Personal

Uteliaat paskiaiset

Huomasin että kun lopetin omista asioista avoimesti kirjoittamisen tänne niin lukijamäärät laski. Vitusti. Meni vajaa tuhannesta vajaaseen sataan katselukertaan. Joten tässä teille sitä henkilökohtaista:

Mä olen rappiolla. Sen ajan kun mä en ole töissä tai nuku, mä juon. Tänään oli ensimmäisiä täysin kalja-vapaita päiviä pitkään aikaan ja sen tuntee koko kropassa. Sellanen kutina, tavallaan ihon alta ylöspäin tunkeva kylmä väre joka ei koskaan vapaudu. Saattaa johtua myös siitä että mua panettaa. Tai siitä että mulla on nykyään koko ajan epämukava olo mun omassa ihossa, paitsi kun mä olen sekaisin. Ja mä häpeän sitä että mä olen päästänyt itseni siihen pisteeseen, että kaikki luulee että mä olen ylpeä siitä miten rappiolla mä olen. En mä ole siitä ylpeä, mua hävettää ja vituttaa se, mutta kaikkien on helpompi olla mun seurassa kun ne ei tiedä että mä en haluais juoda seitsemättä päivää, vaan mun on pakko. Kukaan ei haluais perisuomalaisuuttaan istua mun vieressä kun selitän siitä miten paskaa kaikki tää päihdejuttu on, koska sit niille tulis sellainen olo että niiden pitäis puuttua (vaikkei niiden pidä) ja me kaikki tiedetään että kukaan ei halua puuttua toisten asioihin - niistä tykätään vaan puhua keskenään selän takana. 

Sen lisäksi että mun iho kutiaa sisältäpäin ja luut ei tiedä miten päin niiden pitäis asettua ollakseen mahdollisimman vähän epämukavasti, mä alan pikkuhiljaa menettää järkeni. Mä kuulen välillä niinkun joku sanois mun nimen. Ei sillon kun mä olen väsynyt tai sillon kun mä olen päihtynyt, vaan ihan selvinpäin. Ihan sama olenko mä yksin vai seurassa, yöllä vai päivällä, joskus kuulostaa siltä kun joku sanois takana tai vieressä "rössi". Oli ensin vähän helpottavaa kuulla et jollenkin muulle on käynyt tolleen - kunnes kuulin et se oli tapahtunut aineissa tai 80h valvomisen jälkeen. 

Mä olen kokoajan väsynyt, mä valvon kaikki yöt ja nukun kaikki päivät, mä en syö mitään kahteen päivään ja sit mä vedän hirvittävät määrät safkaa, mä olen selvänä vuoden ja sit mä vedänkin överit alkoholilla tai jollain. Mä alan menettää otetta mun unelmista, ja mä alan tyytyä vähempään joka päivä. Mä alan tyytyä jokaiseen päivään. Enkä mä halua tyytyä mihinkään, enkä mä suunnitellut mun elämää näin, enkä mä ajatellut että mun pitäis palata maan pinnalle jo ennen kun mä olen kakskymmentä. Mä alan luopumaan mun periaatteista ja moraaleista, mä lipsun tavoitteistani (jos mulla niitä enää on), mulla on erittäin hämärä oikean ja väärän taju. Mä suunnittelin jotain niin helvetin suurta, kunnes mä tajusin miten pieni mä olen. Ja jos maailma on sulle liian suuri, sä alat juomaan sitä pienemmäksi. Pysyy mittasuhteet kurissa kun ei näe kun kolmen metrin päähän. 

Ja mä haluaisin pikkuhiljaa ryhdistäytyä, koska tää vitun "eletään nopeesti"/"live fast die young" saattaa vaikuttaa hullulta ja huolettomalta, mut se ei merkitse mitään. Mä olen yhtä merkityksetön rappionuorena kuin mä olisin vastuuntuntoisena, kännissä on vaan helpompi uskotella itselleen muuta. Mä teen ehkä enemmän mut en yhtä isoa. Mä en jaksa tyytyä enkä mä halua enää olla perseestä tai perseet.

My heart is beating in a different way

Missing - The XX

Mä olisin laittanut sulle facebookissa viestiä, niin kuin nykyään tehdään kun halutaan kirjoittaa merkityksellinen viesti. Avasin pölyisen boksin jossa luki sun nimesi, ja luettuani viimeisen viestin jonka laitoit mulle painoin pienessä paniikissa ruksia. Muistettuani miten pahasti mä sulle tein mä vaan pakotin hätäisesti itseni kääntämään pääni. En mä voi. Muutama päivä jälkeenpäin mä olisin laittanut sulle tekstiviestin, niin kuin nykyään tehdään jos halutaan vähän henkilökohtaisempaa touchia sanomaan. Selasin osoitekirjaa ja yllätyin/hämmennyin vähän siitä että sun nimes tosiaan löytyi vielä sieltä. Näpäytin sitä keltaisen kirjekuoren kuvaa sun kirjaintesi perässä ja luettuani viimeisen viestin jonka olin saanut sulta heitin kännykän sängylle ja rojahdin istumaan siihen viereen. Ja vaikka mä kuinka koitin, mä en enää pystynyt unohtamaan miten ilkeästi mä satutin sua, joten mä vaan pakotin itseni painamaan edellistä, edellistä, edellistä, kunnes mä näin enää pimeän näytön ja siitä oman heijastukseni. En mä vaan vittu voi. Joten here goes nothing:

Tää ei ole rakkauskirje. Eikä tää ole anteeksipyyntö, eikä tää ole sitä että mä pyytäisin sua takas. Tää on vaan sitä, että mun on pakko saada tää pois mun harteilta, pois mun mielestä, tai paremmin sanottuna "off my chest". 

Mä en voi kuin hyväksyä sen faktan että mä olin täys paska. Mä en voi kun itkeä sitä ja pyytää sitä anteeksi sulta ja joltain jumalankaltaiselta ylemmältä taholta, tyyliin karmalta tai joltain ikuiselta meitä kaikkia isommalta energiavirralta tai joltain joka pystyis antamaan mulle anteeksi sunkin puolesta. Koska mä en tiedä pystytkö sä antamaan mulle anteeksi, ja mä en tiedä pystyisinkö mä elämään sen mun paskuuden kanssa ilman kenenkään anteeksiantoa. Joten anteeksi. Kaikesta, siis ihan kaikesta mitä mä olen sulle koskaan aiheuttanut.

Mä en voi kun hyväksyä sen faktan että mulla on sua ikävä. Mä en voi kun myöntää sen itselleni ja ihmisille mun lähellä, koska sille ei voi tehdä mitään. Tai ainakaan mä en voi. Mä en voi kun kuunnella kaikkia biisejä läpi ja miettiä asioita, ja yrittää ikävöidä kaikki se ikävöinti loppuun. Mä en tiedä ikävöitkö sä mua, ja mä en tiedä oletko sä jo siirtynyt elämässäs pitkälle eteenpäin. Mä en uskalla sanoa siitä mitään sulle suoraan, koska jos mä päätyisin niillä viesteillä jotenkin muistuttamaan sua turhaan mun olemassaolosta ja siitä mitä mä tein, niin mulle tulis huono omatunto. Ja jos sä oletkin jo unohtanut ja antanut olla niin mä olen suhteellisen säälittävä, koska mä en vielä ole. Ja joka kerta kun mä nään sut niin mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. My heart skips a beat.  Ja mulla on jotenkin huono omatunto jo siitäkin että mä haluaisin nähdä sut ja jutella sun kanssa ja kuunnella hyvää musiikkia, koska mä olen se joka kusi kaiken. Mä olen se, joka meni ja heitti kaiken helvettiin koska mua pelotti. 

Ja mä en haluais enää pelätä, ja mä yritän olla pelkäämättä ja mä yritän olla hyvä, ja jos sä satut lukemaan tän ja jossain syvällä sisimmässäs pystyt vielä katsomaan mua silmiin niin mä voisin yrittää sitä sun kanssas.

Do you remember? I do.

Image

IMPORTANT!

Miten monta keinoa voi käyttää muuttaakseen kuvaa. Mielikuvaa, kielikuvaa, fyysistä kuvaa. Voi cropata ja shopata ja blokata ja sharettaa ja warettaa. Voi lihavoida, alleviivata, värittää, tussata ja sutata. Voi filtteröidä, glitteröidä, astua päälle ja tallata maahan. Mutta jumalauta kun puhutaan siitä miten muut näkee sut. Your image. 

Mä olen kolmatta kuukautta selibaatissa, koska mä en jaksa enää sitä että mua huoritellaan ja kutsutaan oman nimen sijaan jonkun "panoksi". Mä olen kolmatta kuukautta selibaatissa, koska mä en jaksa enää sitä että mä ITSE huorittelen itseäni, koska mä en enää näe itseäni minään muuna kuin seksuaalisena olentona. Eikä tää nyt kuulkaas tytöt ja pojat toimi. Ihan sama mitä tekee, niin sä olet mikä sä olet. Jos joku on susta mielipiteensä muodostanut, niin se ei muutu ennen kuin ne muuttuu ja kasvaa. Ne jotka haukku mua mangamonsteriksi 7. luokalla näkee mut vieläkin säälittävänä no-life-pikkuanimuna joka aukoo päätään ja moralisoi. Vaikken ole mangaa lukenut 5 vuoteen. Ne jotka haukku mua wnb-punkkarihoroksi 8. luokalla ei edelleenkään näe mua minään muuna kuin ärsyttävänä pikkuanarkistina joka aukoo päätään ja moralisoi. Vaikken ole punkkari ollut varmaan koskaan. Ja ne jotka haukku mua huoraksi viimesen vuoden aikana haukkuu ja tulee aina haukkumaan mua huoraksi sen perusteella mitä ne näkee ja mitä ne ei näe. Toisaalta jos mä näkisin omakuvani heidän näkökulmastaan - cropattu pois kaikki paitsi känninen ja rikkinäinen rössi - niin kyllä mäkin haukkuisin. Ehkä. 

Pointtina tässä on se, että mä en jaksa tätä ihme paskanjauhamista. Mä en jaksa todistella kenellekään enää yhtään mitään. Selibaatti jatkuu, mutta ihan vaan siksi että mä haluan. Ei siksi että mun pitäis jotenkin ansaita teidän kunnioitus ja ansaita se, että näkisitte mut jonain muuna kuin kännisenä jakorasiana. Että eipä muuta.

P.S. Mä en ole huora. Vaikka mä panisin puolta saloa, mä en ole huora. Koska mä en pane kaikkia jotka yrittää mua, jos en itse halua. Ja jos jollain on ongelma sen kanssa että mä panen niitä joita mä haluan panna, niin olen tosi pahoillani aiheuttamastani päänvaivasta. I have spoken.

Dear diary..

Oldies

Löysin vanhan päiväkirjan ja siellä oli ihan pari runoa ja jotain ihan hienoja juttuja mitä olin kirjottanut ja päätin jakaa ne tänne (päivämäärineen). Ja joo mä kirjotan jostain syystä tosi paljon näitä englanniksi. Ja joo mä en kirjoita mitenkään säännöllisesti.

Kesäkuu 10. -13, seuraavat 2 sivua revitty irti.

I'm ripping out your birthday. Maybe it'll just disappear. The revived pain along with every memory of you.

Kesäkuu 15. -13

Feeling good. Liberated

and desperately trapped.

Sä otit voimalla sen sydämen, jota sun olisi tarvinnut vain pyytää.

Kesäkuu 16. -13

I'm confused.

Every love I've had has turned out to be just a stranger who's soiled my doormat without guilt. 

Heinäkuu 15. -13

Silmämme räpsähtivät auki,

vanhan kyylän sälekaihtimet.

Koreografioitu sekunti,

jonka toteutuksen virheetöntä ajoitusta

Tšaikovskikin kadehtisi.
Siinä aamun hetkessä
olimme yksi mädäntynyt omena
kahden tuoreen sijaan.
Ojensit jalkani omiesi väliin,
jännitin hauiksesi
ja vetäisin peiton päidemme yli.
esirippu romahtaa alas.
Mietin joskus
puskeeko läpitunkeva tuoksuni
sinun ihohuokosistasi.
Mahtavatko sinun huulesi
maistua vielä ajoittain minun nimeltäni
vai onko hän varastanut
kaikki kauniit konsonantit kieleltäsi.

Elokuu 28. -13
All this time, and suddenly you pop back into my life, bringing with you all the feelings like they never left. Like you never left. No matter how many baby steps, every time I turn to see how far I've come from you I find myself inches away from every word you ever said to me.

Syyskuu 1. -13
I've come to terms with my guilt.
I've learnt to live with my guilt
and come to the conclusion
that I need my guilt.
My guilt is my lighthouse, shining into my immoral darkness.
Letting me know that I am still alive.

Syyskuu 23. -13
My mind is a dark, messy place.

But when it becomes ink on a blank paper

I find it almost poetic.

Syyskuu 24. -13

lost and insecure.

I need to be found.

I need to be saved.

the real question is by whom?

Myself? A white knight? Love or some silly figment of imagination I pretend to be love? God? Gods? Friends? 

Lost. Lost. Lost. Lost. Lost. And utterly puzzled.

Marraskuu 10. -13

Help me find a way home.

Because winter turns these streets cold and I'm in no position to keep myself warm with happy thoughts.

I don't need four walls and a roof to call mine in order to have a home.

Give me someone who can't turn their back on me. That's what I call home.

Tammikuu 5.1.-14

What would be the point in my regret?

The damage is done, and my regret will not erase your pain

and mine won't fix your broken heart.

Nojaa ei sitä ollutkaan ihan niin paljoa. Mun mielestä vaan mielenkiintoista katella retrospektiivistä muutamaa hetkeä. Eikä tossa ollut kaikki, kirjoitan puhtaaksi runot ja checkaan kirjoitusvirjeet ennen kun julkasen ne tänne. Että semmosta, ei muuta.

Vastuuton

Täysin epäasiallinen ihmisperse

Mä olin viime lauantaina taas aukomassa päätäni känniääliölle. Ja vetämässä perseet perjantaina, ja pienet lauantaina vielä. Pummimassa yöpaikkaa ja kyytiä, ja röökiä. "Siis ootko sä lukiossa?" Juup, mut älä liikaa järkyty, en oo kauaa. Mulla on tossa vaatehuoneen lattialla pinossa 4 kirjaston kirjaa. Laskua tällä hetkellä 24e, ei oo varaa maksaa mut en vaan jaksa viedä niitä. Vaikka pyörin kaupungilla joka päivä. Pitäis lukea kokeeseen, en jaksa. Panostus kaikkeen 0, paitsi kaverisuhteisiin. 

Mä en haluais millään aikuistua. Siis ikinä. Mä en halua ottaa vastuuta, ja mä tykkään tästä teinipelleilystä. Ainakin jonkin verran. Ja sitten annetaan joka helvetin väliin jotain testejä ja lappuja tai sit istutaan kurssin tai vuoden tai istunnon jälkeen piirissä, ja kysytään että "Miten paljon olet edistynyt? Kehittynyt? Muuttunut?". En halua vastata, liian vähän ja liikaa. Eikö se laskettais jo taidoksi jos osais olla täysin edesvastuuton ja henkisesti nuori nelikymppisiin asti? Joka tuutista toitotetaan että pitäis olla kypsä, raitis, ja tasapainoinen että voi olla oikeesti onnellinen. Pitäis olla tyytyväinen ihan kaikkeen että sais jonkinlaisen "ehjän" ihmisen leiman. Ja pitäis olla sellanen keskustan tai demarien kanssa samaa mieltä politiikassa, syödä lihaa mutta jauhaa vähentämisestä, ja kaloreja ei saa laskea mutta atkinsia pitää kokeilla. Ei hiilareita, ei vassareita, ei punkkareita, ei narkkareita, mut viiniä voi juoda viikonloppuisin. Tai muutaman sidukan. Kaljaa jos juot enemmän kun 3 niin se on jo humalahakuista. (Kaikki juominenhan on humalahakuista, mutta ääneen sitä ei saa todeta.)

Ja mä vaan haluaisin protestoida jotain. En mä tiedä mitä, mutta jotain. Ei tässä maailmassa varmaan ole enää edes mitään protestoimisen arvoista enää, kaikki on jo "niin nähty". Haluaisin ehkä ihan vähän vetää päädyt jokatoinen viikonloppu ja tehdä jotain tyhmää minkä vois laittaa kännin piikkiin. Tai sit vaan tehdä jotain tyhmää ja hullua ilman viinaa. Ystävänpäiväkin on tulossa, voisin viettää sen päivän vetämässä julkiset perseet torin lavalla tai Plazan katolla, ja katsoa kun kaikki onnelliset pikku pariskunnat liitelis ohi ja antais pari säälivää katsetta. Ehkä ihan vähän haluaisin ihastua. Se on aina niin mielenkiintonen tunne, ja viimeaikoina mä oon ollut enimmäkseen vaan kiinnostunut. Jotenkin tuntee olonsa aina niin pikkutytöksi kun ihastuu. Ja sit ei enää stressaakaan koulu, tai työpaikan hommaaminen, tai elämässä edistyminen, vaan se miten hiukset on neljän aikaan yöllä kun käydään tupakilla. Heh, kaikkea sitä..

Ilmoitelkaa itsestänne mihin aikaan päivästä vaan niin mä olen melko valmis lähtemään kahville tai röökille tai ajelemaan tai jotain. Ei mulla ole mitään tärkeetä tekemistä, ja mä haluan olla ihmisten kanssa ettei nuppi sekoa tällasista turhista "ajatteluista".

The Past

Back in the day

Everything was easier.Or if not easier, bigger. Everything. Love was effortless as breathing, for one. And dramatic, sure. But effortless. I didn't have to work my ass off to not get anxiety from hanging out with someone. And school, school was just something we did in between adventures. Something we did in between day dreaming. Hell, even dreaming was easier. The sky is the limit? Fuck that, even the sky wasn't the limit. There were more colors in life, more sounds and more senses, like every new experience blew our minds. Every kiss was an orgasm and every song was worth dying for.

And I had so much to say. I had all the answers and all the questions at my reach, every door was open and every opportunity was taken. Changing the world wasn't just some silly dream, it was reality. We ruled this world, it was ours. And we felt it in our fingertips, every lake and stream, every bird and every fucking rock. We walked barefoot all summer because we wanted to feel the hot ground and the gravel under our heels and the grass between our toes. Every poem ripped your heart wide open and every book sewed it shut and every piece of art made us think. We weren't afraid of questioning, we weren't afraid to be mad or sad or happy, we just were. 100% everything. There was no gray, the world seemed black and white and simple and in our reach. 

Now we're just stuck studying things we don't want to study to get a job we don't want so we'll get a life we can settle for. What would it take to make us brave again? How much would it take to kiss a stranger on the lips and begin a game of hide-and-seek.?

"Go find yourself"

The world is slipping through my fingers.

Mä en osaa olla, ja mua ahdistaa yksinäisyys. Mua ahdistaa sitoutua. Mä en halua olla yksin ja mä en jaksa itkeä itseäni uneen enää kertaakaan siksi ettei mulla ole ketään, mutta heti kun tulee pienikin toivo että mulla voisi olla joku niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää ja pelottaa. Ja mä en voi muuttaa itseäni. Mä en voi, enkä mä osaa, enkä mä uskalla, ja mä en tiedä haluanko mä muuttua. Mun elämä vaan lipuu eteenpäin enkä mä tartu kiinni tilaisuuksiin, koska mulla on kädet täynnä vanhoja turhia asioita joihin mä olen takertunut. 

Sitä pitäis löytää itsensä. No miten vitussa mä voin ikinä löytää itseni kun mä olen niin jumissa? Mä olen jumissa tässä kaupungissa, tässä koulussa ja tässä kodissa, ja mä en voi tehdä sille asialle mitään. Tai voisin, mutten halua, koska mä olen jumissa itsessäni. Mä olen jumissa mun omalla mukavuusalueella ja mä en halua poistua. Sitä pitäis löytää itsensä mutta miten helvetissä mä löydän mitään tai ketään kun maailma on niin jumalattoman iso ja pelottava, ja silti niin pieni että koko saatanan otsonikerros kaatuu päälle ja puristaa ja pitää kiinni. It's a big world, you say, but we're nothing but a snowflake in the blizzard that is the universe. Ja se vasta ahdistaakin. En mä uskalla mennä etsimään itseäni, ja mua pelottaa se että mä jään paikalleni. Mä olen yksinkertaisesti yks helvetin pelokas ihmisperse jolla on ongelmia vaikka muille jakaa muttei yhtäkään ratkaisua, ja joka silti jakaa ratkaisuja muttei ongelmia. Lausehirviö. 

Ja kun mä sanon että you'd be better off without me niin mä myös tarkoitan sitä. Vaikkette te sitä huomaisi itse niin romanttisella tasolla mä tosiaan olen ihan järkyttävä luonnonkatastrofi. Mä olen itsekin vielä ihan kesken ja rikki, miten mun pitäis pystyä rakastamaan ja välittämään jostain toisesta. Millä vitun resursseilla. Mä en tiedä kuka mä olen, mutta mä tiedän että mä olen yks aivan helvetin fucked up ihmisriekale. Mä en voi rakentaa itseäni jonkun muun perusteille, mä en voi ripustaa itseäni jonkun toisen oksille ja olettaa että se kestäis ikuisesti. Ja vaikka kestäiskin niin mä en silti voi tehdä niin. Koska mä en vaan voi. 

“Do not make homes out of people. This will leave you homesick and sad, missing arms that cannot hold roofs, hearts with shaky foundations.”

Mua ahdistaa olla yksin, mutta ehkä se ei johdukaan siitä että mä kaipaisin jotain toista ihmistä. Ehkä se johtuu siitä että mä en ole edes itseni kanssa, koska mulla ei vielä ole itseä jonka kanssa olla.