäisiä täysin kalja-vapaita päiviä pitkään aikaan ja sen tuntee koko kropassa. Sellanen kutina, tavallaan ihon alta ylöspäin tunkeva kylmä väre joka ei koskaan vapaudu. Saattaa johtua myös siitä että mua panettaa. Tai siitä että mulla on nykyään koko ajan epämukava olo mun omassa ihossa, paitsi kun mä olen sekaisin. Ja mä häpeän sitä että mä olen päästänyt itseni siihen pisteeseen, että kaikki luulee että mä olen ylpeä siitä miten rappiolla mä olen. En mä ole siitä ylpeä, mua hävettää ja vituttaa se, mutta kaikkien on helpompi olla mun seurassa kun ne ei tiedä että mä en haluais juoda seitsemättä päivää, vaan mun on pakko. Kukaan ei haluais perisuomalaisuuttaan istua mun vieressä kun selitän siitä miten paskaa kaikki tää päihdejuttu on, koska sit niille tulis sellainen olo että niiden pitäis puuttua (vaikkei niiden pidä) ja me kaikki tiedetään että kukaan ei halua puuttua toisten asioihin - niistä tykätään vaan puhua keskenään selän takana. 

Sen lisäksi että mun iho kutiaa sisältäpäin ja luut ei tiedä miten päin niiden pitäis asettua ollakseen mahdollisimman vähän epämukavasti, mä alan pikkuhiljaa menettää järkeni. Mä kuulen välillä niinkun joku sanois mun nimen. Ei sillon kun mä olen väsynyt tai sillon kun mä olen päihtynyt, vaan ihan selvinpäin. Ihan sama olenko mä yksin vai seurassa, yöllä vai päivällä, joskus kuulostaa siltä kun joku sanois takana tai vieressä "rössi". Oli ensin vähän helpottavaa kuulla et jollenkin muulle on käynyt tolleen - kunnes kuulin et se oli tapahtunut aineissa tai 80h valvomisen jälkeen. 

Mä olen kokoajan väsynyt, mä valvon kaikki yöt ja nukun kaikki päivät, mä en syö mitään kahteen päivään ja sit mä vedän hirvittävät määrät safkaa, mä olen selvänä vuoden ja sit mä vedänkin överit alkoholilla tai jollain. Mä alan menettää otetta mun unelmista, ja mä alan tyytyä vähempään joka päivä. Mä alan tyytyä jokaiseen päivään. Enkä mä halua tyytyä mihinkään, enkä mä suunnitellut mun elämää näin, enkä mä ajatellut että mun pitäis palata maan pinnalle jo ennen kun mä olen kakskymmentä. Mä alan luopumaan mun periaatteista ja moraaleista, mä lipsun tavoitteistani (jos mulla niitä enää on), mulla on erittäin hämärä oikean ja väärän taju. Mä suunnittelin jotain niin helvetin suurta, kunnes mä tajusin miten pieni mä olen. Ja jos maailma on sulle liian suuri, sä alat juomaan sitä pienemmäksi. Pysyy mittasuhteet kurissa kun ei näe kun kolmen metrin päähän. 

Ja mä haluaisin pikkuhiljaa ryhdistäytyä, koska tää vitun "eletään nopeesti"/"live fast die young" saattaa vaikuttaa hullulta ja huolettomalta, mut se ei merkitse mitään. Mä olen yhtä merkityksetön rappionuorena kuin mä olisin vastuuntuntoisena, kännissä on vaan helpompi uskotella itselleen muuta. Mä teen ehkä enemmän mut en yhtä isoa. Mä en jaksa tyytyä enkä mä halua enää olla perseestä tai perseet.

My heart is beating in a different way

Missing - The XX

Mä olisin laittanut sulle facebookissa viestiä, niin kuin nykyään tehdään kun halutaan kirjoittaa merkityksellinen viesti. Avasin pölyisen boksin jossa luki sun nimesi, ja luettuani viimeisen viestin jonka laitoit mulle painoin pienessä paniikissa ruksia. Muistettuani miten pahasti mä sulle tein mä vaan pakotin hätäisesti itseni kääntämään pääni. En mä voi. Muutama päivä jälkeenpäin mä olisin laittanut sulle tekstiviestin, niin kuin nykyään tehdään jos halutaan vähän henkilökohtaisempaa touchia sanomaan. Selasin osoitekirjaa ja yllätyin/hämmennyin vähän siitä että sun nimes tosiaan löytyi vielä sieltä. Näpäytin sitä keltaisen kirjekuoren kuvaa sun kirjaintesi perässä ja luettuani viimeisen viestin jonka olin saanut sulta heitin kännykän sängylle ja rojahdin istumaan siihen viereen. Ja vaikka mä kuinka koitin, mä en enää pystynyt unohtamaan miten ilkeästi mä satutin sua, joten mä vaan pakotin itseni painamaan edellistä, edellistä, edellistä, kunnes mä näin enää pimeän näytön ja siitä oman heijastukseni. En mä vaan vittu voi. Joten here goes nothing:

Tää ei ole rakkauskirje. Eikä tää ole anteeksipyyntö, eikä tää ole sitä että mä pyytäisin sua takas. Tää on vaan sitä, että mun on pakko saada tää pois mun harteilta, pois mun mielestä, tai paremmin sanottuna "off my chest". 

Mä en voi kuin hyväksyä sen faktan että mä olin täys paska. Mä en voi kun itkeä sitä ja pyytää sitä anteeksi sulta ja joltain jumalankaltaiselta ylemmältä taholta, tyyliin karmalta tai joltain ikuiselta meitä kaikkia isommalta energiavirralta tai joltain joka pystyis antamaan mulle anteeksi sunkin puolesta. Koska mä en tiedä pystytkö sä antamaan mulle anteeksi, ja mä en tiedä pystyisinkö mä elämään sen mun paskuuden kanssa ilman kenenkään anteeksiantoa. Joten anteeksi. Kaikesta, siis ihan kaikesta mitä mä olen sulle koskaan aiheuttanut.

Mä en voi kun hyväksyä sen faktan että mulla on sua ikävä. Mä en voi kun myöntää sen itselleni ja ihmisille mun lähellä, koska sille ei voi tehdä mitään. Tai ainakaan mä en voi. Mä en voi kun kuunnella kaikkia biisejä läpi ja miettiä asioita, ja yrittää ikävöidä kaikki se ikävöinti loppuun. Mä en tiedä ikävöitkö sä mua, ja mä en tiedä oletko sä jo siirtynyt elämässäs pitkälle eteenpäin. Mä en uskalla sanoa siitä mitään sulle suoraan, koska jos mä päätyisin niillä viesteillä jotenkin muistuttamaan sua turhaan mun olemassaolosta ja siitä mitä mä tein, niin mulle tulis huono omatunto. Ja jos sä oletkin jo unohtanut ja antanut olla niin mä olen suhteellisen säälittävä, koska mä en vielä ole. Ja joka kerta kun mä nään sut niin mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. My heart skips a beat.  Ja mulla on jotenkin huono omatunto jo siitäkin että mä haluaisin nähdä sut ja jutella sun kanssa ja kuunnella hyvää musiikkia, koska mä olen se joka kusi kaiken. Mä olen se, joka meni ja heitti kaiken helvettiin koska mua pelotti. 

Ja mä en haluais enää pelätä, ja mä yritän olla pelkäämättä ja mä yritän olla hyvä, ja jos sä satut lukemaan tän ja jossain syvällä sisimmässäs pystyt vielä katsomaan mua silmiin niin mä voisin yrittää sitä sun kanssas.

Do you remember? I do.